En ymmärrä antaa

Ja juuri kun olen laittanut maanantain alkuiltana läppärin paikoilleen ja valikoinut jotain kepeää katsottavaa itselleni samalla kun kokkailen jotain helppoa, niin Javier viestii minulle! Ihan niin kuin toivoinkin! Jes, minua alkaa heti hymyilyttää. Javier lähettää minulle jotain kapulakielisiä tekstejä ja pyytää apua niiden tulkitsemiseen. Okei, eli hän tahtoo apuani jossain tylsässä jutussa, mutta se on varmastikin vain tekosyy ottaa minuun yhteyttä. Yritän parhaani mukaan selittää hänelle mistä tuossa jo suomenkin kielellä äärimmäisen monimutkaisessa lakitekstissä on kyse, ja asian nopeuttamiseksi Javier tahtoo soittaa minulle. Olen aiemminkin maininnut siitä, miten harvinaista on puhua oikeasti puhelimessa näiden ihmisten kanssa. Se raottaa entistä enemmän näiden todellisuuksien välejä toisiinsa. Heidän äänensä tulee minun kotiini minun todellisuusympäristössäni yllättäen. Ja se tuntuu oikeammalta kuin viestien naputtelu. Yhtäkkiä muistan kuinka Roni soitti minulle ensimmäistä kertaa viime kesänä. Muistan senkin niin elävästi, koska toisen nimen näkeminen välkkyvänä ruudulla tuntuu niin kivalta. Vaikka hän on siinä seinän takana kaupassa ja tahtoo vain kysyä, että minkä juoman valitsen, kun ykkösuosikkiani ei olekaan saatavilla. Muistan, että olin toivonut sokeritonta energiajuomaa, mutta nyt sain tyytyä tavalliseen versioon. Tunsin oloni erityiseksi ollessani siinä kuumassa auringonpaisteessa pitämässä seuraa Ronin luona hoidossa olleelle lemmikille, jota kaikki ohikulkijat pysähtyivät ihastelemaan. Sitten kuljimme hitaasti pitkin omistamiamme katuja kuin pienenä maailman spesiaaleimpana perheenä meidän omalle salaiselle paikalle metsään aamupiknikille. Puhuen taukoamatta kaikesta ylimaallisesta ja haaveillen asioista, joita nyt toinen meistä toteuttaa. Kai. Kun muistelen tuota päivää, niin tunnen etäisesti taas sen ahdistavan epävarmuuden minkä hän minussa aiheutti. Sen kuinka joudun olla varpaillani ja jännittämään, että milloin hän heittää minut pois. Se tuntuu heti kaikuna vatsassa ja rinnassa. Ja mietin ennemmin Javieria, joka soittaa minulle saadakseen apuani puuduttavan tylsään juttuun. Keittelen siinä pastaa (taas) ja koitan saada selvää vaikeista sanoista, joita yritän kääntää parhaani mukaan Javierille. En tekisi tätä kovinkaan monelle muulle omalla vapaa-ajallani, mutta nyt olen iloinen pelkästään siitä, että voimme jutella puhelimessa ihan kuin soittelisimme toisillemme aina kun mieleen tulee jokin tylsä tai tärkeä asia. Kun olemme vääntäneet sanoista selvää noin puoli tuntia juttelematta mitään mukavia, niin Javier kiittelee minua, ja joutuu itse vielä jatkamaan työskentelyä tuon asian parissa. Toivottelen hänelle jaksamista, ja kysyn sivulauseessa, että oliko hänellä mukava viikonloppu. Mutta Javier ei osaa vaihtaa puheenaihetta yhtään rennompaan teemaan, ja mutisee vain jotain epäselvää, ja kiittää vielä ennen kuin lopetamme puhelun. 

