Taruolennon uusi kuu

Maanantaina teen tehokkaan lenkin Elinan kanssa. Vaihdan pari kivaa viestiä Santin kanssa. Sekä menen vielä illalla perheenjäsenen seuraksi ruokaostoksille kartellen ylimääräisiä herkkuja ja kiinnittäen erityistä huomiota omiin ostoksiini. Tuntuu hyvältä jättää kauppaan jopa ne juuressipsit ja se maailman paras suklaalevy. Olen jo päättäynyt, että jos juttumme jatkuu Santin kanssa, niin koitan säästellä herkuttelut hänen seuraansa. Santi tykkää herkuista. Hän ei pidä kotonaan mitään ylimääräistä, jotta kiusauksia olisi helpompi vastustaa. Voisimme yhdessä olla syömättä mitään rasvaista kello kuuden jälkeen. No okei, kun perheenjäsen ostaa irtokarkkeja, niin kyllä maistelen niistä muutamat. Mutta eivät ne maistu hyviltä! Heti hampaat tuntuvat kauhean likaisilta ja iskee melkein paha olo. Olen innoissani. Toivottavasti saisin käännettyä ruokavalioni oikeasti näin tehokkaasti terveellisemmäksi. Ettei mitään ylimääräisiä ja turhia herkkuja edes enää tee mieli. Laatusuklaatahan ei tähän tietystikään voi laskea. Eikä deitti-iltojen poikkeusherkkuja. Maanantaini sujuu siis erityisen hyvin. Santi on sanonut jotain revontulista ja olen vastannut hänelle pitkällä viestillä, johon hän ei enää reagoi mitään. Mutta jotkut vain tekevät niin. Eli eivät tunge sitä hymiötä tai kuittausta viestiin, jossa ei kysytä mitään. Mutta itse en tee niin. Minusta se tuntuu vähän epäkohteliaalta. En kuitenkaan suostu tästä loukkaantua tai lähteä sen enempää suunnittelemaan mitään ennakoivia viestimistaktikointeja. En vain suostu, vaikka minun tekisi mieli päättää, että nyt en sano mitään, ennen kuin hän ottaa yhteyttä. Mutta en tee sellaisia typeriä päätöksiä nyt uudella aikakaudella. Nukun yön vähän levottomasti. On uusi kuu. Vuorotellen minulla on untuvatäkin alla kauhean kuuma. Ja sitten taas ihan hirveän kylmä. Ja sitten herään tiistaihin kylmässä hiessa pyörittyäni lakanat ruttuun. Tiistai tuntuu pitkästä aikaa vähän epävarmalta. Makoilen sängyssä ja jostain syystä koen heti pientä malttamattomuutta. Tuttuja tunteita, joita ei voi sanoa kuitenkaan ahdistukseksi. Mutta jotain siitä muistuttavaa. Ahdistusetiäistä. Selitän heti itselleni, että tällainen fiilis voi johtua huonosti nukutusta yötä. Mässytetyistä sokerikarkeista. Tai vaikka kuutamosta. Ja se on pakko sietää. Sen ei saa antaa muodostua ahdistukseksi. Eikä sen saa antaa nyt potkia minua hätiköimään ja muuttumaan epävarmaksi. Hyvä testi. Hengähdän syvään ja nousen tekemään aamuvenyttelyt ennen sateiseen aamuun lähtemistä. 

