Pärjään, pärjään

Torstai ei tunnu yhtään torstailta, kun keskiviikko on ollut tavallisesta arki-illasta poiketen vähän rennompi. Mutta siksi juuri onkin tuplasti hauskempaa muistaa, että ihan kohta on jo viikonloppu! Kuten ehdin aiemmin mainita, niin torstaina otan Akuun hyvin neutraalisti yhteyttä kysymällä, että miten menee. Siksi koska jos on jokin mahdollisuus jatkaa jonkinlaista kaveruutta, niin haluan tarttua siihen. Ettei laajemmin kaveriporukassa mikään menisi nyt lopullisesti epäviireeseen. Ensin Aku kertoilee työpäivästä iloisesti. Mutta sitten toteaa, ettei enää jatkossa ole täällä kuin satunnaisesti käymässä. Hän aikoo muuttaa pois kokonaan. Reagoin neutraalisti ja toivottamalla hänelle hyvää viikonloppua. Sitten Aku jatkaa keskustelua hyökkäävämmin ja syyttää minua siitä, että varmaan tarvitsen häneltä jotain kun otan yhteyttä. Sanoo ettei minun pitäisi puhua hänelle mitään. Minua alkaa välittömästi ällöttää, miten lapsellinen ja typerä Aku on. Koska en ole koskaan tarvinnut häneltä mitään. En ole koskaan pyytänyt häneltä mitään. Totean vain, että niin uskomatonta kuin se onkin, niin olen koko ajan ollut hänen kaverinsa ilman sen kummempia taka-ajatuksia. Tuollainen reaktio aiheuttaa minulle pahan mielen. En käsitä miksi tällaisissa tilanteissa toinen halutaan nähdä mahdollisimman huonossa valossa. Miehet varmaan joutuvat itselleen selittämään, että se oli paska ihminen kuitenkin, niin hyvä että pääsi eroon. Ja toitottavat sitten valheitaan ympäriinsä. Kuten Jukka on tehnyt todella törkeästi (pienet tissit, paska sängyssä, vanha, muita hyväksikäyttävä, valehtelija ja niin edelleen). Olen sivuuttanut nämä mustamaalaukset kokonaan, koska olen ajatellut ettei kukaan voi olla niin tyhmä, että kuuntelisi häntä. Mutta nyt kun Aku vieläkin puhuu ihan samallailla, niin en voi muuta kuin olla ihmisiin pettynyt. Samoin se yksi porukkamme tyttö koittaa usein innoissaan mukavahingossa terästää esimerkiksi ulkonäkööni liittyviä haukkuja. En vaan tajua. Ne jutut eivät kiinnosta yhtään, vaan se miten tyhmiä ihmiset ovat. Ihan kuin olisin joutunut jonkun kiusaamisen kohteeksi. Plääh. Edellisviikonloppunakin Jukka oli pyytänyt ettei minua kutsuttaisi mukaan, koska pilaan ilmapiirin. Ja vaikka olin muutenkin aikonut pitää heistä taukoa, niin ei se ole hauskaa. Siispä kaipaan jotain normaalia sosiaalisuutta iltaani ja päätän kysyä pitkästä aikaa Javierilta kuulumisia. Hän vastaa heti iloisesti ja kyselee tarkasti miten viikkoni on sujunut. Vaikka vaihtelemme viestejä pitkin iltaa, niin pysymme yleisissä kuulumisissa. Ja vaikka voisin helposti ehdottaa tapaamista, niin en vielä halua. Olen jotenkin loukkaantuneella tuulella. Lillun hetken aikaa sellaisessa masokistisessa hyljätyssä olotilassa, jossa kaverit ovat hölmöjä ja deititkin liian vaikeastitavoiteltavia. Mutta silti fiilikseni perusta pysyy ihan hyvänä. Katson kaksi leffaa ja sitten sängyssä kissa sylissäni maatessani mietin etten ehkä vain kohta oikeastikaan tarvitse enää yhtään ketään. Ja toivon, että osaisin viettää viikonloputkin vain kotona.

