Alhaiset odotukset

Olen vähän yllättynyt siitä, että mielekkään ja jopa intohimoisen Dimin tapaamisen jälkeen en ole enempää tunteellinen. Päinvastoin. Sunnuntaina ja maanantaina tunnustellessani fiiliksiäni olen aika tunnoton. En haaveilekaan heti häistä ja sommittele itselleni uutta sukunimeä. En odota malttamattomana hänen yhteydenottoaan. En ole varma, että tapaamme tällä viikolla, vaan oikeastaan olen aika varma ettemme kuitenkaan tapaa. Minusta tuntuu kuin olisin kiedottu sellaiseen turvalliseen vaahtomuoviin, minkä läpi kaikki tuntuu vain vaimeasti ja etäisesti ympärilläni. Tämä tietysti sopii nykyiseen yleiseen tyytyväisyyteeni ihan passelisti. Mutta olin kuitenkin odottanut Dimin tapaamista tosi kauan jännittyneenä. Hän on aikaisemmin saanut minussa aikaan isojakin ihastuksen ja pettymyksen tunteita. Joten nyt olen yllättävän rauhallinen, vaikkei mikään ole selvinnyt mihinkään suuntaan. Nähtävästi voin tunteilla aina päivän tai pari silloin tällöin, jolloin haaveilen kaikesta ihanasta ja lapsellisesta. Mutta aina vain nopeammin ja nopeammin palaudun maanpinnalle ja hyväksyn nykymaailman realiteetit, ja osaan olla odottelematta mitään. Juuri tällä hetkellä se, että suhteemme jotenkin etenisi Dimin kanssa tuntuu täysin absurdilta. Jopa kaukaisemmalta kuin ennen tapaamistamme, jossa ei sinänsä ollut mitään vikaa. Vai olinko silti pettynyt Dimiin? Siihen, että hän on tietysti tosi pitkä ja komea. Ja pussailee hyvin. Mutta hän on myös eristäytyvä. Ehkä hän ahdistuu niinkuin Ronikin ja siksi katoaa nopeasti paikalta. Dim on opettanut minut olemaan odottamatta häneltä mitään. Koska ei hänestä kuitenkaan kuulu taas mitään. Ehkä viimein olen sisäistänyt tämän opin? Tai ehkä en vain niin palavasti haluakaan häntä enää, koska tiedän aiempaa paremmin millaisen kumppanin tahtoisin. Ihan oikeastikin minusta tuntuu nyt siltä, että hän olisi onnekas saadessaan viettää kanssani aikaa. Eikä pelkästään päinvastoin. No, varmasti vielä jonain päivänä tuntuu erilaiselta. Mutta tänään tuntuu tältä. Vaikka sunnuntaina sängyssä päällekkäin makoillessamme puhuimme taas yhdessä matkustamisesta, niin juuri nyt sellainen tuntuu ylivoimaisen vaikealta. Ei se kuitenkaan onnistuisi. Joutuisin kuitenkin tekemään kaikki aloitteet itse ja suunnittelemaan kaiken itse. En jaksa. En jaksa stressata kaiken epäonnistumista. En jaksa murehtia sitä ettei hän taaskaan vastaa viestiin tai ehdi nähdä. Joten ennemmin olen kääriytyneenä kuplamuoviin, ja kuuntelen sitä rentouttavaa vaimeaa napsutusta kun kuplat painuvat kasaan sitä mukaan kun jaksan pyöriä johonkin suuntaan. Eikä kuplamuovirulla lopu kesken vielä. Voi kunpa tämä fiilis säilyisi pidempään. Voi kunpa en ajattelisi häntä ollenkaan ja sitten yllättyisinkin positiivisesti jos hän ottaisikin yhteyttä ja ehdottaisi jotain. Saatan tietenkin kysyä loppuviikosta, että no nähäänkö me. Välittämättä kauheasti siitä mikä vastaus on. Ihan vain siksi että voisin sanoa ettei jutun miljoonas kasaankuivuminen ole ainakaan minusta kiinni. No more games, no more tears? Haha in my dreams.

