maanantai 15. lokakuuta 2018

Nada nada

Taas maanantaina rintaa kahmaisee ihan vähän sellainen kolea kouraisu. On ihan pimeää, vaikka herätyskello soi. Makaan valveilla silmät kiinni ja silitän vieressä kehräävää kissaa. Hengitän syvään ja käyn hiljaa mielessäni läpi, ettei minulla ole mitään syytä tuntea ahdistusta. Ei vaikka mitä olisi tapahtunut. Selitän taas itselleni, että ahdistus on perusteeton ulkopuolinen härikkö. Eikä minun tarvitse antaa sen kiusata minua. Rintaa vähän polttelee. Tai polttelu on ehkä väärä sana. Se on jokin sellainen sinertävän harmaa ja kylmä tyhjyys. Ja tiedostan, että se on fyysinen oire. Eikä fyysisen oireen tarvitse johtaa henkiseen kärsimykseen. Jokainen kerta, kun ahdistus muistuttelee itsestään minun on käytävä läpi nämä tietyt toimenpiteet, jotta opin karkoittamaan sen mahdollisimman tehokkaasti. Jotta osaan pitää ahdistuksen erillään itsestäni, vaikka se tuntuisikin sisälläni. Mietin, että vaikuttaakohan tähän se, että on mennyt muutama päivä kun en ole tehnyt kunnolla jumppaharjoituksia. Päätän korjata asian heti kun pääsen toimistolta kotiin. Kaikki on ihan hyvin, mutta minusta tuntuu kuin viikonloppu olisi valunut hukkaan. Se on jonkinlainen lieveilmiö fomosta. Olen niin vahvasti tottunut siihen, että joko minulla on treffit tai sitten vähintäänkin kunnon juhlat, että nyt kun olen ottanut rauhallisemmin itsekseni niin maanantai tuli ihan liian äkkiä. Olemme vaihdelleet viestejä koko viikonlopun ajan Santiagon kanssa. Olisimme ehkä jopa saattaneet nähdä. Mutta minä olen ollut väsynyt lauantaina ja lähtenyt ystävien luota aika ajoissa kotiin. Ei paljon sanottavaa siitä. Tai mistään muustakaan. Toimistopäivä maanantaina tuntuu pitkältä. Olo on aika tylsä. Keskityn pitämään rinnassa kaikuvan etiäisen kurissa. Lähetän Santiagolle viestin koskien jotain ohjelmaa, jota katsoin viikonloppuna. Santiago vastaa ja kysyy vointiani. Ehkäpä saamme sovittua piristävän tapaamisen tälle viikolle. 

 

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti