Kohti mielenrauhaa

Pakahdumme iloisuuteen Elinan kanssa keskiviikkona. Olemme keksineet vähän erilaista ohjelmaa tällä kertaa. Ja siinä sivussa kun hyödynnämme ilmaisen museopäivän antia, niin käymme  ääneen läpi sitä, miten hyvältä meistä tuntuu. Ihan yllättäen Elina sanoo, että hänestä tuntuu, kuin hän olisi jotenkin saanut aloittaa koko elämän alusta. Ja hihkun innoissani, että minusta tuntuu ihan samalta. Täysikuu ei olekaan tällä kertaa ahdistuksen tyyssija, vaan muutosten ja uusien alkujen merkki. Ja sitä on ilmassa joka paikassa. Koko ajan hymyilyttää. Ihan sama vaikka joku taidekokoelma on vähän tylsä tai huono. Silti on kivaa. Ja sitä paitsi. Minusta on kiva leikkiä kriitikkoa. Ei tarvitse edes leikkiä. Ulkona on kylmä. On ollut kiva kaivaa esiin se paksumpi talvitakki. Sen sisälle on kiva uppoutua. Minulla on sama takki kahdessa värissä. On niin vaikea löytää sellaista, joka on tehty miellyttävästä materiaalista, ja jonka huppu on riittävän pehoinen ja suuri. Iltamme aikana kaikista parasta on huomata se, miten en kaipaa siinä hetkessä ketään. En odota viestiä keneltäkään. Minua ei harmita, ettei Santiago ole ehdottanut tapaamista. Eikä minua harmita sanoa Rickylle, etten ole nyt tulossa yökylään. Kutsuin hänet mukaan museoon, mutta Ricky sanoi tahtovansa ennemmin pussailla. No pussailkoot sitten jotain muuta kuin minua. Kuu on suuri ja loistaa kirkkaalla taivaalla. Vilkuilen sitä vähän väliä ja mietin, miten viattomalta se näyttää. Tunnen itseni Lars Von Trierin elokuvan tähdeksi, joka saa alkaa improvisoimaan muuttaen koko loppuratkaisun. Sitten paneudumme Elinan kanssa liioittelevan keskittyneesti pohtimaan, mitä herkkuja hakisimme ruokakaupasta ennen kuin suuntaamme molemmat omiin koteihimme viettämään omaa aikaa. Olemaan itsejemme kanssa. Muistan kuinka vielä jokin hetki sitten en pystynyt olla yksin ollenkaan. En sietänyt omaa seuraani. Se sai minut aina ahdistuneeksi ja jäämään omien ajatusteni armoille. Nyt ikävöin omaa seuraani. Olen räätälöinyt itselleni hyvin toiminnantäyteiset viikot, joten niitä hetkiä, kun olen ihan yksin tekemättä mitään erityistä, ei ole kovin paljoa. Mutta nyt ne eivät ole pelättyjä. Vaan odotettuja. Kaikki on muuttunut.

Kotiinpäästyäni saan viestin Juhalta. Siltä kivalta ystävältä, josta ihan vahingossa olen alkanut tykätä. Me olemme viettäneet yhdessä lukuisia juhlia, festivaaleja ja unettomia öitä, ennen kuin kuulin jonkun lauseen, joka muutti koko käsitykseni hänestä. Juha taisi puhua omasta erostaan, ja siitä, kuinka on keskittynyt olemaan vain yksin sen jälkeen. Hän mainitsi jotain arvomaailmastaan siinä sivussa. Kukaan muu ei noteerannut hänen juttujaan, mutta minä kuuntelin siinä vieressä nyökkäillen, vaikken kai sanonut mitään. En pitkään aikaan psytynyt näkemään ketään kaveriporukkamme miestä minään muuna kuin ystävänä. Mutta sittemmin kun pääsin yli Javierista, niin olen laajentanut näkökykyäni myös näihin mahtaviin ihmisiin, joihin olen saanut tutustua. Ja täysin yllättäen olen saanut havaita, että meillä on hyvin samanlaiset ajatukset kaikesta oleellisesta Juhan kanssa. Ja nyt Juha kysyy kuulumisiani ihan muuten vain. Ja pian olemmekin puhumassa siitä, miten isot muutokset ovat käsillä. Ja miten seuraavasta vuodesta on mahdollisesti tulossa elämämme paras. Jotenkin en enää ole edes yllättynyt siitä, että Juhakin tietää tämän kaiken. Hehkutamme omaa julkista salaisuuttamme. Ja Juha kutsuu minut mukaan johonkin juhlaan, jonne muutama ystävä on osallistumassa. Joo, saatan tullakin! Katsotaan sitten. Itseasiassa tuo juhla on juuri silloin, kun Santi on lomamatkallaan. Ja ellen ole mukana siellä, niin olen todennäköisesti tanssimassa Juhan ja Simon ja muiden ystävieni kanssa. Näin se käy. Joko tai. Katsotaan miten tämäkin asia järjestäytyy eteeni. No stress. Makoilen illalla sohvalla katsomassa loppuun elokuvaa, jonka aikaisemmin olen jättänyt kesken ja syömässä lakuja, kun saan biisilinkin ja punaisen sydämen Jereltä. Hymyilyttää. Kun rakastan itseäni, niin muutkin rakastavat. Onneksi olemme hyvissä kaverillisissa väleissä ja voin vastata Jerelle hauskalla tilannekuvalla museosta. Valvon vähän tavallista myöhempään. Onhan keskiviikko ja minulla olisi oma lupa valvoa vaikka yöhön saakka! Mutta jo puolen yön aikaan kömmin sänkyyni. Kissa tulee heti kehräämään käteni päälle niin etten voi sammuttaa yövaloa pitkään aikaan. Pidän silmiäni kiinni ja kuuntelen kissan inisevää kehräystä. Keskellä yötä herään kerran siihen, että näen Jeren olevan luonani kylässä. Ainoa asia mikä minua häiritsee on se, että olen nukkunut ilman alushousuja. Muutoin nähtävästi oveni ovat avoimet alitajuisille yövieraille. 

