Minun pikkumaailmani

Olen jotenkin onnistunut erottamaan elämäni muutamaan eri todellisuuteen, joilla ei tunnu olevan mitään tekemistä toistensa kanssa. Kesti pitkään, ennen kuin uusien ihmisten tapailu ja kaiken uuden kokeminen ja kokeileminen alkoi tuntua oikealta. Siis siltä, että ne asiat ovat oikeasti tapahtuneet vielä silloinkin kun palaan kotiin. Olen ehkä kokenut olevani niin erilainen noina hetkinä, että se on ollut kuin jonkun salaisen agentin rooli, jota ei oikeasti lasketa mukaan henkilökohtaisiin historiankirjoihin. Minulla on saattanut olla kohtaamisia, joista kukaan muu ei tässä maailmassa tiedä yhtään mitään. Paitsi minä, sinä ja hän. Muistan kuinka olen kirjoittanutkin siitä, että tuntuu täysin absurdilta olla odottamassa bussia, johon en ole koskaan aiemmin hypännyt ja mennä halaamaan tätä ihmistä (ketä tahansa), jonka olemassaolosta en vielä hetki sitten tiennyt mitään. Ja sitten palaan myöhemmin omaan todellisuuteeni, johon tuo mies ei mahdollisesti koskaan sekoitu. Koska ne todellisuudet ovat niin kaukana toisistaan. Olen useinkin nipistänyt itseäni ja käynyt varmistamassa jälikäteen viesteistä, että onko jokin asia oikeasti tapahtunut. Uskon, että näin voi käydä isoissa elämänmuutoksissa. Monella ihmisellä on ollut totuttelemista uuteen elämään, ja se on voinut tuntua unelta pitkään. Se sellainen vieno epätodellisuuden tuntu on aika normaali monissa paljon pienemmissäkin jutuissa. Unenomaiseen epärealistiseen sumuun voi upota kun jotain yllättävää tapahtuu. Joko myönteistä tai kielteistä. Hetkeksi tai pitkäksi aikaa. Ja nyt juuri kun olen alkanut omaksua tätä uutta menevää elämääni omakseni, eivätkä nämä kaikki ihmiset enää ole niin selkeästi omissa pikkutodellisuuslokeroissaan, niin olenkin onnistunut luomaan uuden pehmoisen ja turvallisen viikonloppumaailmani, johon ei muilla ulottuvuuksilla ole mitään asiaa. En kerta kaikkiaan mieti esimerkiksi työasioita sekuntiakaan vapaa-ajallani. En vaan pysty tai halua. Ajatus seuraavasta työpäivästä on jossain teleporttimatkan takana, eikä voisi vähempää kiinnostaa silloin kun olen jossain muualla. Mutta sitten kun se herätyskello soi ja on aika lähteä töihin, niin olen juuri (tai ainakin melkein) siellä missä pitääkin. Ja silloin fokukseni on yleensä vaivattomasti työssä. Mikä on mahtavaa. Ja nyt huomaan, miten edellisvuoden aikana minun uusi deittitodellisuuteni on valahtanut pääasialliseen elämääni. Kaksoisagentti vaihtoikin puolta eikä enää muista millä puolella alunperin tutki maailmaa. Viestittely ja tapailu näiden miesten kanssa on tullut kiinteäksi osaksi arkeani. Heistä on tullut normi. Työ menee kivasti siinä sivussa, ja arjen vapaa-aikani täyttää vapaa oleskelu ja perheeni. Mutta myös nämä miehet. He ovat lipsahdelleet arkeeni yhä enemmän ja soluttautuneet kiinteäksi osaksi nykyelämääni. Käyneet luonani, tavanneet perhettäni ja ystäviäni. Siitä uudesta roolista onkin tullut oikea minäni ja kaksi todellisuutta on saatettu yhteen. 

