Full Moon: ready for changes

Olen siis ollut loistotuulella taas koko tiistain. Olen ottanut lääkekoktailini, koska voisin ottaa sen halutessani joka päivä (kutkutteleva mahdollisuus), ja haluan turvata etenkin alkuviikon hyvinvoinnin. En harmittele sitä, etten enää kuule Santista illalla mitään. Ja sitä paitsi hän sentään vastaa päivällä viimeisimpään viestiini hymiöllä, eikä jätä minulle vain kahta sinistä tikkiä. Iltani on sujunut sjuuri suunnitelmieni mukaisesti. Olemme herkutelleet ja katselleet sarjoja perheenjäsenen kanssa. Ja sitten kun hän on lähtenyt kotiin olenki laittanut jonkun itseäni kiinnostavan leffan pyörimään, ja heittäytynyt sohvan sille puoliskolle, jolla en ikinä makoile. Kaikki näyttää sieltä niin erilaiselta. Tällaiset oudot mitättömät pikkuasiat tekevät pienistä hetkistä erityisiä. Siksi se aika venyy. Kun niihin kuluviin mikrosekunteihin keskittyy kunnolla, eikä vain haahuile miettien kaikkea mikä ei liity nykyhetkeen. Siitä eroon pääseminen on tosi vaikeaa. Siis siitä, ettei murehtisi tai pohtisi joko mennyttä tai tulevaa. Se on liki mahdotona ilman kauheaa panostusta. Ja kun alkuun pääsee, niin se vaatii jatkuvaa treenausta. Mutta eikö ole hauskaa, että omaa mieltä voi harjoituttaa ihan niinkuin lihaksiaan? Se antaa sen vallan tunteen. Asia on minun käsissäni. En tietystikään aina voi ajatuksilleni ja tunteilleni mitään. Mutta voin sentään päättää miten niihin ajatuksiin suhtaudun. Ja kuinka tehokkaasti yritän päästä niistä eroon. Tiistai-iltana kaadan itselleni pienen lasillisen viiniä. Ihan vain sen verran, että saan nauttia ihanan pienen hetken syödessäni palasta 70 % tummastasuklaasta. Makoilen siinä tyynykasassa katsellessa kivaa leffaa viinilasillisen kanssa. Katsellen aina välillä kaunista asuntoani siitä erilaisesta näkökulmasta. Mikä mainio tiistai. Otan yöksi relaksantin, koska niska on ollut taas jumissa. Ihanaa, kun voin vain päättää rentoutua tänä yönä, eikä minun tarvitse aina kärvistellä. Kärvistelyn aika on ohi. Nyt vielä tarvitsen vähän ulkopuolista apua. Mutta ehkä ensi vuonna enää en. Näen yöllä eläväisiä unia. En muista kuin pieniä hetkittäisi pätkiä, jotka liittyvät vahvasti arkielämään. Ja sitten alkaa keskiviikko. Ja täydenkuun päivä. On ihan pimeää kun herätyskello soi. Haluaisin torkuttaa sitä vielä, mutta on pakko nousta vessaan. Ja toisaalta se on hyvä, koska silloin nousen sen verran aikaisin, että ehdin tehdä pienen aamuvenyttelyn videon tahdissa ennen töihin lähtöä. Fiilikseni on vähän takelteleva. Heti mieleeni tulee epävarmuus siitä, ettämilloinkohan tapaamme taas Santin kanssa. Ja mitä hän edes minusta haluaa? Tuhlaanko vain aikaani? Hengitän syvään ja koitan kaikin voimin siirtää ajatukseni aamutoimiini.