Pyh, heti innostukseni yhteydenotosta laantuu, kun emme päässeet juttelemaan mistään muusta kuin Javierin tylsästä avuntarpeesta. Muistan kuinka kinastellessamme joskus toissavuonna hän meuhkasi minulle siitä, kuinka minusta on ainoastaan hyötyä, kun voin auttaa häntä paperiasioissa ja olla seurana leffoja katsellessa. Olin kai tuolloin tehnyt jotain väärin keittiössä taas. Javier on pyytänyt anteeksi ylireagointejaan jälkikäteen. Ja viimeksikin kun tapasimme viime viikolla, niin hän myönsi olleensa minulle liian pitkään kiukkuinen siitä marraskuun illasta puolitoista vuotta sitten, kun sanoin jotain tyhmää hänen ystäviensä kuullen. En tiedä muistaako hänkään enää mitä minä sanoin. Itse en. Ja nyt, vaikka Javier hyödyntää taas minua omien asioidensa hoidossa, niin en loukkaannu tästä oikeasti. En ainakaan kauheasti. Olen joskus saapunut Javierin luokse sovituille treffeille, ja jos hänellä on ollut kesken jokin virallisen asian hoitaminen, niin hän pahoittelee ja pyytää minua odottamaan, koska hän ei voi irrottautua siitä ennen kuin on valmis. Ja se on ihan fine. Jotkut ovat sellaisia. Olen ihan varma, että palaamme asiaan taas ihan pian, ja toivottavasti Javierkin on vähän rennommalla tuulella. Myös Aku viestii minulle vielä illalla ollessaan kai drinkeillä kaverinsa kanssa. Koitan olla tavallista neutraalimpi ja vaihtaa hymyhymiöt peace-merkkiin. En jatka enää keskustelua kyselemällä mitään, etten vahingossa vain flirttaile. Minua ärsyttää, että joudun suodattamaan omia normaaleja lauseitani siksi, että nähtävästi annan ymmärtää jotain mitä en ymmärrä antaa (kuten Jukka minulle huusi viimeksi puhelimessa). Vaikka todellisuudessa en usko tehneeni mitään väärää. Ehkä nämä miehet eivät ole tottuneet siihen, että joku on heille ystävällinen ja vastaa viesteihin iloisesti. No, siispä harmaana maanantaina tarjoan tonnikalapastaa perheenjäsenelleni ja lojumme tyytyväisinä sohvalla netflixin ääressä. No okei, myönnän että olen vähän ärsyyntynyt lopetettuamme puhelun Javierin kanssa. Ja hauskinta on se, että itsekin hätkähdän tätä tunnetta, joka on ollut piilossa jo pitkään. Olen hetkellisesti pettynyt ja ärsyyntynyt kun en saanutkaan juuri sitä mitä olisin halunnut. Tajuan nopeasti lapsellisuuteni ja kokoan itseni hyvään vireeseen tuota pikaa. Ja nukkumaan mennessä en enää edes muista koko asiaa. Vaan nukun sikeästi, kunnes herään itsestään ennen herätyskellon soittoa, kuten edellisenäkin aamuna tismalleen samaan aikaan kello 6.45. 

Jälkikäteen muistan, että toissayönä pitkästä aikaa olen herännyt keskellä yötä valveuneen. Ihan vain muutamaksi sekunniksi. Olen avannut silmäni ja kissani nukkuu siinä rintani päällä, kuten aina jos ei ole kiinni kyljessäni tai tyynyni vieressä. Näen tervetulleet tuntemattomat vieraat istumassa sohvallani, ja ajattelen omahyväisenä, että nyt kun he näkevät missä kissa on, niin he tietävät kuka hallinnoi tätä asuntoa. Olen nyt jo monena aamuna noussut sängystä ennen kuin on ihan pakko. Ajattelen innoissani, että onnistun varmasti tavoitteessani nousta aamuisin lenkille ennen töihin lähtemistä. Ihan pian! Viimeinkin alan onnistumaan tavoitteissani. Tämä on vihdoinkin se vuosi, kun asiat onnistuvat. Odotin, että se olisi ollut viime vuosi, koska sitä edeltävä vuosi oli niin vaikea. Mutta tilanne pahenikin vain entisestään. Mutta nyt. Tämä vuosi korvaa varmasti menneet kurjuudet. En koputa puuta. Vaikkakin ollessani näin yltiöpositiivinen alkaa vähän pelottaa, että ylpeys käy lankeemuksen edellä kuten yleensä. Mutta sitä murehdin sitten kun tarvitsee. Tiistaiaamuni on tavallista hiljaisempi, kun Aku ei viesti normaaliin tapaansa päivänsä kuulumisia. Mutta sitä en tee minäkään, koska pelkään taas vahingossa vihjailevani jotain mitä en tarkoita. Harmillista. Olen ollut niin kiitollinen näistä ystävistä, että harmittaa jos yhteiselollemme tulee jokin särö nyt. BLING. Ja samantien tätä pohdittuani Aku aloittaa lounastauolla keskustelun. Mutta ei kuulumisia, vaan hän toteaa vakavana, että tahtoo puhua minulle kahden kesken ensi perjantaina. Voi vittu, oikeasti. Minä en halua puhua kahden kesken. Minua ei kiinnosta! Olen tehnyt selväksi että voimme olla kavereita, eikä minua kiinnosta sekuntiakaan jankuttaa siitä asiasta mitään. Saati kuulla näiden miesten maailman tärkeimpiä asioita, joilla he yrittävät vakuuttaa minua jotenkin ylittämään friendzonen rajat. Tai kenties haluavat ripittää minua siitä miten olen ollut niin inhottavan valheellinen ollessani ystävällinen heitä kohtaan. Kysyn Akulta, että miksi ihmeessä, ja totean, etten tiedä vielä mitä aion tehdä perjantaina. Mutta että toki jos olemme menossa jonnekin ulos taas kavereiden kanssa, niin voimme tarvittaessa jutella. Ja sitä juuri tarkoitan. Ei, en varaa sinulle mitään yksityistapaamisaikaa minun perjantailtani. En lankea tähän jukkamaiseen käytökseen ollenkaan. Enkä voi käsittää, miten hän voi vieläkin jatkaa tästä asiasta. En yleensäkään halua päättää mitä teen viikonloppuna, kuin vasta viime hetkellä. Enkä tee sitä nytkään. Paitsi jos Javier lämpenee ja pääsemme viimein viettämään yhdessä leffailtaa ulos.