Ultimatumaika edessä

Viikonloppuun saan taas loistavan flown päälle. Vaikka olen kesälläkin kärsinyt melkein kroonisesta ahdistuksesta, niin viikonloput ja vapaapäivät olen lähes aina saanut elää huolettomana. En aina, mutta nyt tänä vuonna. Sen jälkeen, kun olen rohkeasti mennyt ja saanut uusia ystäviä. Mennyt yksin ja saanut uusia kokemuksia. Olen ottanut yhteyttä ja ollut aktiivinen. Muuttunut ekstrovertiksi koska toinen vaihtoehto on ollut olla yksin silloin, kun en ole vielä ollut siihen valmis. Olen saanut käytännön kautta opetettua itselleni, että minulla on nykyään aina hyvää seuraa ja hauskaa tekemistä, kun arki päättyy. Aina on joku jonka voin kutsua kanssani ulos. Tai jonka luokse mennä. Ja ehkä siksi saan automaattisesti sen energisen ja innokkaan asenteen päälle viimeistään siinä vaiheessa, kun lähden toimistolta kotiin valmistautumaan viikonloppuun. Vaikken edes tietäisi, että mitä tapahtuu! Muistan vielä kun olin ahdistunut jos minulla ei ollut tarkkoja suunnitelmia. Ihanaa, että se aika on ohi. Nyt viikonloppuna kaikki on vähän erilaista kuin muina päivinä. Laitan musiikin kovalle kaiuttimestani ja tanssahtelen suihkun alla ja pitkin asuntoani laittautuessani ja järjestellessä ohimennessä sitä ja tätä. Puhelimeni piippailee jatkuvasti, kun lukuisat ystävät kyselevät suunnitelmiani. Minulla on sellainen itsevarma ja huoleton olo. En välitä siitä jos jotkut suunnitelmat muuttuvat, koska aina on olemassa mieluisa varasuunnitelma. Koitan sitoutua deitti-iltoihin ainakin toisena päivänä viikonlopusta, mutta totta puhuen tuossa fiiliksessä minua ei haittaisi ollenkaan vaikka deittejä ei olisikaan. Nautin siitä miten iloisen sosiaalinen olen. Rakastan sitä, kuinka saan valita mitä teen ja kenen kanssa. Ja usein haluan tehdä vaikka mitä. Ja juuri noina päivinä kun ahdistuksen esiintyminen on noin 0 % pystyn rohkeasti sanomaan mitä haluan, koska en pelkää sitä vastausta. Näinä hetkinä saatan lähetellä jopa kaveripyyntöjä somessa ja julkaista jotain hölmöä, koska en välitä miten joku reagoi, tai saanko riittävästi tykkäyksiä. Ja se on minulle tosi epätyypillistä. En pelkää ahdistuvani, koska se ei edes tunnu vaihtoehdolta. Pystyn oikeasti keskittymään hetkeen. Pystyn hukkaamaan ajankulun. Unohtamaan hetkeksi kokonaan, että minne olinkaan kohta menossa, koska nyt keskityn valikoimaan päälleni vaatteita. Se on mahtava tunne. Hetkeen heittäytyminen. Se sisäinen varmuus, että kaikki menee hyvin. Kaikki menee juuri niin kuin pitää. En ikävöi ketään, enkä jossittele mitään.