Valitsemani aamuvideo on vähän liian hidastempoinen ja huomaan ajatuksieni vaeltelevan helposti sinne tänne. Mieleni käväisee pohtimassa pikaisesti Ronia ja hänen puolisoaan. Sitä miten nopeasti heillä kaikki tapahtui. Tapahtuukohan minulle niin? Sitten palautan taas mieleni keskittymään siihen miten hyvältä Drunken Cat and Cow -verryttely tuntuu. Sitten yhtäkkiä pohdin, että minusta tuntuu siltä, kuin tilanne Santin kanssa ei etenisi mihinkään. Näen hänet mielessäni jotenkin pienenä ja kaukana olevana. Olen taas etääntynyt edellisestä tapaamisestamme. Jotenkin irtaannun siitä upeasta tunneyhteydestä, joka meillä on. Tunnen tilanteen jotenkin olevan umpikujassa, ellei jompi kumpi nyt pian ota asioita enemmän puheeksi. Se vain ei käy mielessäni silloin kun olemme yhdessä. Koska silloin kaikki on niin mahtavaa. Ja sitten taas havahdun, että mieleni on karannut hallinnastani ja palautan sen kuuntelemaan hengitystäni. Otan taas minulle määrätyn lääkekoktailin. Koska olo on ollut vähän harhaileva, ja tänään on luvassa täysikuu! Suurten muutosten aika. Tapaan todennäköisesti Elinan ja keksimme jotain pientä kivaa. Haluaisin kuulla Santiagosta jotain. Haluaisin päästä puhumaan siitä pikkumatkasta! Äkkiä! Miksei hän viesti! Stop. Vedän henkeä ja ajattelen, että tapaamme varmasti kyllä ja sitten voin sanoa kaiken mitän haluan. Ego ei saa määrä minua nyt sähläämään mitään. Tietysti voin ottaa häneen yhteyttä myöhemmin ja kysellä miten viikko sujuu. Mutta vain jos minulla on hyvä fiilis. Mitään ei nyt tehdä ahdistuksesta. Keskiviikkoinen työpäivä soljuu mainiosti eteenpäin. Olen löytänyt uudelleen motivaation ja innon omaan työhöni! Ajoittain olen ollut aika passiivinen ja tylsistynyt. Ajatellut vain omia asioitani pitkin työpäivää. Mutta nyt draivini on ollut taas ihan toista luokkaa. Ja nautin siitä. BLING. Ricky kutsuu minut luokseen. Hän sanoo, että tahtoisi pussailla minua. Se tuntuu kivalta. Se mahdollisuus. Jopa yllättävän mukavalta. Melkein ajattelen, että tilanne pitäisi selvittää Santiagon kanssa mahdollisimman pian, etten taas menetä tilaisuutta kokeilla miltä minusta tuntuisi olla Rickyn lähellä. Hän viestisi minulle joka päivä. Hän haluaisi katsoa kanssani hölmöjä sarjoja milloin vain. Emme tietystikään ole sopineet Santin kanssa mitään. En tiedä tapailemmeko vai mitä ihmettä me oikein touhuamme. En tiedä tapaileeko hän muita. Ja nämä tietämättömyydet ovat sellaisia, jotka pitäisi pian selvittää. 

Aamun epävarmuuden karisevat pois päivän edetessä (ja lääkkeiden alkaessa vaikuttaa mieleeni ihanalla tavalla) ja kello on ihan yllättäen jo lähellä työpäivän päättymistä. Koska fiilikseni on hyvä, niin lähetän Santille hauskan viestin koskien täysikuuta. Ja samalla kysyn miten hänen viikkonsa sujuu. Minä voin ja saan viestiä hänelle jos siltä tuntuu vaikka viitenä päivänä peräkkäin, vaikkei hän sitä tee. Jos hän ahdistuu siitä ja tarvitsee lisää tilaa. Niin ehkä emme olekaan toisillemme luodut? Näin pystyn ajatella silloin, kun olen tässä kivassa pehmoisessa tilassani. Täällä näköalapaikalla, josta pystyn katselemaan valoisaa tulevaisuuttani. Sitä, että vaikka nyt menettäisin jotain, niin edessä on vaikka mitä. Jännä miten fiilis voi muuttua epävarmasta ja tarvitsevasta itsenäiseksi ja vahvaksi ihan hetkessä. Ulkoistan helposti huonot fiilikset. Se en ole minä, vaan se on jotain mitä voin hallita. Parhaimmillani olen eriytynyt kaikesta siitä mikä on ennen hallinnut tekemisiäni, ja odotuksistani muita kohtaan. Jännä miten sen oikein voi kokea lähes fyysisesti. Jos näitä juttuja alkaisi puhua ääneen, niin olisinko pian osastolla jakomielisenä? En usko, mutta parempi pitää tämä tietoisuus itsellä, ja niiden seurassa jotka ovat käymässä läpi samaa prosessia. Tietäjät tietää, niin sanotusti. Tänään harrastamme vähän kulttuuria ja hauskaa täydenkuun kokemusta Elinan kanssa. Voisin hyvin pistäytyä Santilla. Voisin hyvin pistäytyä Rickyllä. Mutta edetään fiiliksen ja tapahtumakulun mukaan. Ajatus siitä, että tulisin ajoissa kotiin nauttimaan omasta seurastani ei tunnu myöskään ollenkaan vastenmieliseltä. Yksinolo on hengailua oman sielunsa kanssa. Ja yhtäkkiä se tuntuu minusta ihanalta. Olen löytänyt itseni ja pidän tästä. Pidän siitä mikä minusta on tulossa. Olen jättänyt paljon taakseni. Jotenkin moni asia tuntuu kauhean vieraalta. Kaikki se suru ja ahdistus. Miten olen voinut ajatella tai käyttäytyä niin? Olinko se oikeasti minä? En ollut, vaan se oli ahdistus ja ego. Minä olen ollut siellä alla piilossa, kuten aikaisemmin uumoilinkin. Ja prosessi on kesken. Mutta minusta tuntuu kuin olisin kulkenut jo monta maratonia tämän asian kanssa.