hienosäätöä

Koska sunnuntaina vain laiskottelin ja tulin vahingossa syöneeksi pari riviä hasselpähkinäsuklaata, niin maanantaina väsymyksestä huolimatta laitan youtubesta ohjevideon pyörimään, ja yritän olla täysillä mukana. Ei se ehkä ihan täysin onnistu. Ja se playn painaminen tuntuu vähän tuskaiselta. Mutta joka tapauksessa kotijumpparutiini tulee suoritettua. Kokkaan riisinuudeleista sitruunaruohon makuista herkullista ruokaa, ja pakotan itseni pitkälle iltalenkille sukulaisen kanssa. Jep, olen tähän maanantaihin aika tyytyväinen! Enkä tietystikään vähiten siksi, että oloni on enemmänkin tylsistyneen tyytyväinen kuin vähääkään ahdistunut. Minua ilahduttaa Santin aiempaa rennommat yhteydenotot kuvineen pitkin päivää. En ole löytänyt itsestäni nyt ollenkaan sitä stressiä ja jännitystä siitä, että tapaammeko, joten en ole vielä ehdottanut mitään. Yhtäkkiä minulla on kauhean vahva tunne siitä, että kaikki oikeastikin menee niinkuin pitää. En luota tuohon oloon ihan täysin, vaikka se onkin vallalla vielä tiistaina, koska tiedän miten nopeasti olotila voi muuttua. Joten en ota turhia riskejä. Tiistaina kysyn suoraan, että pilaisimmeko yhdessä terveysputken jonain iltana lähipäivinä. Hassua, että vaikka oloni on ollut parempi ja niin sanotusti välinpitämättömämpi ympäröiviä olosuhteita kohtaan. Niin heti kun olen lähettänyt noin suoran viestin, niin minua alkaa vähän jännittää. Tekisi mieli perinteiseen tapaan piilottaa puhelin jonnekin laukkuun ja muka unohtaa se siksi aikaa, että sitten kun sitä myöhemmin vilkaisisi, niin Santi olisi jo ehtinyt vastata. Hah, oikeastiko minusta tuntuu, että pystyn esittämään jotenkin coolimpaa telepaattisesti, jos en heti näe, jos hän onkin kiireinen tällä viikolla. Päätän oppia eroon näin typerästä käyttäytymisestä ja pidän puhelimen vieressäni koko ajan. Eihän sillä ole väliä mitä hän vastaa, joten turha sitä on jännittää. En nolaa itseäni, vaikka teinkin nyt aloitteen. En menetä kasvojani, vaikkei hänellä olisi minulle aikaa. Päinvastoin, on parempi vahvistaa avointa kommunikointia ja selvittää ajoissa tulevien päivien suunnitelmat! Se on nykyinen minäni. Vaikka nähtävästi vanhat rajoitteet puskevat läpi tällaisissa tilanteissa. Niistä vain täytyy tietoisesti oppia pois. Etenkin kun niille ei ole kerrassaan mitään perustetta. Vaikka Javier aina pääsääntöisesti perääntyi jos ei saanut olla se aloitteellinen osapuoli, niin enhän kokeilematta voi tietää toimiiko Santi niin. Me jo tiedämme, että pidämme toisistamme ja viihdymme toistemme seurassa. Ja jos jokin muuttuja ehtii väliin nyt, niin vielä tässä vaiheessa pystyn varmasti koota itseni hyvin ja harjoitella stoalaista asennettani vastoinkäymisiä kohtaan. Eli jatkaa hyväksyen matkaa katsomatta taakseen.

