Other side of Fear

Olen pystynyt keskittymään aika mainiosti jumppaharjoituksiin ja positiiviseen ajatteluun. Tiistaina heti töiden jälkeen teen pitkän yin-joogaharjoituksen videon avulla. Ja sitten lyhyemmän mutta raskaamman joogajumpan. Ai että kun tuntuu kropassa hyvältä. Ja mielessä. Osaan taas entistä paremmin keskittyä hetkeen. Unohtaa kokonaan vähäksi aikaa, että tällä viikolla pitäisi ratkaista koko tulevaisuuteni. Unohtaa hetkeksi mikä päivä on. Viestittelemme pari kivaa viestiä taas Saniagon kanssa. Kaikki tuntuu olevan hyvin. Tarvitseeko minun oikeasti alkaa nyt säätämään jotain? Tämä samojen ajatusten kehä kiertää ympyrää. Olen tyytyväinen eikä mihinkään ole kiire. Miksi siis tekisin yhtään mitään? Mutta sitten taas muistan, että saatan tuhlata useita kuukausia ja syventää ihastumistani toiseen, joka ei ehkä kaipaa mitään sitoumuksia elämäänsä. Saattaisin vain olla samassa löysässä hirressä kuin Javierin kanssa. Haluanko sitä, vaikka se olisikin hauskaa? En halua. Olen jo yli kolmekymmentä vuotias. Haluan vakituisen parisuhteen. Haluan sen oman parhaan kaverin ja rakastajan, jonka kanssa tehdä kaikki kivat asiat. Joten miksi tuhlaisin aikaa deittailuun, joka estää potentiaalisten kumppanien tapaamisen. Pidän Santista. Tästä voisi tulla jotain. Ja on ihan normaalia käydä läpi tämä keskustelu. Miksen sanois ääneen sitä mitä ajattelen. Olemme aikuisia. Kiireisiä aikuisia. Voimme rationaalisesti päättää, että nyt tehdään tämä yhdessä. Sovitetaan vakava tapailu elämiimme. Tai sitten lopetamme sivistyneesti ja asiallisesti tapailun ennen kuin siitä on liian vaikea päästä yli. Huoh. Olen silti epävarma asiasta. Vaikka kuinka järkeilen tätä itselleni miljoonaan kertaan, niin tunnen itseni painostavaksi kiirehtijäksi. Ja sitten taas hetkeä myöhemmin järkeväksi aikuiseksi, joka kerrankin hoitaa asian järkevästi. Mutta miksi juuri nyt. Onko kiire? Ja sitä paitsi tapaamisestamme ei ollutkaan alkuperäisten laskujeni mukaan kymmentä viikkoa. Vaan kahdeksan. Kaksi kuukautta. Pitäisikö odottaa vielä pari viikkoa? Ei! Koska minä haluan suunnitella matkaa. Haluan tietää miten toimia muiden kanssa. Haluan tietää mitä vastaan miehille, jotka kutsuvat minua ulos. Haluan tietää pidänkö jotain pientä ikkunaa auki muille mahdollisuuksille. Minulla on ollut pientä kepeää henkistä sutinaa joidenkin ystävien kanssa, jotka ehkä lähtisivät kanssani minne vain. Joten jos en selvitä tätä tilannetta, niin tuhlaan vain omaa aikaani. Saatan menettää loistavia tilaisuuksia ympäriltäni. BLING. Ricky kysyy, että tavataanko tänään.