Mutta nyt uutuutena ovat nämä minun viikonloppuni, joiden aikana kaikki muu tuntuu kaukaiselta. Kun saan viestin toisesta maailmasta ollessani ystävieni kanssa kengurunpussissa, niin se tuntuu siltä, kuin joku yrittäisi tehdä minulle humisevaa kaukopuhelua jostain asiasta, joka on sovittu hoidettavaksi ensi viikolla. Saatan vilkaista puhelimen näyttöä ja unohtaa sen sitten moneksi tunniksi (eli moneksi minuutiksi jotka tuntuvat tunneilta). Joskus ilahdun passiivisesti ja koen yhteydenoton muistutuksena siitä, että ne hyvät asiat odottavat siellä, kunhan täältä matkataan taas ulos. Se on sellainen kivalta tuntuva paksu kiireettömyys, joka on vallannut hengitysilman. Kuin kaikki nuo muut maailmat olisivat pausella tai ainakin hidastuksella odottamassa muuttumattomina sillä aikaa kun olen hoitamassa muuta asiaa. Ja taas tänä viikonloppuna ollessani ystävieni kanssa tässä ajattomassa mukavuudessa saan viestin Javierilta ja minua hymyilyttää. Hymyilyttää jo valmiiksi, mutta hetken vielä enemmän. Olen ehtinyt unohtaa hänet ja hänen naisvieraansa ihan kokonaan. Mutta kun näen hänen nimensä puhelimeni näytöllä niin etäiset muistot edellisviikon haaveistani muistuvat mieleeni ja mielihyvä valtaa jo valmiiksi hyvän mieleni. Yleensä en jaksa kauheasti keskittyä viestittelemään kenenkään kanssa. Eikä minua noina hetkinä yleensä ollenkaan kiinnosta lähteä minnekään tai miettiä ketään missään muualla. Kaikelle on aikansa ja paikkansa. Mutta voi miten kivalta nyt taas tässä pääasiallisessa todellisuudessa tuntuu se, että Javier on itse halunnut pitää minuun yhteyttä, vaikka on kestittänyt jotain naista luonaan. Hän on itse torstaina halunnut jatkaa pääsiäistoivotuksesta aloittamaani keskustelua myöhään iltaan vihjaillen taas siitä kuinka voisin tehdä hänelle ruokaa. Naisen ruoanlaitto on takuulla hänelle jokin arkinen fetissi, koska aina ennemmin tai myöhemmin keskustelumme palaa siihen, kuinka hän arvostelee keittiöhengettäryyttäni ja unelmoi silmäniskuhymiöin siitä kuinka voisin kokata hänelle risottoa tai jotain muuta vaikeaa. Ja sitten sunnuntaina ollessani Simon luona viettämässä rauhallista päivää kotona vietetyn lauantain jälkeen ja jakaen muille pääsisäisherkkuja Javier tahtoo kysellä pääsiäiskuulumisiani ja kertoa omastaan. Ja siitä tiedän, että kaikki on hyvin. Tai siis tottakai kaikki on hyvin. Mutta kaikki on vielä astetta paremmin. Koska se kertoo siitä että kaikki on mahdollista. Minulla on oma tuttu Javier odottamassa siellä valovuoden päässä. Täällä.

