600

Taas lillun tässä omassa pehmustetussa tilassani. Ei se ole suljettu hullujenhuone, vaan turvapaikka. Johon ei liity mitään muuta kuin minä. Olen todella alkanut keskittyä tähän itsenäisyyteen ja irtonaisuuteen. Vaikka minua ärsyttää se miten mokasin tuon matka-asian Santin kanssa ja välillä saatan eksyä murehtimaan sitä, että mitenköhän tämä tapailu nyt etenee, niin yritän palauttaa itseni mahdollisimman nopeasti ja tehokkaasti takaisin siihen tilaan, jossa ei tarvitse murehtia mistään. Se on salaisuus onnellisuuteen. En ole siellä vielä. Vielä sydän jättää lyönnin väliin, kun joku väärä ajatus tulee mieleeni. Välillä ajattelen pienen hetken, että etenemme liian hitaasti, emmekä ole puhuneet mistään tärkeästä vieläkään, joten tästä ei varmaan tuke mitään. Ja oikeastaan joskus minulle tulee sellainen tunne, etten halua sitä stressiä. En halua odotella toista ja varoa mitä teen tai sanon, etten ala ahdistaa toista. Haluan, että kaikki on avointa ja selvää. Toki nämä ajatukset ovat vähemmistössä verrattuna siihen, että annan asioiden edetä omalla painollaan. Ettei mihinkään ole kiire. Että aina nautimme toistemme seurasta, kun olemme yhdessä. Joten onko muulla juuri nyt väliä. Voin milloin vain ottaa haluamiani asioita puheeksi. Mutta vielä ei ole tarve kasvanut riittävän suureksi. Sen sijaan olen tiistaina syömässä lounaaksi juustokakkua, ja lähetän Santille viestin, jossa kerron minkä makuista huulirasvaa minulla nyt on. Siksi koska viimeksi pussaillessamme hän sai maistaa ihanaa makeaa minttua huuliltani. Ja nyt hän saisi maistaa jotain muuta. Tajuaakohan hän tämän romanttisen vihjailuni? Kyllä varmaan. Tunnen oloni vapautuneeksi, kun voin lähettää jollekin tuollaisen hassun viestin, enkä oikeastaan välitä ollenkaan mitä hän vastaa. Se on juuri sitä riippumattomuutta muista. Että pystyy olemaan tässä omassa...hmm... en halua sanoa, että kuplassa. Koska minusta tuntuu ettei tämä tilani ole mitenkään rajattu. Vaan se on avoin näköalapaikka kaikkialle. Tunnen sellaista kaikkialle ulottuvaa yhteyttä kaikkiin niihin, jotka ovat samalla aaltopituudella tämän asian kanssa. Sitä haluaa hehkua joka paikkaan. Silleen hillityn kauniisti ja pehmeästi. En osaa yhtään sanoa miten reagoisin ja kuinka kauan olisin ahdistuksessa, jos nyt jotain odottamattoman kurjaa tapahtuisi. Toivottavasti ei ihan lähiaikoina tarvitse ottaa siitä selvää, jotta ehdin koota itseäni entistä enemmän oikeaan suuntaan.

Muistatteko, kun olen puhunut siitä, kuinka minusta tuntuu, että olen jakaantunut. Että minussa on se terve ja osaava sielu. Ja sitten se sairas, joka kehottaa minua toimimaan väärin. Se joka kärsii ahdistuksesta. OIen puhunut kuinka ahdistus puhuu minulla ja yrittää pakottaa tekemään kaikkea tyhmää. Ja kärsimään. Olen koko ajan ollut täysin oikeilla jäljillä. Nähtyäni tuon ylläolevan sitaatin olen tuntenut suurta intoa. Koska juuri tuon asian olen itse havainnut. Ja nyt olen saanut varmistuksen sille, etten vain sekoile omassa päässäni. Vaan tämä on yleisessä tiedossa oleva henkisen kasvun prosessin osa. Tajuta, etten minä ole ne ajatukset. Etten minä ole se, joka haluaa toimia typerästi. Vaan minä olen se, joka kontrolloi noita ajatuksia ja tunteita. Siis aivan mahtavaa. Taas melkein herkistyn näiden havaintojen edessä. Olen keskustellut vuoden tauon jälkeen Ryanin kanssa. En tiedä mainitsinko jo siitä. Silloin kun viimeksi tapasimme, hän esitteli minulle erilaisia oppimiaan hengitystekniikoita. Ja kertoi meditoivansa. Ja nyt minä ymmärrän häntä. Ja kerroin sen hänelle. Hän on tyytyväinen. Jotenkin olen saanut fokusoitua keskittymiseni ennätyksellisen hyvin siihen päivään, jota olen elämässä. Tietysti mietin vähän stressaantuneena pikkuhetken ajan aina silloin tällöin, että milloinkohan tapaamme Santin kanssa, jotta saisin korjattua livenä tämän matkailuun liittyvän asian. Mutta siirrän tuollaiset ajatukset aika tehokkaasti sivuun. Odottelemaan sitä hetkeä, kun on aina ajatella niitä ja tehdä sille asialle jotain. Alan todella ymmärtää miten oleellista ja tärkeää on hetkessä eläminen. Vain hetki kerrallansa. Ahdistus liittyy lähes aina siihen, että murehtii jotain mennyttä tai tulevaa. Ja jos siitä pääsee irti, niin voi olla onnellinen hetkessä. Koska useimmiten tässä hetkessä ei ole niin paljon sellaista, minkä pitäisi aiheuttaa ahdistusta. Sillä jos jokin asia nyt tapahtuu, niin joko sille tekee jotain. Tai pyrkii olemaan murehtimatta asiaa, jolle ei voi mitään. Eikä tämä sulje pois normaalia suremista ja huolta. Mutta vapauttaa turhalta stressiltä. BLIBLING. Jep, olen asettanut Santille oman merkkiäänen. Ja se on Ronin vanha äänimerkki. Ronilla ja minulla oli myös toinen hyvin erityisille jutuille varattu keskusteluketju, jolla oli myös oma erillinen merkkiääni. Hassua, että kuunnellessani noita vaihtoehtoja läpi, saa vanha tuttu ääni muistot havahtumaan eloon spontaanisti. Se sama tunne herää hetkesi eloon, kuin silloin joskus viestiä saadessa. Haikea. Tosi haikeaa. Myös Jukan merkkiääni aiheuttaa lämpimän tunteen minussa. Koska häneltä oli aina kiva saada viestejä. 

Mutta nyt Santi on saanut Ronin vanhan merkkiäänen. Ei siksi, että ajattelisin nyt Santiagon korvaavan kokemukseni Ronista. Vaan koska se ääni on vaihtoehdoista paras. Ja se saa edustaa minulle tästä lähtien tämän tapailukumppanini merkkiääntä. Eikä jäädä ikinä haamuksi kenellekään. Santi vastaa hauskasti viestiini, ja olen tyytyväinen. Huomenna on täysikuu. Ja kun luen tämän täysikuun astrologista merkitystä ja vaikutusta ihmisiin, niin saan taas kylmät väreet kulkemaan koko vartaloni läpi. Huomisen täysikuun sanotaan saavan sielun taistelemaan egoa vastaan. Sitä egoa, johon ahdistus ja kaikki väärät ratkaisut liittyvät. On uudestisyntymisen aika. Muutoksen hetki. On aika päästää kaikesta vanhasta irti. Ja saada uusi oikea alku. En voisi olla enempää innoissani. Kaikki ympärilläni tukee tätä omaa henkilökohtaista prosessiani. Ihan kuin jännittyneenä odottaisin jotain suurta ja mahtavaa tapahtuvaksi. Tuntuu samalta, kuin joskus lapsena jouluaattona, kun piti odottaa iltaa, että pääsee avaamaan lahjat. Ja nyt minä odotan jotain mahtavaa lahjaa Luojalta, maailmankaikkeudelta, elämältä. Matkustan kesken työpäivää vierailemaan toisella toimistolla ja selailen bussissa istuessani tsemppikuvia. Ja ylläoleva kuva tulee eteeni. Silmät täyttyvät välittömästi kyynelistä enkä voi käsittää, miten nämä eteeni tulevat asiat ovat kuin tehtyjä mittatilauksena minulle. 2019 i'm coming back. En malta odottaa. Sovin pitkän lenkin heti työpäivän päätteeksi Elinan kanssa. Sitten olen kotona innoissani siitä, että saan järjestellä puurohiutaleet uudella tavalla. Intoillen pikkuasioista hetkeen keskittyen. Sitten teen pikaisesti vähän lohta ja vihanneksia itselleni pannulla ja laitan netflixin pyörimään. Pian perheenjäsen tulee kylään. Illalla ehkä teen vielä jumppaohjelman, mutta ainakin venyttelen. Tämä on kuudessadas tekstini. Varmaan viidessäsadassa itken ja valitan asioista. Mutta ehkä seuraavassa viidessäsadassa en. Silmäni ovat avautuneet. 2018 opened my eyes. Olen löytänyt itseni ja tulen takaisin. Missä ikinä sitten olen ollutkaan.