Kaikki on hyvin ja tiedän sen. Ei mieleni ole huono, mutta ei vaan niin mainio, kuin useimpina aamuina tähän asti. Ja se on ihan fine. En ylireagoi jos tähän mukavuuteen mahtuu väliin vähän heikompia hetkiä. Aikaisemmin en olisi osannut tunnistaa tällaista oloa itseeni liittymättömäksi fyysisesksi olotilaksi, josta ei tarvitse välittää. Vaan olisin stressannut viestejä ja tapailua ja ryhtynyt johonkin toimiin olonin parantamiseksi. Mutta nyt minulla ei ole oikeastaan mitään mitä juuri tänään tarvitsisi tehdä. Joten voin vain keskittyä tekemään juttuja, joista tulee minulle hyvä olo. Eli ihanaan salaattilounaaseen omassa seurassani. Juttelemaan Simon ja Manun ja Rickyn ja parin muun kaverin kanssa niistä näistä. Ja miettimään rauhassa, että jaksaisiko tänäänkin lähteä lenkille. Vai suostua Rickyn leffailtaehdotukseen (no ei). Tai vain laiskotella kotona säätä paossa. Ei sitäkään tarvitse vielä päättää. Istun hetkeen keskittyen lounaalla ja viereisessä pöydässä suomalainen tyttö kihertää kovaäänistä hihitystä jamaikatyylisen miehen jutuille. Puolivälissä salaattiani tyttö siirtyy miehen viereen ja vieno hihitys jatkuu yllättävän pitkään. Se on mielestäni hauskaa. En erota muuta kuin naisen hihkaisut yes, yes. Ja oma sunnuntaiaamuni muistuu mieleeni. Kuuntelen lounastaessani radiota, jossa haastatellaan kirjailijaa, joka on juuri kirjoittanut kirjan siitä, kuinka kolmekymppisenä elämä voi tuntua muutoshetkellä vaikealta. Taas kerran. Ihan samat uuden elämän teemat, joita olen joutunut käydä läpi itse. Onko se siis tämä ikä? Nimittäin eilisiltana joku uusi sometuttavanikin on kertonut, kuinka vasta kolmekymmentävuotiaana oppi sen mikä on elämässä tärkeää. Hän sanoi, että on siis ollut elossa vasta kymmenen vuotta. Nautin ihmisten kanssa keskustelusta. Jos joku aloittaa keskustelun kanssani (kuten aika usein tekee), eikä minulla ole erityistä sýytä olla vastaamatta, niin usein se johtaa yhteen keskusteluun. Ja sitä kautta ehkä useisin muihin. Ja joskus jopa syvään ystävyyteen. Ja nyt tuo puolituntematon tutun tuttu on ilahtunut siitä, että joku puntaroi hänen kanssaan elämän yksityiskohtia ihan vain huvin vuoksi. Keskustelumme lopuksi hän kysyy minulta, että voiko tuollaista taruolentoa olla olemassa. Ja sanon, että sitä minäkin tässä juuri koitan selvittää. Termi naurattaa minua, koska olen aikaisemmin näissä teksteissäni käyttänyt sitä itsestäni.

Vähän harmaasta aamusta huolimatta saan itseni pidettyä tasaisena päivän läpi. En tarvitse ihmepilleriä tekemään minusta iloista. Kuitenkin huomaan, että riskit stressaantua tästä tapailusta (?) liikaa ovat olemassa. En tiedä miten tällaisessa tilanteessa pitäisi edetä. Olenko vain ja odotan rauhassa mitä tapahtuu, vai pitäisikö minun jossain vaiheessa ottaa suoraan puheeksi suhteemme tila Santin kanssa. Olenko aiemmin tehnyt sen virheen, että olen vain tapaillut loputtomasti ihmisiä, joiden kanssa ei ole koskaan puhuttu kunnolla siitä, että missä mennään. Ja siksi olen ollut se kiva ja helppo seuralainen, joka ei vaadi kauheasti mitään. Ja sitten on ollut helppo valita ehkä joku, joka on esittänyt toiveensa selkeämmin? Mutta jos se ei ole minulle ominaista, niin mitäs sitten? Ja sitä paitsi minähän olen väläytellyt keskusteluissa mennyttä ja tulevaa. Teoriassa. Haluaisin silti, että toinen tekisi sen. En ole tasa-arvon kannattaja näissä asioissa. Minä haluan olla tuo kihertäjä, joka vain nyökyttelee päätään, kun mies tekee suorat ehdotukset. En uskalla itse. Haluan, että voimakas ja vahva mies olisi se aloitteen tekijä ja suhteen toimeenpanija. Kauheaa mutta totta. Ja onko muutenkin jo liian varhaista edes miettiä näitä asioita? Santi ei ole niin avoin ja puhelias, että tällaisista jutuista puhuminen olisi kauhean luontevaa. Mutta annanko itsestäni etäisen ja välinpitämättömän kuvan olemalla passiivinen? En tiedä yhtään mitä tehdä. Joten en tee mitään niin kauan kun minusta tuntuu ettei sille ole erityistä tarvetta. Jep. Tilaisuus kerrallansa. Toivon, että Santi ottaa minuun tänään yhteyttä ja pääsen ehdottamaan viikonlopulle erästä tapahtumaa, joka minun mielestäni sopisi täydellisesti deittiohjelmaksemme. Ja jos en kuule hänestä mitään tänään, niin teen sen joka tapauksessa huomenna. Koska en enää pelkää kieltäviä vastauksia. En näissä asioissa. Isommissa kyllä. Läheisemmäksi muodostunut ystäväni lähettää minulle viestin, jossa toteaa, että pitäisiköhän alkaa laittaa elämää järjestykseen. Hymyilyttää, koska syöte on joka paikassa sama. Vastaan hänelle, että  kyllä pitää. Ja lisään, että oikeastaan vasta nyt olen tajunnut kärsineeni kai jonkinlaisesta kolmenkympin kriisistä. Sellaisesta kivuliaasta kasvupyrähdyksestä.