Viikonlopun aikana Aku on todistanut, että pystyy hyväksymään puhtaan kaveruutemme. Ehkä hän hetkeksi hairahtui pettymään siihen, ettei hänen lentoon lähteneet haaveilunsa pääse toteutumaan. Mutta niistä on maahan laskeutumiseen ollut onneksi matala pudotus. Olemme viettäneet yhdessä tutulla porukalla mukavia vapaapäiviä. Ja olen jopa kulutellut aikaa keskustassa pyörien ostoksilla ja kahviloissa, ja kutsunut Akun mukaani ennen muiden ystävien tapaamista. Ne on näitä rajoja, joita haluan eri todellisuuksien välillä rikkoa avoimemmin etenkin freindzoneissa. Jos kerran nämä ihmiset ovat ystäviäni, niin sitten heidän pitäisi kuulua useisiin todellisuuksiini. Edes vähäsen.  Muttei liikaa. Olemme kulkeneet kaduilla jutellen hennatatuointien mauttomuudesta (?) ja selanneet elokuvateattereiden tarjontaa löytämättä mitään riittävän kiinnostavaa. Olemme törmänneet Ossiin ja hänen tyttöystäväänsä ja vaihtaneet nauraen kuulumisia ollessamme menossa ruokakauppaan hakemaan sipsejä ja mehua hitaan sunnuntain viettoon Simoa piristääksemme. Oikein hyvä. Sen sijaan Jukka on ottanut käytöksessään taas takapakkia. Hän on yhtäkkiä yhteisessä illanvietossamme kutsunut minua kaikkien edessä huomiota kerjääväksi ämmäksi, kun olen ilmoittanut lähteväni käymään kotonani ja alkanut pukeutua. Nuo hetket ovat jotenkin absurdeja, koska taas tässä todellisuudessa on vaikea hahmottaa tilannetta, missä joku olisi toiselle noin ilkeä ilman mitään oikeaa syytä. Yhtäkkiä vain jokin harmitus iskee Jukan mieleen (se että aion lähteä kotiin eikä häntä ole kutsuttu mukaan) eikä hän kykene suodattamaan itseään ollenkaan. Eikä hän keksi muutakaan keinoa tehdä minuun mitään vaikutusta, kuin vielä kerran koittaa loukata tai saada muut ärsyyntymään minuun. Olen tuolloin sanonut ääneen, että hän on taas tarpeettoman ilkeä, ja että jos hän jatkaa tähän malliin niin on turha taas soitella anteeksipyyntöpuheluita seuraavana päivänä. No, tietenkin Jukka on koittanut soitella maanantai-iltana, mutten ole vastannut. Olen ilmoittanut hänelle etten enää jaksa kuunnella samoja jankutuksia. Jukka on siellä luurin päässä ihan paniikissa ja lähettelee tuhat viestiä joissa vannoo rakkauttaan ja väittää kivenkovaan, että minulla on pakko olla tunteita häntä kohtaan. Hän on nähnyt sen selkeästi yhteisissä illanvietoissamme! Edelleenkin hän aikoo tehdä kaikkensa että olisimme yhdessä taas. Yök. Vastaan ettei mitään toivoa ole. Mitään tunteita ei ole. Ja etten halua olla yhteydessä kuin pelkkänä kaverina. Ensin Jukka jankuttaa vastaan, mutta sitten muuttaakin taktiikkansa tutun kaavan mukaisesti siihen, että hänellä on jokin tositosi tärkeä asia, jonka vuoksi meidän on ihan pakko nähdä lähiaikoina. Tietenkään asiaa ei voi kirjoittaa viestissä. Mutta kuulemma heti tavattuamme kaikki olisi paremmin. Ilmoitan heti ettei minulla ole aikaa, eikä minua kiinnosta hänen asiansa. Jos hän ei olisi ilkeä minua kohtaan niin olisin varmasti sympaattisempi ja koittaisin enemmän auttaa häntä pääsemään yli tästä vaiheesta. Mutta nyt ei oikeastikaan kiinnosta. 