Torstaiaamuna torkutan vähän kelloa. Siihen on torstaisin lupa. Enkä tunne merkkiäkään epävarmuudesta tai mistään etiäisestä. Heti ensimmäiset ajatukseni ovat täynnä kiitollisuutta koskien asuntoani, työtäni ja tätä elämää. Olen täynnä uutta energiaa. Ihan täynnä sellaista pehmeää lämpöä. Ehkä tunnen jotain rinnassani, mutta se ei ole ahdistus vaan sellainen jännitysinto. Mitään ei ole tapahtumassa, eikä tapahtunut (vaikka on paljonkin!!), ja minusta tuntuu taas kuin odottaisin iloista yllätystä, jonka tiedän pian tulevan. Ja kenties tiedänkin. Tiedänhän minä. En ota kuin osan aamulääkkeistäni, ja matkalla töihin keksityn katselemaan kaikkea minkä ohi kävelen, jottei mieli lähtisi turhaan kaartelemaan muualle. Koko aamupäivän keskityn töihin niin kovasti etten ole ehtinyt miettiä ollenkaan ketään. Ketään muuta kuin itseäni ja sitä mitä olen tekemässä. Ja juuri silloin tietysti Santi ottaa yhteyttä ja kysyy miten tyttöjeniltani oikein sujui. Hän tuntuu niin kaukaiselta. Kaukaiselta ja pieneltä. Tuntuu kuin siitä olisi ikuisuus kun me olemme tavanneet. Tuntuu jo siltä, kuin tekisin hänestä pesäeroa. Vaikka en tee. En vain tee mitään. Olen vain ja katson mitä ympärilläni tapahtuu ja mitä minun itseni tekee mieli tehdä milläkin hetkellä. Vastaan Santille hauskasti ja olen tyytyväinen, että hän ottaa yhteyttä. Mutta samalla sovin jo jonkin muun menon viikonlopulle johonkin väliin, koska haluan. Koska en enää halua roikottaa kaikkia suunnitelmiani ilmassa siksi, että toivoisin tapaavani jonkun. Minähän voin ehdottaa mitä vain kenelle vain ihan itse, ja saada siten selville mitä oikein olen tekemässä. Ja juuri nyt minun ei tarvitse tehdä ehdotelmia mihinkään suuntaan. Ehkä myöhemmin sitten.  Jos siltä tuntuu. Tänään aion tehdä jonkun kevyen jumpan sekä kunnon venyttelyt. Aion tehdä jotain hyvää ruokaa perheenjäseneni kanssa ja katsoa kaikenlaista hauskaa. Aion olla stressaamatta mistään ylimääräisestä. Aion keskittyä hetkeen. Aion sivuuttaa kaiken ylimääräisen negatiivisen. Jopa sellaiset mietelauseet, joissa keskitytään miettimään mikä on ollut huonosti. Aion olla täysillä mukana tässä muutoksessa, jossa täytyn hyvällä energialla ja saan mielenrauhaa ennennäkemättömällä tavalla. Aion pitää huolen siitä, että isot muutokset ovat käsillä ja minä olen kyydissä.