Kaiken muun lisäksi olen tietoisesti myös vähentänyt vaikeastitavoiteltavuutta ja tunteettomuutta. Aiemmin olen jälkikäteen miettinyt, että olinko liian cool. Olinko liian räväkkä ja reipas vastoinkäymisistä huolimatta. Enkö sanonut tarpeeksi selvästi että haluan nähdä ja että tykkään. Sinkkuuteni alussa, kun sain pakit, niin vastasin miehille, että okei. Hymynaaman kera. Nyt osaisin sanoa suoraan, jos harmittaa. Siksi olen nyt ollut avoimempi Javierillekin. Sanonut suoraan kuinka harmillista on ettei leffailta toteutunut viikonloppuna. Tehnyt suorempia ehdotuksia. Ottanut paikkani kainalosta ja pussaillut häntä enemmän kuin ikinä. Olen ihan suoraan ilmoittanut Dimille että olipas kiva nähdä ja toivottavasti nähdään pian taas. Uudenlainen taktiikka. Mutta se tuntuu vähän jopa valheelliselta, koska kaiken tämän taustalla tunnen itseni välinpitämättömäksi. No, turha analysoida enempää. Katsotaan onko tämä taktiikka jotenkin hedelmällisempi. Koska pusut ja ikävän ilmaiseminenkaan ei sido minua yhtään mihinkään. Aika näyttää. Menen huvikseni katsomaan Dimin tinderprofiilia, koska olemme edelleenkin siellä matchi. Hänellä on lähes samat vanhat kuvat, mutta tekstiksi hän on valinnut jonkun tosi negatiivisen sanonnan, joka olisi aiemmin saanut minut varmaan pyyhkäisemään vasemmalle. Ihan kuin hän odottaisi maailmanloppua vailla toivoa. Mutta eikö me kaikki tehdä niin loppujen lopuksi? Tietoisesti tai ei. Pidän hänestä, ja uskon että meillä voisi olla jotain, jos hän alkaisi panostaa tapaamisiimme. Mutta vaaleanpunaisiin linsseihini on tullut näiden miesten suhteen säröjä. Tiedostan paremmin sen, että ehkä elämä ilman näitä miehiä ei muodostu tulevaisuudessa ihan mahdottomaksi jos niikseen tulee. Aiemmin jokainen kohtaaminen tuntui merkitykselliseltä. Jokainen mies olisi voinut olla se elämäni viimeinen elämänrakkaus. Nyt en ole niin varma, onko siihen kenestäkään. Ja ehkä parempi niin. Ainakaan tänään en odota yhteydenottoa keneltäkään. Vaan suunnittelen mitä hyvää ruokaa kokkailisin illalliseksi. Ensin käyn ruokakaupasta hakemassa leivinpaperia, jota on pitänyt ostaa jo jonkin aikaa. Kun menen kotiin niin kissani juoksee vastaan venytellen ja haukotellen. Sitten se alkaa pyöriä jaloissa, koska olen lellinyt sen pilalle ruokkimalla sille herkkuja vähän väliä. Kun olen heittänyt päältäni työvaatteet ja sujahtanut kotiverkkareihin, niin menen makoilemaan sohvalle. Kissa odottaa sitä hetkeä ja juoksee samantien kehräämään narisevasti vatsani päälle. Kun Dim oli luonani yötä viikonloppuna, niin kissa änkesi itsensä hänenkin päälleen onnellisena nukkumaan. Ja olin iloinen, ettei hän työntänyt sitä pois. Sitten voin nähdä perheenjäseniäni, jotka asuvat ihan lähellä. Ja joilla aika harvoin on sen parempaa tekemistä arki-iltoina kuin minullakaan. Voimme viettää kivoja leffailtoja tai ulkoilla yhdessä melkein milloin vain. Minun ei tarvitse olla yksin, ja olen siitä kiitollinen. 

Ja pian istunkin tässä sohvalla aiemman hahmotteluni mukaisesti. Kissa ei mahdu syliin läppärin vuoksi, mutta on niin kiinni kyljessäni kuin vain voi. Otin sille taas kaupasta mukaan uudenlaisia herkkutikkuja. Siltä puuttuu toinen etuhammas, joten ehkä pehmeät ruoat sopivat sille paremmin. Aiemmin päivällä naputtelemani yksinäiseen tulevaisuuteen urheasti valmistelevat ajatukseni saavat minut vähän tympääntyneeksi. Mutta nämä olivat vain tämän päivän ajatuksia. Kenties huomenna olen jo haikailemassa jonkun perään romanttisena ja toiveikkaana. BLING. Käyn pikaisesti somessa, missä en muuten jaksa nyt roikkua. Ja heti Ricky lähettää minulle hymiön hälventääkseen edellisen kinastelukeskustelumme riitaisan lopun. Pöh, minä nautin meidän pienistä turhista kinoistamme. Ei huolta Ricky. Meidän kaveruuttamme ei voi edes verrata Akuun, josta en ole kuullut mitään viikonlopun jälkeen. Toisaalta harmittaa. Toisaalta hyvä näin. Silitän vaatteiden välistä vilkkuvaa ihoani, joka ei ole koskaan ollut näin pehmeä. Johtuukohan se siitä, että olen lopettanut lähes kokonaan alkoholin käytön? Joskus muutama viikko sitten huomasin, että ihoni tuntuu ihan samalta, kuin joskus sellaisen ylikalliin öljykylvyn jälkeen, jossa kävimme eksäni kanssa, vaikken ole muuttanut mitään ihonhoitotapojani pitkiin aikoihin. Kivaa! Olen muutenkin vähentänyt päihteidenkäyttöäni. Alkuinto kaikkeen uuteen on tasoittunut enkä kaipaa mitään sekavuustiloja, kuten olen aiemminkin maininnut. Vain hauskapitoa ja hyvää fiilistä. Mutta se kai syntyy minulle nykyään yhä helpommin ja helpommin. Ainakin toivon niin. Tänään ei paista aurinko, joten on hyvin mahdollista, että oikeutan itselleni sisätiloissa olemisen vaivattomasti. Lenkille ehtii kyllä. Kaikkea ehtii kyllä.