Saan torstai-iltana itseni aika hyvään fiilikseen juttelemalla Simon ja Akun kanssa ja katsellen jotain kivoja ohjelmia televisiosta. Vaihtelen myös viestejä jonkun tinderin kanssa, mitä aina teen silloin kun tarvitsen pikahuomioita. Suunnittelemme kaikenlaista hauskaa kavereiden kanssa viikonlopulle ja onnistun jotenkin sivuuttamaan Rickyn aiheuttaman ärsytyksen pahimman piikin. Ehkä lepytän itseäni myös sillä, että lähetän vielä yhden naisellisen inhan viestin hänelle, jossa totean, että hän sai minut kiukustumaan katoamistempullaan ja muutan kuin muutankin hänen lempinimensä facebookin chattiin. Ai että! Olenpas lapsellisen ärsyttävä. Sitten henkisesti taputan käteni puhtaiksi hänestä tältä erää. Oikeastikin olen yllättynyt siitä miten saamattomaksi hän on osoittautunut. Miksi joku, joka anoo, että saa tulla kylään vuoden, ei sitten tositilanteessa haluakaan tulla? En tiedä. Mutta ilmeisestikin olen loukkaantunut tästä hylkäyksestä verisesti. Hänelläkin kai on liian monta rautaa tulessa ja se ehkä ärsyttää minua. BLING. No, tietenkin hän palaa linjoille joskus ennen nukkumaanmenoaikaani ja esittää aivan tietämätöntä mistään. Selittelee, että hänen nettiyhteytensä lakkasi toimimasta ja sai sen päälle vasta nyt. Hän ei kerro mitä on ollut tekemässä enkä sitä suoraan kysykään, vaikka oikeasti janoan kuulla, ettei hän ole ainakaan tavannut ketään muuta naista. Hah. Se on oikea tunteeni, joten miksi sitä peitellä. Vaadin muilta sitä mitä itse en voi antaa. Emme kuitenkaan puhu tekemisistämme. Heti kun saamme keskusteluyhteyden illalla avattua, ja oloni on jo ehtinyt tasaantua sellaisesta melankolisesta ikävästä tunnottomaan kiukkuun, niin olen oikein kylmä ja tunteeton. Sanon, että hänellä oli tilaisuus jonka täysin mokasi! Ihmettelen että eikö hänellä olekaan luottotietoja jos joutuu tilailemaan jotain kertakäyttönettiä itselleen, naurettavaa! Olen niin ärsyyntynyt että viestit vilisevät kirjoitusvirheitä, mutta ihan sama. Syytän häntä katoamistempusta ja oikein ilkeästi vertaan hänen käyttäytymistään eksääni, joka aina teki samallailla. Sanon asioita joita en oikeasti tarkoita, ja joita en oikeasti haluaisi sanoa vain kostaakseni hänelle pahan mielen jonka minulle aiheutti. En ole oppinut vielä riittävästi siis menneestä. Tämä on juuri se sellainen tilanne, missä minä oikeasti haluan vain tiukan halauksen, mutta työnnän toisen pois ja sitten myöhemmin harmittelen yksinjäämistä. Niin kävi monta kertaa edellisessä suhteessani. En pystynyt luopumaan ylpeydestäni ja antamaan heti anteeksi jotain pientä tyhmää virhettä, joihin useimmat miehet todella helposti tahattomasti kompuroivat. Vaan ennemmin osoitan mieltäni niin kauan, että toinen todella tietää mitä mieltä tilanteesta olen. Niin että kenelläkään ei ole kivaa! Oikeasti haluaisin olla sellainen ihminen, joka osaa asiallisesti yhdellä lausella sanoa, että nyt harmitti. Mutta että unohdetaan se ja pidetään nyt hauskaa. Ensi kerralla koitan harjoitella tätä parempaa metodia. Ja sitä paitsi, vaikka puran kiukkuani nyt Rickyyn, niin samalla tiedän, että pidän hänestä ja kun tapaamme, niin saamme sovittua koko tämän tyhmän farssin. Siitäkin huolimatta että sanon hänelle, että en pidä hänestä enää ja haukun häntä laiskaksi, niin tiedän, että tykkään kuitenkin. Ja uskon, että hänkin tietää. Mutta miten voisin enää mennä hänen luokseen kylään vaikka haluaisinkin? Miten ylpeyteni antaisi minun taas mennä hänen luokseen, jos hän ei tosiaankaan ole vaivautunut tulemaan minun luokseni. Uskon, että tarvitsen jotain sovitusta vielä ennen kuin tämä tilanne on ohitse. Ja se voi olla, ettei Ricky lähde näihin peleihin mukaan, joten koko juttu saattaa jäädä minun tappiokseni.
On siis odotettu ja tarvittu perjantai! Haluan tänään juhlia ja pitää hauskaa. Ja samalla mietin, että menisinköhän vahingossa yöksi Rickyn viereen. Hän ottaisi minut vastaan ja sitten ei sanottaisi mitään, kun menisin sänkyyn peiton alle ja hän tulisi halaamaan minua ja pyytäisi anteeksi, ja kaikki olisi sitten sovitettu. Mutta se on vain joku tunteilun tuottama välähdys, jota en voi toteuttaa. Onhan minulla sen verran häpyä, etten voi keskellä yötä rymytä minnekään, missä on lapsia, joiden pitää saada tuntea olonsa turvalliseksi isänsä kanssa ilman vieraita ihmisiä. Olen kyllä tavannut hänen lapsensa. Mutta silti. Yleisesti ottaen en pidä pienistä lapsista. En hoida kenenkään lapsia jos ei ole ihan pakko. Minua ei kiinnosta kassajonossa irvistelevä ja vääntelehtivä lapsi, joka väkisin haluaa esitellä niitä heiluvia hampaita tai mitä tahansa. Mutta oman perheeni ja lähisukuni pienokaiset ovat tietenkin maailman fiksuimpia ja ihanimpia. Menen mielelläni ulos syömään ja leffaan tai vaikka korkeasaareen junioriseurassa, jos he ovat minun läheisiäni. Minuun pätee loistavasti se sanonta, että omat kullannuput ja muiden kakarat. Mutta se johtuukin siitä, että lapset, jotka ovat minulle läheisiä ovat juuri sellaisia ujoja ja hiljaisia, jotka kiittävät nöyrästi vaikka saisivat joululahjapaketista likaisia sukkia. He herättävät minussa suurta yhteenkuuluvuuden tunnetta, koska olin itse lapsena pitkälti samanlainen. Haluaisin suojella heitä kurjalta maailmalta ja tyhmiltä ihmisiltä. Välillä oikein herkistyn jos ajattelen ettei heillä ole kaveria tai jos joku kiusaisi heitä koulussa. Osaan tietenkin pakon edessä huomioida vieraat lapset ja kehua heidän huomionhakuisia temppujaan. Mutta minun syliini ei kiivetä, eikä tavaroihini kosketa. Voin kuitenkin luoda hyvän suhteen ja aidosti tykätä muistakin lapsista jos he olisivat jokin osa elämääni. Sehän on asennekysymys. BLING. On lounasaika ja Ricky kysyy voinko jo paremmin. Etäisen ylhäisesti sanon, että voin täysin hyvin. Ja ehkä voinkin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti