Vihdoinkinko!?

Tiistaina päätän keskittyä kotona johonkin ihan muuhun, kuin olemaan somessa tai miettimään Akun entistä ärsyttävämmin uusiutunutta pyristelyä pois friendzonelta. Vaikuttaa siltä, että hän ei usko, että minä tiedän mitä haluan tai en halua. Hän varmasti kokee antamani signaalit täysin ristiriitaisiksi sen kanssa, mitä minä sanon. Eli juuri näinhän toimivat esimerkiksi raiskaajat, jotka ovat ihan vakuuttuneita siitä, että kyllä se nainen tahtoi sitä, vaikka sanoikin ei. Hänhän hymyili kauniisti! Ja jutteli niin iloisesti! Näin on käynyt lievemmissä mittakaavoissa aiemminkin. Eli yhtäkkiä joku mieshenkilö, jota en koskaan voisi kuvitellakaan missään romanttisessa mielessä (esimerkiksi huomattavan ikäeron vuoksi), tekee aloitteen täysin yllättäen, ja sitten närkästyy, kun olen silmin nähden yllättynyt ja peräännyn tilanteesta. Onko näillä miehillä jokin alikehittynyt kyky lukea muita ihmisiä? Onko heillä liialliset kuvitelmat itsestään? Vai ovatko he niin epätoivoisia, että takertuvat tällaisiin oljenkorsiin suostumatta kuulemaan totuutta? Ja miksi ihmeessä nämä miehet (yleisesti monikossa) alkavat kiusata ja haukkua naista, joka on täysin asiallisesti ja ystävällisesti kieltäytynyt läheisimmistä väleistä heidän kanssaan? Ovatko nämä niitä samoja miehiä, jotka alkavat sairaalla tavalla vainota heidät jättänyttä puolisoa? Mies ei pysty irtaantumaan suhteesta, eikä uskomaan, että naisen tunteet ovat muuttuneet. Pahimmissa ja pitkäkestoisimmissa tapauksissa nämäkö ovat niitä jotka hyökkäävät eksän uuden perheen joulunviettoon ja lahtaavat heidät raivopäissään? Sitäkin sattuu jatkuvasti. En siis missään tapauksessa sano, että Aku tai Jukka olisi potentiaalinen lähestymiskiellon saaja. Mutta kyllä ihmettelen suuresti, että työssäkäyvät ja pintapuolisesti fiksuilta vaikuttavat kivannäköiset miehet kadottavat järkensä ja käytöstapansa aivan yllättäen. Siis tämänkö takia naiset torjuvat miehiä töykeästi? Jottei vain jää mitään jossittelun varaa. Olen pettynyt ja loukkaantunut siihen, että nähtävästi en ole ollut täysin yksioikoisen oikeassa siinä, että mies ja nainen voivat olla vain ystäviä. Koen kaveruutta moniin miehiin, mutta joko he ovat ystävieni puolisoita, sukulaisiani, minun entisiä deittejäni tai niitä joille jutellaan lähinnä verkon välityksellä.  

Muutenkin oloni on vähän tavallista epävireisempi. Kun nousen sohvalta ylös niin minua huimaa. Joskus näin on käynyt useinkin verenpaineiden vuoksi, muttei pitkään aikaan. Ajattelen Javieria  ja tunnen vienon pahaenteisyyden odotusteni taustalla. Sen, mitä en ole tuntenut pitkään aikaan! Mutta vain lievänä kummittelevana muistutuksena siitä, ettei asioita saa päästää luisumaan samaan tilaan kuin vuosi sitten. Olen ollut onnellinen ja tyytyväinen, kun olen voinut olla yksin, mutta nytkö taas ajaudun vahingossa tilaan, jossa alan odottaa liikoja muilta? Vielä koen olevani tilanteen kontrollissa, mutta nyt on oltava tarkkana. Miksi minä odotan malttamattomana Javierin yhteydenottoa enkä malta odottaa hänen tapaamistaan, vaikka järjellä olen käynyt tämän tilanteen läpi jo monen monta kertaa. Johtuuko se nyt siitä, että tapaamisemme ovat vahvistaneet taas tunteitani ja alan alitajuisesti toivoa, että meillä voisi olla parisuhde. Vaikka tiedän, ettei siitä ehkä pidemmän päälle voisi tulla mitään. En ehkä pystykään vain viettämään näitä ihania iltoja hänen kanssaan ja sitten hyväksyä sitä, etten muina aikoina olekaan hänen prioriteettinsa. Huomaan, että minua ärsyttää etten tiedä mitä hän on tehnyt viime viikonloppuna. Minä tunnen jonkinlaista mustasukkaisuutta. Tai omistuksenhalua.Tai oikeastaan, on hyvin todennäköistä, että joku kemiallinen epätasapaino tai hormonaalinen tila on aiheuttanut pienen alavireisyyden olotilassani, ja projisoin sen Javieriin. En ole ihan varma. Minähän vielä jokin aika sitten suhtauduin häneen tosi rationaalisesti. Ajattelin, että hän on aina se hyvä ystävä ja vähän enemmän, jonka syliin palata, kun muu maailma on julma. Mutta tiesin, ettei meille synny sen syvempää suhdetta, koska sitä on jankattu aiemmin ees taas kummankin taholta. Ja nyt taas huomaan käyväni hänen somesivuillaan ihan vain siksi, että voisin katsoa hänen kuviaan. Oloa parantaakseni päätän tiistaina ottaa häneen yhteyttä ja kysyä miten se eilinen asiakirja-asia on edennyt, koska kaipaan hänen kanssaan juttelua. Mutta ennen kuin ehdin itse ottaa häneen yhteyttä, hän ehtiikin ensin! Toki ilahdun ja nautin vitsailustamme koskien terveyskeskusta ja sitä, kuinka Javier on syönyt pizzaa, vaikka aina toruu minua pizzarakkaudestani. Pyydän häntä lähettämään minulle pizzakuvia, joita kommentoin huokaillen. Mutta siltikään oloni ei juurikaan parane. Ja siitä juuri tiedän, ettei tämä fiilis johdu suoraan Javierista. Koska kaikki on hyvin. Ja normaalisti tuollainen keskustelu tekisi minusta iloisen. Siksi on vedettävä henkeä ja oltava erittäin kärsivällinen ja cool. 

Herään keskiviikkoaamua kylmän hien peitossa. Kello ei ole vielä soinut, enkä jaksa katsoa kelloa, mutta heti ajattelen sen olevan 6.45. Lojun sängyssä jonkin aikaa, mutta koko tyyny ja peitto ovat ihan kosteat, joten minun on pakko mennä heti ekana heittämään yöpaita pesuun ja ottamaan kuuma suihku. Viimeisenä aamulla olen nähnyt unta, jossa etäisesti töistä tuttu mies tulee luoksemme evakkoon tuntemattoman kerrostalon ylimpään kerrokseen. Siellä on hämärää ja meneillään on jonkinlainen jännittävä tilanne, koska meidän täytyy pakoilla jotain. Kuten usein unissani. Mies saapuu asunnolle kavuttuaan rappuset ylös saakka. Ulkona on jäätävä pakkanen, ja mies sanoo, että hänen jäsenistään on kadonnut tunto. Sitten näen, että hänen toisesta jalastaan on polvesta alaspäin revitty irti kaikki liha, ja luu on pelkkä tynkä, jonka varassa hän kävelee. Huudahdan kauhistuneena ja käsken jonkun tuoda hänelle äkkiä jotain lääkettä ennen kuin tunto palaa jalkaan. Sitten yhtäkkiä vaihdamme rooleja ja minusta tulee tynkäjalkainen mies. Panikoidun ja yritän etsiä äkkiä jotain ennen kuin tunto palaa jalkaan, koska voin vain aavistaa kuinka kauhealta se tuntuu. Muutoin oloni on aamulla ihan fine. Alan naputella purnausta Akusta, ja kas kummaa hän aloittaakin keskustelun kun huomaa minun tulevan someen. Ensimmäisenä Aku kysyy, että olenko menettänyt mielenkiintoni häntä kohtaan. Minulla ei ole mitään syytä säästellä kenenkään tunteita, koska en ole niistä vastuussa. Joten vastaan yksioikoisesti, että olemme koko ajan olleet kavereita, eikä tilanne ole missään vaiheessa muuttunut mihinkään suuntaan. Jatkan, että minun ainoa ongelmani on se, ettei sitä ymmärretä, kun sanon, että haluan olla vain kaveri. Aku vaikuttaa rauhalliselta ja asialliselta, ja toteaa vain olevansa turhautunut, kun ei koskaan tunnu saavan sitä mitä haluaa ja mistä ehtii innostua. Hän jatkaa olevansa itselleen vihainen, koska pettyy niin suuresti aina näissä tilanteissa. Otan sen anteeksipyyntönä. Lohdutan Akua selittämällä, että aika harva saa mitä haluaa. Ja monelle kevät on vaikeaa aikaa. Kenenkään ei tarvitse olla kenellekään vihainen. Sitten Aku vielä rohkaistuu kertomaan, että on saanut kutsun johonkin pieneen tilaisuuteen viikonlopulle, ja kutsuu minut mukaan, jos minulla ei ole muuta tekemistä. Hyväksyn Akun kolmannen (?) palautumisen kaveritasolle, mutta vastaan, etten aio vielä tehdä suunnitelmia viikonlopulle. Ystävällisyyteni terävin kärki on nyt tylsistynyt. 

Vaikka olen ollut äärimmäisen turhautunut Akun käytökseen, niin hänen normaali yhteydenottonsa ja asian selvittäminen parantaa fiilistäni siksi, että hän on yksi turvaverkoistani. Yksi niistä luottokavereista, joiden kanssa on aina hauskaa, kun muuta tekemistä ei ole. Siispä suhtautumiseni mahdolliseen deitittömyyteen on astetta paremmalla tasolla, vaikka pidän mahdollisen aikalisän pitämistä näistä ystävistä nyt aiheellisena.  Javierin ajattelu saa minussa edelleen aikaan eilisiltaisia tunteita. Puntaroin, että pian viikonloppu on otettava puheeksi, jotta en turhaan jossittele, ja ehdin tarvittaessa asennoitua muunlaiseen tekemiseen. Itseasassa ajattelen, että olisi parempi ettemme edes tapaisi, koska selvästikään yhdessäolomme ei tee minulle hyvää pidemmän päälle. Minulla on oltava muuta ajateltavaa! Siispä pitkästä aikaa aloitan keskustelun Rickyn kanssa. Kysyn neutraalisti kuulumisia, kuten aina ennenkin. Nyt edellisestä keskustelustamme on kymmenen päivää, koska Ricky yrittää taas ottaa etäisyyttä, jonka hänelle suon. Ja menee ehkä minuutti kuulumistenvaihtoa, kun hän kutsuu minut luokseen. Kysyy, että voidaanko kesällä sitten mennä yhdessä matkalle. Vanha kunnon Ricky-turvaverkkoni on siellä. Hyvä. Sitten muistan Dimin ja silmääkään räpäyttämättä pyörrän kaikki aiemmat ajatukseni jättää hänet omaan rauhaansa. Nyt jos koska on viimeisen kädenojennuksen aika, ennen kuin olen pulassa taas Javierin kanssa. Ja lähetän hänelle viestin. Mitä kuuluu? Ja hetkeä myöhemmin Dim vastaa tekevänsä kauheasti ylitöitä. Kysyy mitä aion tehdä viikonloppuna. Heti sydämeni jättää lyönnin välistä ja muistan sen intoilun, mitä Dim minussa aiheuttaa. Mikä hitto häntä on vaivannut koko tämän ajan! Ja mikä ihme minua vaivaa, että keskellä tällaista tilannetta, jossa minun pitäisi selvästi rauhoittua tai selvittää oikeat tunteeni Javieria kohtaan, sekaannun taas väkisin johonkin toiseen. Mutta jos Dim viimeinkin aikoo vakavissaan tavata minut kaikkien näiden kuukausien jälkeen, niin en missään nimessä voi ohittaa tätä tilaisuutta. Se on järjestettävä tavalla tai toisella. Alan panikoitua, kun mietin, että mitä jos nyt Javier odottaakin meidän treffejämme. Voinko silloin sopia toisen tapaamisen perjantaille ja toisen tapaamisen lauantaille? Viime vuonna pilasin suhteemme etenemisen Javierin kanssa pariin eri kertaan Ronin takia. Ensin kieltäydyin keskustelemasta sitoutumisesta. Ja sitten tein hänelle törkeät oharit. En voi tehdä sitä nyt, kun en ole varma mitä oikeasti tunnen ja ajattelen. Yhtäkkiä koko asetelma onkin kääntynyt taas ympäri. Ja näin on käynyt aiemminkin. Dim sanoo, että meidän pitäisi varmaan tehdä jotain yhdessä viikonloppuna. Ja vastaan, että jos hän viimein on sitä mieltä, niin sitten meidän todella pitää. Yhtäkkiä puhelimen hälytysääni alkaa soida, ja puhelimen näytöllä on itse asettamani muistutus siitä, että jos mielin naimisiin ensi vuonna, niin kirkkojen varaus on alkanut. Hahahaha.