Ja nyt ensimmäisenä arkipäivänä kauniissa auringonpaisteessa lumimyrskyn jälkeen olen oikein tyytyväinen. Jukka hädissään koittaa toivotella hyvää työpäivää hävetessään aiempia viestejään. Ja minä vastaan etäisen asiallisesti. Aku saa hymynaamaisen aamutoivotuksen, kuten Simokin. Elinan kanssa sovitaan lenkki ihan pian jollekin illalle! Ja Ricky toivoo tapaamista tälle viikolle ja mielessäni melkein harkitsen asiaa. Hän on taas ollut niin kiihkeän varma palavasta rakkaudestaan minua kohtaan, että lähes haluaisin kokeilla miltä omat fiilikset tuntuvat livenä. Mutta sitten Ricky on todennut ettei voi sille mitään, että hän joutuu viestittelemään monille naisille, koska on niin hyvännäköinen. Ja päätän antaa hänen kärsiä vielä hetken. Javier on pitänyt huolta siitä, että tiedän tismalleen milloin hänen vieraansa lähtee hänen luotaan. Tunnen nahoissani kuinka Javier haluaa tavata mahdollisimman pian. Ei ole enää sitä pahaenteisyyttä, joka pilasi kaikki odotukseni aiemmin! Mutta johtuuko se siitä ettei sitä enää oikeasti tarvita? En huolehtinut ollenkaan Javierin naisvieraasta, ja nyt murehtiminen olisikin osoittaunut aivan turhaksi. Onko kyse siitä, että asiat ovat ympärilläni muuttuneet, vai siitä, että minä olen muuttunut ja siksi myös ihmisten ja maailmankaikkeuden suhtautuminen minua kohtaan on suopeampaa? Kumpi tuli ensin muna vai kana? Olen kuin osakeyhtiö, jonka omavaraisuusaste on loistava. Raha menee rahan luokse. Nyt kun en tarvitse paniikissa mitään kallista lainarahoitusta mistään, niin verkostot haluavat tehdä kanssani yhteistyötä, koska vainuavat että täältä voi saada sijoituksilleen kelpokoron. Hah, näin se on. Tai sitten Javier on puutteessa ja innostunut tissikuvasta, jonka lähetin hänelle vitsillä jokin aika aikaisemmin. En ole ikinä lähetellyt mitään alastonkuvia kenellekään. Mutta Javierin kanssa meillä on outo vapautunut suhde, ja voimme vitsailla perversseilläkin jutuilla. Olemme tehneet yhdessä kaiken mahdollisen, ja nähneet toistemme joka millimetrin sillä saralla. Joten kun Javier toistamiseen pyytää humoristisen ylilyövästi anoen sneakpeakin kuvasta jonka olen vitsaillut ottaneeni etäkokouksen aikana, niin lähetän hänelle sellaisen. Tietysti ilman kasvoja. Ja tietysti tarkasti rajattu neutraali otos jonka olen aiemmin ajattelematta napsaissut yksinäni. Koska voimme Javierin kanssa toimia näin. Mutta tokihan kyse on aidoista tunteista, eikä mistään lihallisista kaipuista, haha. 

Aion ehdottomasti tavata Javierin heti kun sopiva tilaisuus tulee eteen. Jos ei hän itse ehdota tapaamista, niin teen sen varmasti ennemmin tai myöhemmin itse. Haluan kunnolla nyt nähdä, että mihin tämä tapailumme virittely numero kolme etenee. Muutoin nautin taas rauhaisista vapaailloista keskittyen tähän todellisuuteen. Tähän todellisuuteen, johon nyt kuuluvat Javier ja Rickykin. Ja jos nyt vaikuttaa siltä, että elämäni on silkkaa innokkaiden miesten poishätyyttelyä, niin niinhän se tämän deittiaspektin näkökulmasta osittain on. Koko kirjoittamiseni perustuu deittielämäni läpikäymiseen tunteineen ja tapahtumineen. Ja jos nyt on käsillä tilanne, jossa pärjäilen mukavasti yksin ja saan  tällaista huomiota miehiltä, niin näin se vain sitten on. Jotenkin se jopa sopii tähän elinkaaren vaiheeseen, jossa nyt olen. Kaikki on lähtenyt siitä, että olen surkutellut, ettei kukaan koskaan halua minua. Ja päätynyt tällä hetkellä siihen, etten itse halua ketään niistä, jotka haluavat minut (vaikka ehkä vähän haluaisinkin). Ironista!