Seek and find

Olen taas seikkaillut jossain kauhuelokuvan lavasteissa koko yöltä tuntuvan ajan ennen herätyskellon soittoa. Ihan viimeisimpänä olen joutunut uskaltautumaan hyppäämään vanhan pimeän puutalon maakellariin, joka on täynnä upottavaa villaa, josta täytyy kaivaa esille jotain tosi tärkeää. Usein noissa unissa on juuri se sama tunnelma kun kauhuleffoissa. Toisaalta pelottaa että mitä tapahtuu seuraavaksi, mutta toisaalta se on jännittävää ja pitää adrenaliinitasot korkealla. Joskus toki menee liian kauheaksi ja silloin luovutan ja odotan silmät suljettuina, että se joku hirviö tai mikä kaamea kohtalo onkaan, tulisi äkkiä ja lopettaisi tuskani. Joskus uni alkaa alusta kuin peli, mutta joskus pääsen vaihtamaan leppoisampaan modeen uhrautuessani unikuolemaan. Noustessani viimein sängystä melkein hävettää, että taas olen torkuttanut kelloa ihan tarpeettomasti varttia vaille siihen, kun oikeasti pitää lähteä töihin. Voisin herätä aivan hyvin tuntia aikaisemmin ja olla täysin virkistynyt ja riittävästi levännyt. Mutta ei. Jossain selkäpiissä on juurtuneena pakkomielle siitä, että nukkua täytyy mahdollisimman myöhään niinä aamuina kun kello on soimassa. Tämä tapa täytyy muuttaa! Tuntisin oloni nyt niin paljon paremmaksi, jos olisin noussut ajoissa ja käynyt vaikka lenkillä kuuntelemassa aamuradiotani sen sijaan, että olen laittanut sen hetkeksi kotona päälle samalla kun olen kiireessä tehnyt pari selälle hyvää venytystä. Lupaan yrittää tätä lenkkisäiden parantuessa. Arkiaamuni yksi kivoimmista hetkistä on nykyään ollut se, kun avaan asuntoni sen seinämän näkymän, josta aurinko nousee. Ja joka kerta kun aurinko hyökkää ikkunasta sisälle asuntoon ja sokaisee minut niin saan pistoksen energiaa ja kevätintoa! Ja jatkossa olisi mahtavaa sen innon saattelemana lähteä toimiston sijaan ulos kiireettömälle aamulenkille. Mutta vaikka en olekaan vielä onnistunut aloittamaan aamujani erilailla, niin tiistaina kokattuani ensin suorastaan herkullista munakasta, jonka sekaan pannulle olen laittanut kirsikkatomaatteja, pinaattia, herkkusieniviipaleita sekä pekonikuutioita, olen lähtenyt muutaman kilometrin kävelylle ja samalla hakenut marketista piimää ja puuttuvan antennijohdon. Siinä kävellessäni ulkona olen ihan oikeasti miettinyt, miten ihanaa on ollut lähteä ulos kävelylle ihan vain siksi että olen halunnut. Ei siksi että minun pitäisi lievittää ahdistusta. Ei siksi että minun olisi pakko jotenkin kuluttaa tunti aikaa äkkiä. Ei siksi, että voisin sanoa olevani lenkillä jos vaikka joku sattuisi viestimään. Ei siksi että ansaitsisin lasillisen viiniä. Vaan vain siksi, että itse haluan. En laita puhelimeni ääniä täysille, että varmasti kuulisin, kun viesti saapuu. En kokoajan toivo sen piippaavan. Sen sijaan pystyn aidosti kuuntelemaan mitä mukaankutsumani perheenjäseneni kertoo ja olemaan kiinnostunut hänen asioistaan. Olemaan tässä hetkessä. Ei ole aina kiire jonnekin muualle. Yksinkertaisesti haluan vain nauttia kivasta arki-illasta ja sitten mennä katsomaan hölmöä komedialeffaa pehmoisen viltin alle ja syödä loput ruissipsit, joita dippaan riskillä valittuun curryn ja mangon makuiseen valmisdippiin (en ole vieläkään varma pidänkö siitä). Autuas riippumattomuus. Tätä on siis normaali elämä, jonka perään turhaan kuulutin aikaisemmin. Ja nyt se on tässä. Hymyilen kiitollisuudesta taas kerran.

