Loving me Loving you

Herään maanantaihin aika tyytyväisen oloisena. Teen aamutoimia oikoen jäseniäni siinä sivussa joka suuntaan, koska tänään en ehdi tehdä kunnon jumppaa ennen toimistolle lähtöä. BLING. Se on Santi. Luen viestin puhelimeni näytöltä ja hymyilen. Santiago kertoo hänen tyynynsä tuoksuvan hyvältä. Heti aamulla, kun hän on noussut ylös. Heti hän ajattelee minua ja haluaa kertoa haistelleensa tuoksuani hänen tyynystään. Juuri näin minä haluan aloittaa uuden viikon. Saamalla ihanan muiston palautumaan maanantaiaamuna mieleeni tehden kaikesta taas vähän kepeämpää. Otan silti minulle määrätyn lääkekombinaation takaamaan hyvän maanantain. Koska voin. Koska sitten minulla on tosi pehmoinen ja iloinen olo viimeistään aamukahvitaukoon mennessä. Olo on vähän vapiseva ja laimeat neonvärit täyttävät näkökenttää. Mutta minua hymyilyttää. Minulla on jotain sanottavaa kahvipöytäkesustelussa. En ajattele juuri mitään muuta kuin mitä olen tekemässä. Paitsi ystävän kanssa sovittua lenkkiä, jolle menen heti töiden jälkeen. Täydellistä! Rento ja kiva maanantai on käsillä. Tällaisia haluan arkipäivieni olevan. Koen olevani kotelossa muhiva toukka, jonka seuraava vaihe on kuoriutua ulos oikeaan maailmaan entistä kauniimpana ja kyvykkäämpänä. Nyt vielä treenailen ja kehityn. En ole ihan vielä valmis. Vielä sydäntä välillä kouuraisee syystä tai toisesta. Vielä saattaisin saada paniikkiahdistuksen jos jokin yllättävä pettymys tulisi vastaan. Mutta olen jo paljon pidemmällä prosessissa kuin vähän aikaisemmin. Otan epäonnistumiset ja pettymykset oppimiskokemuksina vastaan. Yritän tosissani valmistautua siihen, että tulen selviämään haasteista niin, etten romahda täysin. Kaikki seuraamieni sosiaalisten medioiden iskulauseet kertovat yhtäkkiä muutoksesta ja kasvamisesta. Siitä kuinka muuttuminen on välttämätöntä päästäkseen eteenpäin. Koska viimein löytää itsensä ja saa aloittaa puhtaalta pöydältä. Lauseissa sanotaan, että kaikesta tulee uutta. Siksikö minusta on viime aikoina tuntunut siltä, kuin en olisi koskaan käynytkään lähikaupassani. Ja yhtäkkiä kotonakin kaikki on jännittävän uutta ja innostavaa. Yhtäkkiä netflix on täynnä sarjoja ja ohjelmia, joita haluan katsoa ihan yksin. Katson kaikkea uusin silmin. Ja rakastan sitä. Tätä. Olen viimeinkin viettänyt päiviä, jolloin en ole murehtinut joko mennyttä tai tulevaa. Vaan pystyn ihan oikeasti keskittymään johonkin puuhaan ilman, että edes muistan someja tai stressinaiheita. Tämä on mielentila taas tänään. Kiitos.

Viikonloppuni on sujunut hyvin. Olen perjantaina keskittynyt juhlimaan ystävien kanssa. Meillä on ollut hauskaa. En ole ehtinyt miettiä ollenkaan sitä, että viestiiköhän Santi minulle vai ei. En ole ripustautunut odotuksiin. Koska elän hetkessä. Koska olen varmistanut että minulla on hauskaa tekemistä, vaikken aina saa sitä mitä ensisijaisesti haluan. Olen vielä lauantaiaamulla ystävien luona, kun saan viestin aamuyhdeksältä. Ja se on Santi. Viestin saatuani palaudun taas siihen todellisuuteen. Olen hyväntuulinen ja hymyilen. Ja vastaan hänelle heti iloisesti kysyen, että mitä hän aikoo tänään puuhata. Santi ehdottaa, että tapaisimme joko tänään tai huomenna. Ja sehän sopii minulle. Tästä innostuneena vietämme vielä kivan aamupäivän ystävien, ennen kuin suuntaan kotiin siistiytymään. Fiilikseni on tasaisen hyvä. Ja olen ihan varma, että tapaamisemme onnistuu. Saan valita baarin, jossa tapaamme. Ja koska toinen vakiopaikkani on ihan täynnä, niin suuntaan siihen hienoon paikkaan, jossa kävimme toisilla treffeillä Harrin kanssa. Olen ajoissa paikalla ja lähetän Santille viestin, jossa kerron koordinaatit. Hänen mielestään valintani on täydellinen. Kun Santi saapuu paikalle hän tulee istumaan suoraan viereeni sohvalle, eikä vastapäiselle tuolille. Santi puristaa heti kevyesti reittäni. Hän on ehkä juonut jo pari lasillista viiniä tavattuaan ystäviään alkuillan aikana. Ei haittaa ollenkaan. Heittäydymme aktiiviseen keskusteluun päiviemme kulusta ja kaikki tuntuu normaalilta. Tilaamme laadukkaat viinit tapaksineen ja arvioimme niiden makua jännittäviä adjektiiveja ilmaan hetiellen ja nauramme. Olemme sellainen pari, jota itse olen katsonut kadehtien. Mietimme loppuillan kulkua ja päätämme lähteä yksien lasillisten viettämään iltaa kahdestaan. Oloni on aika rauhallinen ja raukea ystävien kanssa vietetn illan jälkeen. Sanon, että haluaisin vaikka makoilla ja katsoa jotain kivaa ohjelmaa. Tokaisen, että minun luonain se olis paljon helpompaa, koska minulla on televisio. Ja kaikki maailmanmukavuudet hedonistista Netflix & chill -hetkeä varten. Ja ilokseni Santi sanoo, että voisimme aivan hyvin lähteä minunkin luokseni. Mutta koska on niin myöhä ja asun syrjemmässä, niin päätämme mennä Santin luokse. Olen tyytyväinen, että Santiago haluaisi tulla luokseni. Se olisi taas yksi askel enemmän.