Sen sijaan heti sunnuntaina ja näinä maanantaina, jota nyt eletään, voi epävarmuudet taas nousta esiin. Ainakin ihan vähän. Ainakin hetkeksi. Vaikka olisi tosi hyvä aikakausi meneillään. Niin on pakko palata maanpinnalle ja arkeen. Jotenkin koko viikonloppu on lennelty siellä täällä ties missä sfääreissä riippumatta siitä mitä on tehnyt. Ja sieltä on taas pakko laskeutua. Ohimennen mielessä saattaa käydä joku somejuttu, joka voisi harmittaa ja häiritä ahdistuneena. Mutta nyt se vain käy etiäisenä mielessä, josta se on helppo siirtää pois. Koska sillä ei ole väliä. Ehkä joka kerta tästä arkeen siirtymisestä tulee helpompaa. Hetkessä elämisestä. Mutta vielä se vaatii harjoittelua. Mieleen tulee taas se epätietoisuus ja epävarmuus, joka koskee minua ja Santia. Mitä me ollaan? Mitä hän haluaa? Olen sunnuntaina saattanut hänet ulos pysäkille kauniissa auringonpaisteessa. Olemme halanneet toisiamme ja hän sanoo, että nähdään myöhemmin. Hymyilen ja Santi katsoo minua sillä hassulla ilmeellä, jossa hän kallistaa vähän päätään. Hän on ollut juuri luonani kylässä. Olen tarjoutunut lähtemään hänen kanssaan keskustaan lounaalle, mutta koska Santilla on illalla illallistapaaminen ystävien kanssa, ei hän ei halua erikseen lounaalle. Ja se käy minulle. Hän ehdottaa, että voimme kyllä käydä kahvilassa, mutta olemme jo juoneet aamuteetä luonani. Joten mitä turhia. Jotenkin kaikki tuntuu seesteisen ookoolta, vaikkemme ehdoin tahdoin pitkitä yhdessäoloa. Tiedän, että hän tarvitsee omaa tilaa ja minäkin haluan tarvita. Siksi jo puolen päivän aikaan kävelen kirpakassa kylmyydessä takaisin kotiin ja pieni etiäinen heti muistuttaa kaikesta, mikä ei ollut onnistunut täydellisesti kotivierailulla. Mutta sivuutan ne aika hyvin. Koska en voi sille mitään enää jälkikäteen, ettei parhaat pyyhkeet olleet nyt pestyinä tarjolla. Vaan ne vanhat ja karheiksi pestyt. En voi sille mitään, että aamulla oltiin vaan hiljaa, enkä tiennyt onko hänellä tylsää ja pitäisikö minun ehdottaa jotain tekemistä. En voi sille mitään, että kissani raapaisi hänen kättään. Ja kuulemma herätti yöllä nuolemalla hänen hiuksiaan. Santi kertoi sen nauraen. En voi sille mitään, että en taaskaan osannut kunnolla ottaa mitään puheeksi. Ja ettei hänkään ottanut. Että oltiin vaan. Tyytyväisinä. Toisiamme silitellen. Makoiltiin isolla mukavalla sohvallani sylikkäin. Juotiin vähän viiniä ja naposteltiin jotain perusjuustoja, jotka kauheassa kiireessä hain lähikaupasta. Ne nolottavat myös. Normaalisti olisin panostanut enemmän, mutta en vain ehtinyt.

Mutta meillä on ollut mukavaa. Kuten aina. Kun lauantai-iltana olen ollut häntä vastassa pysäkillä ja nähnyt hänen astuvan ulos bussista, niin olen ajatellut, että voisin pitää hänestä aina. Voisimme kuulua yhteen. Haluaisin ottaa häntä vierekkäin kulkiessamme kädestä kiinni. Mutten uskalla. Sunnuntaina Santi lähettää minulle viestin, jossa hän kertoo, että oli kiva nähdä missä asun. Kaikki on hyvin. Mutta mikään ei ole edennyt mihinkään, kuten olin etukäteen toivonut. Olen ottanut matkan puheeksi ja kysynyt, että tykkääkö hän matkustaa yksin. Muttei se keskustelu edennyt mihinkään. Ja olen ollut tässä tilanteessa useita kertoja. Olen voivotellut tilanteen jumiutumista ainakin viisi kertaa Javierin kohdalla. Ja vähintään yhtä monta Ronin tai jonkun muun. Aikaisemmin minulla on kestänyt kuukausikaupalla alkaa oikeasti edistää asioita. Olen epämääräisesti tavannut näitä miehiä ja siinä sivussa