Ja nyt on perjantai. Olen nähnyt pitkän ja todentuntuisen unen siitä, kuinka olen keskellä sotatilaa. Taas. Ja taas asun tosi korkean rakennuksen ylimmässä kerroksessa, jossa piilottelen kissan kanssa. Todellisuudessa en muuttaisi ikinä korkeaan kerrokseen, koska pelkään että hyppään vahingossa parvekkeelta alas, tai kuolen alakerroksesta alkaneeseen tulipaloon. Unessa samassa kerroksessa on muun perheeni asunto ja välillä hiivin pimeän ja hiljaisen rappukäytävän läpi tervehtimään perhettäni. Meidän pitää olla antamatta mitään merkkejä talon ulkopuolelle siitä, että piilottelemme siellä. Verhot ovat kiinni ja valot himmeällä. On sellainen pelottava ja odottava ilmapiiri. Odotan viestiä ystäviltäni siitä, että he tulisivat hakemaan minut mukaansa turvaan jonnekin muualle. Mutta sitten saan viestin juuri siltä kaveripiiriimme kuuluvalta tytöltä, joka ei kai oikeasti pidäkään minusta. Viestissä tyttö pahoittelee kovasti, että he unohtivat hakea minut mukaansa. Unessa tunnen jonkinlaista helpotusta ja menen heti taas vanhempieni luokse. Äiti on tosi vakava mutta rauhallinen, koska hän tietää, että kohta varmaan maailmanloppu tulee (siitä hän puhuu oikeastikin vähän väliä). Olen iloinen, että voin sittenkin pakoilla sotaa perheeni kanssa. Tuntuu oikealta olla heidän kanssaan mahdolliset viimeiset elinhetket. Aiomme paeta autolla pienlentokoneiden luokse, joilla voimme yrittää lentää turvaan. Tunnen kauheaa surua kissan vuoksi. En mitenkään voi ottaa sitä mukaan. Sillä aikaa kun vanhempani hakevat auton talon luokse täytän lukuisia vesiastioita ja laitan ruokaa kissalle mahdollisimman paljon. Koitan laskea, että kauan se selviäisi hengissä ja minua itkettää. Mietin, että pitäisikö jättää ovi auki, jotta se voisi lähteä maailmalle. Mutten jätä, koska haluan uskoa, että palaan pian takaisin. Sitten lähden kiireellä ulos odottamaan perhettäni. Ulkona paistaa aurinko, eikä missään näy ketään. Kaikki pakoilevat piiloissaan. Pihallamme on iso uima-allas joka on pahaenteisen tyyni. Kaikki näyttää vanhanaikaiselta ja vähän keltaiselta. Hyppään autokyytiin ja koitamme ajaa täysillä lentokentälle. Yllämme lentelee pieniä lentokoneita. Ja sitten herään aamuun tismalleen samassa asennossa, johon nukahdin. Kissa kehrää kainalossani. Olen hyväntuulinen, vaikka minulla on vähän sellainen tylsistynyt olo. Sellainen, ettei kuitenkaan mitään hauskaa tapahdu, joten parempi valmistautua taas toimimaan yksin. Ei ahdistava, mutta tylsä ja alakuloinen. Tämä on varmastikin ihan perinteinen puolustusmekanismi, kun asiat menneetkään niinkuin olin innoissani odottanut. En saanutkaan sitä yhdessä iloisesti peräkanaa kesäkaduilla polkevaa kaveriporukkaa, jossa on itsestäänselvää, että kaikki ovat tervetulleita iloiseen joukkoon. Javier ei olekaan niin ihastunut minuun, että haluaisi aktiivisesti vihdoinkin toteuttaa leffailtamme. Ja Dimistä nyt ei ainakaan kuulu mitään. Kovetan asennettani hyvään itsenäisyyteen jo valmiiksi, mutta ihan pikkuisen silti luotan siihen, että keksin jotain hauskaa jonkun kanssa. Tai joku kiva tyyppi yllättää minut yhteydenotollaan. Kysyn kivalta Ninolta kuulumisia, ja vaihdan pari sanaa Rickyn kanssa. Kaikki on ihan hyvin. On hyvin mahdollista, että vaikka nyt en halua olla aloitteellinen deiteilleni, niin illemmalla ehkä muutan mieltäni. Koska saan ja voin... Mutta ennen sitä on pakko vielä surra avoimesti todennäköisesti itsemurhaan menehtynyttä Aviciita. Taas kerran yksi karu todiste siitä, miten menestys ja raha ei tuo onnellisuutta. Ei saa ketään nauttimaan elämästä. Vaan jos kärsii ahdistuksesta, niin se on entistä kauheampaa rikkauksien ja mahdollisuuksien keskellä. On niin vaikea käsittää, että mikä itseä vaivaa, kun tuntuu pahalta, vaikka kaikki on hyvin. Ympärillä kaikki pitävät sinua onnekkaana ja elämääsi kadehdittavana. Ja itse vain kituu. Taas yksi todiste minulle siitä, että onnellisuus ei voi olla riippuvainen ihmisistä tai asioista. Olen oikealla polulla jos vain osaan pysyä sillä.

***
Ja sitten iltapäivällä saan viestin tähän kaveripiiriin kuuluvalta henkilöltä, joka sanoo, että voisimme pikkuporukalla juhlistaa perjantaita. Simo ja pari muuta. Ihan vain vaikka hetken. Ilman niitä, jotka väkisin aiheuttavat eripuraa ja riitaa. Melkein tippa tulee linssiin, kun joku on nähnyt asian oikean laidan.