Ja on keskiviikko! Haluaisin tänään tehdä jotain kivaa. Keskiviikko on minun vapaailtani, kun en ehkä loju vain kotona tai tapaa perhettäni. Voisin yöpyä Santiagolla ja aloittaa torstaiaamuni varhaiselela joogatunnilla ennen töihinlähtöä, koska kaikki jumppastudiot ovat lähempänä hänen kotiaan. Tai lähempänä Rickyn kotia. Santin kanssa voisimme tehdä jotain kivaa tänään yhdessä jos tapailisimme vakavasti. Ja jos emme, niin lähtisin Elinan kanssa lasillisille. Tai ehkä tuon kivan kaverini Tommin kanssa elokuviin, kuten hän on ehdottanut. Avaisin silmäni taas kaikelle muulle. Olisin rohkea ja tarttuisin avoimesti vastaantuleviin tilaisuuksiin. En torppaisi pieniä kipinöitä siksi että jossittelen jotain omassa päässäni. Alkaisin ehkä oikeasti suunnitella lomamatkaa. Menisin vaikka yksin jonnekin kauas. Koska olen jotenkin niin uudistunut ja voimaantunut, että ehkä oikeastikin pystyisin tekemään sen. Saisin selville, että miten toivun pettymyksestä. Miltä tällä kertaa tuntuu hylätyksi tuleminen. Se, ettei joku halua olla vain minun kanssani. Saisin treenata stoalaisuutta ja hyväksyä tilanteen. Ja edetä pää pystyssä eteenpäin. Naputtelen taas uuden viestin valmiiksi. Se on suora ja selkeä. Sanon, että nyt on aika tehdä väliaikatsekkaus ajatuksiimme tästä tapailusta. Kepeän hauskasti, mutta silti vakavasti. Teen sen, koska olen niin suunnitellut silloin kun en ole tuntenut ahdistusta. Viesti on valmis. Kopioin sen muistiinpanoista valmiiksi, jotta voin lähettää sen Santille lounastauon jälkeen. Tiedän, että hän lukee sen vasta työpäivän jälkeen. Mutta silloin olen jo lasillisilla Elinan kanssa. Tai hassuttelemassa Tommin kanssa jossain. Tommin, joka vastustaa kiivaasti turkistarhausta ja arvostelee aina politiikkaa. Hän on tosi fiksu ja ihan yhtäkkiä meistä on tullut hyvät kaverit. Hän on ollut luonani kylässä. Olen tarjonnut hänelle viiniä ja olemme ottaneet hassuja selfieitä ja tanssineet ja nauraneet. Olen kiitollinen tästä ystävästä. Hänkin on lähdössä matkustelemaan maapallon toiselle puolelle. Mitäs jos lähtisinkin hänen mukaansa jos Santiago ei ota minua. Ota tai jätä. Taas olen hyvässä flowssa ja minusta tuntuu, että selviän kyllä, mitä tahansa Santiago vastaa. Jännittävää. Päätän itse, että nyt on se hetki kun jotain jännittävää tapahtuu elämässäni. Minä saan päättää. Minä käsikirjoitan omaa elämääni. Ja minä haluan nauraa ja matkustella ja kehittyä. Ja se vaatii uudenlaista toimintaa. 

Teen kai taas kärpsestä härkäsen. Mutta tuon viestin lähettäminen tuntuu tosi isolta jutulta. Sanon siinä ihan suoraan, että minä haluan eksklusiivisesti tapailla ja matkustella yhdessä. Ja olisi aika tsekata ajattelemmeko siitä samalla tavalla. Takana on ihan pieni tunne siitä, että mitäs jos haluankin olla vapaa tai olla jonkun muun kanssa. Mutta sekään ei selviä kuin vain olemalla rohkea ja katsomalla pelon toiselle puolelle. Ihanaa. Vapauttavaa. Mitä vain tapahtuu niin lopputulos on hyvä. Joko pääsen puhumaan asioista suoraan Santin kanssa tietäen että hän haluaa olla kanssani oikeasti. Tai sitten saan olla villi ja vapaa ja lähteä minne vain kenen tahansa kanssa. mahtavaa. Ja sitten painan Lähetä-nappia. Tunnen oloni vähän tyhmäksi. Koska tämä ei ole ominaista minulle. Tunnen painostavani häntä. Kiristäväni. Minusta tuntuu että olemme tällaisten keskusteluiden yläpuolella. Että kaikki olisi sanomattoamsti selvää. Mutta ei ole! Kaikki olisi silloin vain minun päässäni kuten aikaisemminkin. Minua vähän ärsyttää, että tämä pitää tehdä näin vaikeamman kautta, eikä asia ole tullut luonnostaan esille vielä. Mutta ei ole muuta keinoa ajan säästämiseksi. Viesti on lähetetty ja nyt ei auta kuin hengittää syvään ja odottaa. Ottaa rennosti. Koska tätä minä olen halunnut. Olla uudistunut. Olla aktiivinen ja osaava. Erilainen kuin aikaisemmin.  Rohkea. Jos minä haluan päästä ihanalle lomalle jonkun kanssa, niin en voi enää vain odotella, että joku muu järjestää asian. Totta puhuen minua vähän nolottaa. Tuollainen on niin vastoin omaa ylhäisyyttäni ja itsenäisyyttäni. Että minua hävettää olla näin tarvitseva ja käyttäytyä näin. Sanoa noita sanoja. Puhua yksinoikeudesta toisiimme. Miten kehtaan vaatia tällaista? Ihan kuin menettäisin kasvoni. Vaikka kaikki ystäväni ovat olleet sitä mieltä, että juuri näin kannattaa toimia. Tekisi mieli heittää koko juttu vitsiksi. Enhän minä nyt tosissani sentään! Mutta siedän nyt nämä tuntemukset ja nielen ylpeyteni ja astun sivuun seuraamaan mitä tapahtuu. Tai en edes jää seuraamaan, vaan keskityn työhöni ja fiilistelen tätä kivaa keskiviikkoiltaa. Koitan keskittyä hetkeen ja luottaa siihen, että tämä on vain pientä muutosvastarintaa. Minä muutun, eikä se tapahdu sormea napsauttamalla. Minusta saa tuntua oudolta ja epävarmalta. Mutten saa jäädä vellomaan ja kehittämään siitä mitään ahdistusta. Kaikki on hyvin. Ja vastasi Santiago mitä tahansa niin minun tulevaisuuteni näyttää valoisammalta.