Vuosi sitten

Olen intoutunut lukemaan lähes kaikki viime vuoden alkupään kirjoitukseni. En osittain tunnista tuota ihmistä, joka noin avoimesti purkaa ahdistustaan ja kokemuksiaan epäonnesta. Tuo epätoivoinen tyyppi, joka ei tiedä mitä on onnellisuus ja miten olla yksin. On sillä välillä ihan hauskoja nyansseja teksteissä, mutta toistelee vain kurjuuttaan. Olen toistuvasti valittanut siitä, kuinka en tiedä miltä tuntuu olla tyytyväinen jostain tavallisesta asiasta. Mielestäni ne, jotka osaavat olla kiitollisia aidosti pienestä ovat onnekkaampia kuin ne, joilla on paljon enemmän, mutteivät osaa siltikään olla tyytyväisiä. Tämän allekirjoitan heti vieläkin. Olen kammoksunut keskinkertaisuutta, mitä teen nytkin. Mutta nyt minusta tuntuu etten ole keskinkertainen. En pidä enää niin helposti asioita keskinkertaisina.

Ja nyt tiedän. Nyt tiedän miltä taas tuntuu se, kun ajatus herkkuruoasta ja uudesta lempiohjaajan leffasta aiheuttaa odottavaa intoa. Yhtäkkiä muistan taas miltä tuntuu olla kiitollinen työpaikasta ja siitä, että kodin ikkunat osoittavat hyvään ilmansuuntaan. Tunnen innostuksen läikähdyksen sisälläni, kun löydän yllättävän väriset verhot second handina ja uskallan ostaa ne. Ja uskallan lahjoittaa vanhat verhot pois. Tuolloin vuosi sitten olen itkenyt niin paljon. Töissä ja illalla kotona. Kävellessä ulkona ja ihan muuten vaan. Olen joutunut näkemään kauheasti vaivaa lieventääkseni polttavaa ahdistusta edes vähäsen. Olen liian tarkasti miettinyt henkilökemioita ja elätellyt lapsellisia toiveita miesten suhteen ehkä vähän enemmän kuin nyt.

Olen juonut illalla paljon viiniä laskelmoiden milloin saan avata viinipullon ettei se olisi liian säälittävää. Kauhea myötätunto valtaa mieleni kun luen tuon ihmisen juttuja. Sitä miten hän kysyy, että miksi on niin onnekas muttei voi olla onnellinen. Mutta miten tuollaista ihmistä voisi neuvoa? Sanoa, että älä huoli aika parantaa? Minähän aina tiesin, että ahdistukseni on perusteetonta. Tiesin aina, että minun pitäisi oppia olemaan yksin, mutta samaan aikaan tiesin etten pysty siihen. Oliko se sittenkin se aika joka on parantanut?

Ja aina vaan Javier on kaivannut minua. Itkettänyt minua. Ja ilahduttanut minua. Jotkut asiat ovat edenneet valovuosien päähän. Ja jotkut asiat ovat ihan ennallaan. Olen tuolloin pitänyt melkein mahdottomana saavuttaa mitään onnellisuuteen tarvittavia tekijöitä elämässäni. Ja nyt en koe hirveästi tarvitsevani mitään. Olen ihan fine. Näen miten monet asiat ovat täysin minusta kiinni. En enää tarvitsekaan ketään muuta kuin hyvän itseni. Ja välillä Javierin tai jonkun muun.

Noissa vanhoissa teksteissä Manuel on lähettänyt minulle sarjakuvan, jossa kiltistä pehmoisesta löllykästä  on kokemusten saattelemana muuttunut kova robotti, jonka sisällä jossain piilossa se löllykkä on. Nyt sarjakuvan prosessi, jolle Manun kanssa tuolloin naurettiin, on kai oikeasti tapahtunut. 

Olen aina aikaisemmin puhunut todellä näkyvästi ahdistuksestani ja siitä miten se on muuttanut maanantainikin Melankolisiksi Maanantaiksi. Olen otsikoinut useita tekstejäni selviytymiseksi. Kauheaa, että jokapäiväinen elämä voi tuntua selviytymiseltä silloinkin kun samaan aikaan tietää että asiat ovat oikeastaan ihan hyvin. Nyt tiedän, että asiat ovat oikeastaan ihan hyvin ja koen olevani onnekas. Hetkessä elämisen taito on aina ollut avain eteenpäin pääsemiseen. Ja olen löytänyt sen avaimen! Nyt vain harjoittelen käyttämään sitä. Silti haluaisin soittaa isoäidilleni, jolla oli avain myös.