Aloin voimaan pysyvästi paremmin viime vuoden lokakuun tienoilla. Eli nyt olen ollut omaa keskivertoani onnellisempi jo puoli vuotta. Puoli vuotta rinnassa kiinteästi sykkinyt kraateri on ollut vaimeana ja huutamatta ahdistusta. Surkastunut! En voi tietää mikä on ollut pääasiallinen syy siihen, että tilanteeni on näin muuttunut. Enkä voi tietää onko muutos pysyvä vai ei. Olen edellisvuonna ollut aika aktiivinen tekemään kaikenlaisia mieliharjoitteita stressaamisen vähentämisessä. Olen hokenut erilaisia mantroja oppikirjoista, joiden avulla oppisin hengittämään vapaammin ja elämään hetkessä. Ehkäpä nuo opit ovat viimein assimiloituneet sisimpääni ja ryhtyneet vaikuttamaan elämääni positiivisesti? Toisaalta olen sinnitellyt päivä toisensa perään ahdistavissa ihmissuhdetilanteissa ja vain yrittänyt saada ajan kuulmaan. Joten ehkäpä aika onkin tehnyt tepposensa ja viimein on vain kulunut riittävä aika yksinoloa ja kärsimystä ja nyt olen ansainnut vähän onnellisuutta. Mutta sitten olen myös antautunut kokeilemaan psykedeelejä, jotka ovat saattaneet tehdä taikojansa aivoissani ja poistaneet ahdistuneisuushäiriön ja vapauttaneet minut jostain tarkemmin määrittelemättömästä sairaudesta. Oli mitä oli, niin kiitokset lähetän hiljaa ylöspäin ja nautin taas tästä mukavalta tuntuvasta päivästä. Nautin siitä, että olen onnistunut ainakin jokseenkin saavuttamaan suurimman tavoitteeni. Onnellisuuden. Ja itsenäisyyden. Vielä hetki sitten kun sain kommentteja siitä, että minun tulisi oppia vain olemaan yksin, pidin sitä mahdottomana. Se tilanne, että tietää kyllä järjen kannalta mitä pitäisi tehdä, mutta tunteet eivät kykene siihen taipumaan, on kauhea. Se, että kaikki on hyvin, mutta silti tuntuu aina vaan pahalta, on hirveää. Jossain vaiheessa sinkkuuttani olen ajatellut, että olisi edes joku, ihan kuka vain! Mutta onneksi en ole alentunut kehittelemään suhdetta kenenkään kanssa ilman aitoa halua. Kaikki ne kliseet siitä, kuinka ensin pitää rakastaa itseään ja plaaplaa, ennen kuin joku muu voi niin tehdä ovat kirkastuneet mielessäni. En ole aiemmin voinut käsittää, että miten onnellisuutta voisi olla ilman, että siihen liittyy jokin tapahtuma tai ihminen. Tylsää jauhaa aina tätä onnellisuushehkutusta, koska kirjoittaminen on paljon hauskempaa silloin kun itkeskelen jotain ongelmia ja kuumeisesti odotan joidenkin miesten tapaamista, mutta nyt juuri ei voi mitään. 

En kyllä aio jäädä makoilemaan tylsyyteen, vaan kaipaan todellakin kaikenlaista kivaa tähän kevääseen ja kesään. Minun pitäisi suunnitella ja toteuttaa lomamatka (tai muutama), mutta en tunnu saavan mitään aikaiseksi sen suhteen. Ehkä siksi koska en tiedä haluanko jonnekin kauas vai lähelle ja millä kokoonpanolla. Olisi mahtavaa lähteä isommalla kaveriporukalla jonnekin, mutta ei kai sellainen ikinä järjesty kun kaikilla on omat budjetit ja työt ja perheet. Haluaisin lähteä perheen kanssa, mutta sekin on kokonaan minun organisoimiseni varassa. Mutta pitääkö siitäkään nyt mitään stressiä ottaa? Itseasiassa nettiystäväni Singh on juuri tämän keskiviikkopäivän iloksi ehdottanut (taas) että tapaisimme syksyllä Intiassa. Ja se ei ole ollenkaan mahdotonta. Se sopisi loistavasti Uuden Minäni toimintamalliin. Lähteä yksin kaukomatkalle tapaamaan tuntematonta nuorta miestä, jonka olen päättänyt säilyttää ystävänäni ihan vain koska voin. Minulla on vielä jonkinlaisia hankaluuksia sitoutua mihinkään aikaa vievään aktiviteettiin, vaikken sinänsä tunnusta enää kärsiväni niin tuntuvasti fomosta kuin aiemmin. Lähinnä mietin vain että mitäs jos minulla olisi joku matkakaveri, jonka kanssa näistä pitäisi sopia, eikä vain yksin sooloilla. Entä jos Javier haluaisi lähteä kanssani jonnekin, kuten viime syksynä leikillään ehdotteli. Mutta ehkä opin lisää näitä itsenäisyyden saloja ajan kuluessa. Aina ihmiset puhuvat, että jospa vain olisi tilaisuus matkustaa, niin he heti lähtisivät vaikka minne. Mutta nyt kun itse voisin käytännössä milloin vain mennä ihan minne vain, niin ei se tunnukaan niin kummoiselta ellei ole hyvää matkaseuraa. Vaikka olen ennennäkemättömän tyytyväinen yksin, niin minun tekisi kovasti mieli viettää aikaa jonkun miehen kanssa. Haluan säännöllisen annokseni huomiota ja hellyyttä. Haluan juoda jonkun kanssa lasillisen viiniä ja nojautua leffaa katsellessa kainaloon tyynyn sijaan. Joten jutellessani Rickyn kanssa siitä, että minkäikäinen sukulainen on soveltuva hoitamaan  leikki-ikäistä lasta, toivoisin, että hän haluaisi taas ihan välttämättä tulla kylään. Mutten tiedä haluaisinko sitä oikeasti. Joten en tee mitään ehdotuksia itse vaan odotan tilaisuutta sysätä vastuun kaikesta hänelle. Kohtahan viikonloppu on taas ovella ja ihan takuulla ennen sitä puntaroimme Javierin kanssa milloin voisimme tavata. Olen niin energinen, että en edes tahtoisi vain viettää normaalia koti-iltaa hänen kanssaan, vaan haluaisin lähteä vaikka elokuviin tai ulos syömään! Tehdä jotain enemmän todistaakseni että meillä on jotain enemmän. Olen malttamaton ja ylitöpositiivinen, ja se voi vielä kostautua. Mutta toisaalta, vaikken tapaisi tälläkään viikolla ketään treffimielessä, niin viikonloppu on pullollaan kaikenlaisia tapahtumia, joihin osallistua. Mutta ennen kuin mietin niitä, niin lähetän Javierille viestin.