muitakin olettaen, että asiat kyllä muuttuvat itsestään. Että he kyllä tekevät aloitteet. Että päädymme kyllä yhteen ihan pian. Ja kun niin ei ole käynyt, niin olen muuttanut käytöstäni. Ollut suorempi. Kertonut herkästi mitä haluan. Sanonut että tykkään. Oikeasti sanonut asioita suoraan. Mutta siltikään mikään ei riittävästi koskaan edennyt mihinkään suuntaan. Ja nyt minulla on tilaisuus toimia toisin. Olemme pian tunteneet Santiagon kanssa kaksi kuukautta. Meillä on yhdessä kivaa. Fyysinen yhteys on uskomaton. Siis oikeasti, olen taivaassa hänen sylissään. Ajatus siitä, että menettäisin tämän mielettömyyden kirpaisee kyllä. Ja pelkästään säilyttääkseni sen huomaan ajattelevani, että parempi vain antaa tilanteen kehittyä itsestään, etten vain pilaa nyt mitään hätiköimällä. Ja samalla mieleeni tulee ajatus siitä, että voiko hän oikeasti tuota upeaa lahjaansa pitää vain yhtä henkilöä varten? Eikö hän varmasti ajattele, että tuo upeus pitäisi jakaa mahdollisimman laajalle. Huh. Mutta oikeasti toivoisin tiiviimpää ja värikkäämpää yhteydenpitoa. Toivoisin, että hän ilman muuta olisi palavasti halunnut lähteä minun kanssani matkalle eikä yksin. Toivoisin, että hän olisi selkeämmin innostunut minusta. Toivoisin, ettei minun tarvitsisi olla se, jonka pitää tehdä aloitteita ja varmistella asioita. Mutta nyt jos koska alkaa olla aika toimia. Ihan pian. Tällä viikolla. Kysyä suoraan. Kysyä, että ollaanko me samalla sivulla siinä, että halutaan parisuhde ja halutaan matkustaa yhdessä. Miksen kysyisi? Sehän on ainoa tapa selvittää asia, jos ei se muuten tule esille. Eikä se ole tullut. Tämä on ollut sellaista ylellistä ja kaunista tapailua. Sellaista sivistynyttä. Tunnen olevani vähän altavastaaja. Santi on niin säntillinen ja korea. Ja minä vähän enemmän katujen kasvatti. Hah. Nyt on ehkä minun vuoroni olla se, joka viestii innokkaana ja tekee ne aloitteet, joihin toinen ehkä sitten voi heittäytyä. 

Kun mietin tätä niin epäilykset tietysti tulevat mieleeni. Mitä jos hän sanoo, että on nyt niin tyytyväinen elämäänsä, ettei kaipaa sitoumuksia? Hän voisi ihan hyvin tehdä niin. Se sopisi hyvin hänen javiermaiseen olemukseensa. Santi sanoi tapaamisemme aikana keskustelun lomassa, ettei hänen elämässään ole tilaa eräälle harrastukselle, jota hän on aiemmin tehnyt. Tarkoittaako se ettei hänen elämässään ole sijaa myöskään parisuhteelle? Se selviää vain kysymällä. Onko liian aikaista? Kaksi kuukautta. Tai oikeastaan kymmenen viikkoa. Voinko jo sanoa, että nyt tästä pitäisi puhua, ilman että vaikutan liian kiirehtiväiseltä? Mielestäni voin. Ja myös Singhin mielestä. Minulla on kauhea matkakuume ja haluan tietää, että pääsenkö suunnittelemaan matkaa jonkun erityisen kumppanin kanssa. Minun pitää tietää voisiko se erityinen tyyppi olla Santi. Vai pitäisikö minun repäistä ja suostua sen ruotsalaisen tyypin matkaehdotuksiin. Sen, jonka tapasin minilomallani kesän aikana yksin. Tai pitäisikö minun lähteä yksin retriitille jonnekin kauas. Kestänkö sen jos Santi sanoo ettei halua minua? Säästäisin aikaani. Ja olisin rohkea ja toimisin oikein. Osoittaisin, etten enää jää samoihin oravanpyöriin kuin aikaisemmin. Mutta haluanko sitten olla  hänen kanssaan enemmän? Kyllä voisin haluta. Minusta tuntuu että se voisi tapahtua vaivattomasti. Viestisin vähän enemmän. Ehdottaisin herkemmin yhteisiä arkiöitä. Ehkä minun vain pitää olla se joka laittaa asiat rullaamaan. Minä voin toimia ihan toisin kuin olen