Huomaan myös, että käytän tätä iänikuista pituusasiaa hyväkseni pohtiessani välillä epävarmuuksiani tapailumme suhteen. Mietin automaattisesti, että jos hän ei halua minua, niin eihän hän edes ollut riittävän pitkä. Eikö ole kauheaa? Mutta ilmeisesti se on nyt jokin defenssimekanismi, johon minun on helppo tukeutua, jos sittenkin alan jännittää tilannettamme ja ikävöidä häntä enemmän kuin hän minua. Typerää, mutta totta. Tällaisia malleja mieli luo itsestään, jotta asioiden käsittely olisi helpompaa. Ja vaikka koen olevani alun pilvilinnojen jälkeen taas aika hyvin maan pinnalla, niin silti ihan kaiken varalta tarvitsen tuttuja mekanismeja. Ainakin teoriassa. Tarvitsen myös lisää itsekuria. Olen uuden ruokavalion myötä ajautunut syömään noin miljoona kertaa enemmän kuin aikaisemmin. Kuten olen tainnut ehtiä mainita. En ole uskaltanut käydä puntarilla, eikä oloni ole mitenkään ihan lässähtänyt. Mutta yhtäkkiä huomaan syöväni aamiaisia! Vaikka koskaan aikaisemmin en ollut niistä innostunut. Jos minulla on aikaa saatan keittää puuron, jonka sekaan saan tungettua banaanin tai hedelmäsosetta tai jogurttia. Vähintäänkin syön hedelmiä tai jogurttia. Ja se vain tuntuu lisäävän nälkää! Ennen lounaaksi riitti joku pieni välipala, mutta nyt poden nälkää jos en syö jotain kunnollista. Illalla vielä kunnon ruoan jälkeen tekee mieli ravata koko ajan hakemassa hedelmä, tai joku muka terveellinen välipala tai se puuro, jonka saa taas täytettyä kaikenlaisilla oheisherkuilla. Terveellistä, joo! Mutta rajansa kaikella! Tämänkö vuoksi jotkut tiukasti ruokavalioista kiinni pitävät ihmiset eivät pääse eroon liikakiloistaan? Koska nyt jotenkin tämän syömisen oikeuttaa itselleen, koska ei syö mitään kauhea epäterveellistä (paitsi ihan vähän suklaata). Onneksi havainnoin tätä aika hyvin näin ajoissa, ja pystyn ehkä laittamaan vielä itseni aisoihin. Liittyyköhän tämä myös johonkin ikääntymiseen? Vielä muutama vuosi sitten en voinut kuvitellakaan, että minun edes tekisi mieli mitään makeaa yhtä suupalaa enempää. Mutta nyt huomaan intoilevani ties miestä leivonnaisista. No, taas yksi paikka osoittaa itsekuriaan. Esimerkiksi heti tänään, kun olen juuri nauttinut lounaaksi ruismarjapuuroa ja maitorahkaa, mutta silti jo mietin, että pitäisikö vielä syödä jokin välipala, huoh. Päätän ehdottaa Elinalle lenkkiä, ellemme tapaa Santin kanssa tänään.

En ole miettinyt kauheasti ketään. En liikaa edes Santia. Oloni on tasaantunut entisestään. Tokikaan sen todellista tilaa ei voi tietää ilman vastoinkäymisiä. Olen silti onnistunut keskittymään enemmän omaan itseeni. Kun jokin sovittu meno on peruuntunut niin olen uudelleenohjannut fiilikseni nauttimaan kivasta omasta ajasta. Vaikka olen asioinut lääkärillä ja saanut viimein haluamani vaikeastisaatavat turvaverkot reseptille, niin en ole aloittanut syömään enempää mitään lääkkeitä. Ehkä niiden olemassaolo ja varmuus saavat mieleni oikeastinkin tasaisemmaksi. Tavoitteenani on olla täysin riippumaton mistään mieleeni vaikuttavista lääkkeistä, mutta silti hyödyntää niitä täysin aina tarvittaessa. Olen antanut siihen itselleni luvan. Lupa olla kärsimättä. Lupa sivuuttaa vaikeat hetket mukavassa pehmeässä olotilassa. Ajatuskin on niin miellyttävä ja turvallinen. Etenkin koska se on vain ajatus. Lisäksi edelleen turvaverkkonani on teoriassa tiivis kaveripiiri ja Juha ja Ricky ja Nino, ja kaikki muut. Mutta silti seison enemmän omilla jaloillani kuin aikaisemmin. Ainakin hetken. Se täytyy aina muistaa lisätä, ettei ylpeys käy liian selkeästi lankeemuksen edellä. Suhtautumiseni ympäristööni on ehkä realistisempi ja vaatimattomampi. Ja koitan menestyksekkäästi vältellä iltapäivän välipalaa töissä, vaikka alan jo laskea niitä vähäisiä kaloreita, joita eväistäni kertyisi. En lankea siihen tällä kertaa. BLING. Santi vastaa ja toteaa terveysputken pilaamisen hyvässä seurassa olevan hänen elämänsä tämänhetkisiä päätavoitteita. Se hymyilyttää minua, mutta nähtävästi minun on oltava vielä aloitteellinen tarkemman ajan sopimiseksi, koska viikonloppuna minulla on pakollinen perhemeno, enkä haluaisi että tapaamisemme lykkääntyy vielä siitä pidemmälle. Mutta tasaisuus saa siis jatkua. Kaikki on hyvin. Villasukat, huivit ja pipot on pesty kylmiä säitä varten. Ja siinä sivussa olen aloittanu säästökuurin, ja karttelen kaiken ylimääräisen ostelua. Kaikki tämä limittyy hyvin yhteen uuteen syksyyn. Uuteen alkuun. Pieneen elämäntapahienosäätöön. Vähän kerrallaan. Pikkuaskelin.