Santin luona valitsemme ohjelmaa Netflixistä, eikä Santi halua katsoa mitään hölmöä ja jännittävää. Tai no, en edes kunnolla ehdota mitään, ja tyydyn mielelläni sarjaan, josta pidän. Santi vie läppärin sankyyn jossa aiomme katsoa ohjelmaa. Tuntuu hassulta riisua ensimmäistä kertaa itse itsensä alusvaatteisille ja pujahtaa peiton alle Santin kainaloon. Pääni on hänen rinnalla, kun sarja alkaa. Ja sitten yhtäkkiä tulee täysi black out, ja kun avaan silmäni niin jakso on jo melkein loppu. Olen nukahtanut samantien sikiuneen, kun olen päässyt ihanaan lämpimään syleilyyn sänkyyn. Santi sanoo ääneen, että en tainnut nähdä jaksosta paljoakaan. Minua nolottaa, koska olen varmaan kuorsannut ja kuolannut siinä Santin korvan juuressa tyytyväisen. Painan pääni tyynyyn ja pyydän anteeksi että nukahdin heti. Santi selittää kuinka säpsähtelin unissani paljon. Ja sanoo ettei se haittaa. Santi laittaa läppäris pois ja sammuttaa valot. Ja ottaa minut tiukkaan syleilyyn. Ja puraisee olkapäätäni. Olen yhtäkkiä ihan virkeä, kun kaikki loputkin vaatteet lentävät pois ja vietämme aivan ihanan hetken sängyssä ihan pilkkopimeässä. Huomaan, että Santi on jotenkin vielä rohkeampi kuin aikaisemmin. Voimakkaampi. Dominoivampi. Ja minua se ei haittaa ollenkaan. Sitten käymme suihkussa (koska hän haluaa). Ja sitten Santi ottaa minut tiukkaan syleilyyn, johon nukahdan heti tyytyväisenä. Heräämme aamulla aikaisin ja aloitan aamun kiipeämällä hänen päällensä. Sitten kun olemme taas hiestä märkiä huohotamme pitkään puhumatta mitään toisiamme kädestä kiinni pitäen. Ja aloitamme sunnuntain valitsemalla hyvän lounaspaikan, jossa emme kumpikaan ole vielä käyneet. Tuntuu kivalta olla yhdessä. On kiva maistellu toistemme ruokia ja vitsailla. Hän ymmärtää juttujani. Ja onneksi meillä on tämä pienikin kielimuuri, jotten voi sanoa ihan kaikkea mitä mielessäni liikkuu niin vaivattomasti. Huumorinkin rajat ovat häilyvät, enkä aina voi sille mitään, että keksin rajujakin nokkeluuksia spontaanisti. Mainion italialaisen lounaan jälkeen siirrymme kahvilaan, jossa jaamme palan juustokakkua. Ja siinä samalla Santiago kertoo varanneensa itselleen pienen miniloman Eurooppaan. Muutaman viikon päähän. Sisintä vähän kahmaisee. Miksei hän ole halunnut varata matkaa minun kanssani! Mutta olen cool. Liian cool. Kyselen lisää matkasta. Ja sitten idioottimaisesti sanon, että minua ei ole koskaan kiinnostanut matkustaa tuohon kohteeseen. Miksi menin noin sanomaan! Nyt hän ei ainakaan pyydä minua mukaan. Mitä jos hän ottikin matkan puheeksi, koska halusi kutsua minut mukaan? Päätän korjata asian kun seuraavan kerran tapaamme. Aion sanoa, että minullakin on matkakuume ja haluan matkustaa minne vain. Olinpas tyhmä. Asia vaivaa minua ja saa minut unohtamaan hetkeksi kaikki oppini. Hengitän syvään ja mietin, että tämä on asia jolle voin tehdä jotain. Voin suoraan kysyä asiasta sitten kun näemme. Ja jos hän haluaa matkustaa yksin niin se on fine. Kunhan vain kumpikin ei ajattele yksinään, että voi kumpa menisin mukaan, muttei uskalla avata suutaan. Huokaisu. Siirrän tämän ajatuksen sivuun ja koitan nauttia maanantaista luottaen siihen, että tilaisuus asian korjaamiseksi tulee.