aikaisemmin toiminut. Ja vaikkei se tunnu yhtään todelliselta, niin voisin tehdä sen ja katsoa mitä tapahtuu. Koko tämän tilanteen ajattelu tuntuu ihan ulkopuoliselta. Siltä etten minä oikeasti ole mukana tässä ollenkaan. Olenko ulkoistanut itseni? Ehkä. Mutta haittaako se. Ja jos kaikki loppuu, niin vielä ehkä selviäisin ilman totaalista romahdusta. Kaksi kuukautta. Eikö se nyt pidä tehdä? Sommittelen varmasti monta versiota sopivasta viestistä valmiiksi. Riittävän lyhyt ja kevyt. Mahdollisimman epäpainostava. Sanoisin vain, että haluan elää päivän kerrallaan, mutta nyt olisi syytä käydä läpi, että odotammeko me lähitulevaisuudelta samoja asioita. Kysyisin, että haluaako hän suunnata kohti parisuhdetta ja eksklsuiivisuutta. Sitä että olisi kaikkea vähän enemmän. Jaettaisiin vähän enemmän. Oltaisiin vähän enemmän. Ja että voisimme kenties matkustaa pian yhdessä. Voisin heti ensin sanoa, että minä haluaisin matkustella jonkun erityisen henkilön kanssa. Ja kysyn, että uskooko hän voivansa olla se henkilö. Joo. Siitä matkateemasta voisi aloittaa. Vai mitä? Kuulostaako tämä tyhmältä ja väärältä liikkeeltä? Jos ei ihmeitä tapahdu tai muita vinkkejä satele, niin ehkä jo huomenna teen sen. En halua tuhlata aikaa. En halua painostaa. En halua olla limbossa.

Olen tässä sivussa edelleenkin suorittanut entistä enemmän venyttelyitä ja jumppia. Olen osallistunut ryhmätunnille ja heittäytynyt siellä täysillä mukaan ihmeellisiin asentoihin välittämättä kenestäkään muusta. Ja pidin siitä! Vaikken olisi uskonut. Minä siis voin toimia vastoin aiempaa minua muissakin asioissa! Olen muuttunut. Voin muuttua. En vain vielä tunne tätä itseäni kotoisaksi ja ehkä siksi minusta tuntuu kuin katsoisin sivusta jotain draamaa, jota saan käsikirjoittaa. Edelleenkin olen myös innoissani terveellisestä ruokavaliosta. Kun Santi on sunnuntaina lähtenyt luotani olen tehnyt pitkän reippaan lenkin Elinan kanssa. Ja sama on edessä heti maanantaina työpäivän jälkeen valkoisilla teillä. Minä uudistun. Minä pystyn nappaamaan taas maanantaina kiinni siitä stressittömyydestä. Tästä stressittömyydestä. Siitä fiiliksestä, että minä pystyn tähän. Tästä fiiliksestä. Pystyn selviämään. Olen tässä ja kaikki on hyvin. Vaikka mitä tapahtuisi, niin edessäni on vain hyviä vaihtoehtoja. Ja vaikka mietin näitä vakavia asioita ja olen epätietoinen. Niin ahdistusta myötäilevä epävarmuus kummasti väistyy ja jää sivuun. Asiaa käsiteltyäni tunnen oloni voimaantuneeksi. Minusta tuntuu, että se, mitä loppuvuoden teen on omissa käsissäni. Minä voin päättää, että roikunko tapailemassa Santia silloin tällöin ja pidän muita loitolla, vaikken tiedä yhtään mitä Santi ajattelee. Vai selvitänkö asian. Jännittävää! Ja nyt on sen aika. Olen jopa innoissani. Koitan valmistautua menetykseen. Siihen, että on olemassa riski ettemme ikinä enää tapaisi. Se olisi surullista ja kauhea pettymys. Sisintäni pistäisi ajatus siitä, että hän olisi jonkun toisen kanssa. Mutta onko muuta vaihtoehtoa? Ei ole. Pienet siniset pillerit ovat yhä yöpöydän laatikossa varmistamassa, että selviäisin huonoimmista päivistä mukavan turtava. Vapaapäivinä keskittyisin ystäviin ja tutustumaan vaikka Juhaan. Ehkä tapaisin Rickyn, joka on soittanut minulle sunnuntai-iltana ikävöiden. Katsoisin miltä se tuntuu. Selviäisin ja jatkaisin matkaa stoalaisen rauhalllisesti. Ehkä. Katsotaan mitä tapahtuu. Ensin odotan kuulenko hänestä mitään. En vielä tänään tee sitä. Ehkä huomenna. Apua.