Terve kiintymättömyys

En tiedä miten olen saanut oman aikani vääristymään laajemmassakin mittakaavaassa. Tai ei se ole vääristymistä. Vaan laajentumista. Moninkertaistumista. Jotenkin keskityn niin paljon aina siihen mitä teen ja miltä minusta tuntuu, että pienet hetket saavat suuremman merkityksen ja sekunnit venyvät moninkertaisiksi. Molekyylit sekuntien sisällä paisuvat, kuten joskus joku kirjailija kuvaili teoksessaan. Ei pitkittäin vaan kuuteen eri suuntaan. Sitä ei aina huomaa siinä hetkessä, mutta sen huomaa, kun katsoo menneitä asioita. Sen huomaa siitä, että minusta tuntuu kuin siitä olisi ikuisuus, kun olemme tavanneet Santiagon kanssa. Joskus minusta tuntuu, että etäännyn kauhean nopeasti. Alan automaattisesti varautua siihen, että minulla on kaikki varasuunnitelmat valmiina. Jos asiat etenenisivät kohti parisuhdetta, niin varmaan luontaisesti muuttaisin tätä automaattista ajattelumallia. Oppisin luottamaan. Ja osaisin kantaa noita hyviä kohtaamisia mukanani, enkä vain jättää niitä valovuoden päähän menneeseen. Nyt tarkoituksellisesti irtaannutan itseni hyvistä asioista ihan vain varmuuden vuoksi. Etten muka sitten joutuisi luopumaan mistään, kun ne on siellä jossain kaukana. Se on kai jokin opittu defenssimekanismi? Että kiinnittää niin huolellisesti keskittymisen johonkin muuhun ja tulevaan, ettei vain odottelisi liikoja joltain, jolla on jonkinlainen valta satuttaa minua tahtomattaan. Prosessoin niin kovasti eroa (heittomerkeissä) Javierista, että sain viikot tuntumaan ikuisuuksilta. Ja siten kai selviydyin siitäkin tilanteesta kohtalaisen nopeasti ja hyvin. Jo tasan kahden kuukauden kuluttua pystyin aidosti sanomaan, että olen päässyt siitä yli. Ja ennen sitäkin oloni oli aika hyvä. Eivätkä päivät tai viikot tunnu pitkiltä silloin kun ne ovat meneillään, vaan vasta jälkikäteen. Siispä taas perjantaina minusta tuntuu ihan Tabula Rasalta. En ole kuullut Santiagosta mitään torstaina, ja jotenkin vahingossa valmistaudun siihen ettemme tapaa viikonloppuna. Vaikka kaikki on hyvin ja saatamme tehdäkin jotain yhdessä. Outo ristiriitainen olotila. Vai olenko vain päässyt lähemmäksi sitä viisautta, joka neuvoo olematta kiintymättä mihinkään liikaa. Ehkä! Joka tapauksessa juttelen Rickyn kanssa, koska haluan tuntea, että muitakin ihmisiä on olemassa. Puhumme uudesta pelottavasta sarjasta netflixissä, jota en uskalla katsoa yksin. Ricky ehdottaa, että katsoisimme sitä yhdessä. Ja minusta tämä varavaihtoehto tuntuu hyvältä. Ihan vain ajatuksen tasolla. En tietenkään mene viettämään Netflix & Chill -iltaa kenenkään toisen luokse, niin kauan kun asiat ovat kehittymässä Santin kanssa. 

Olen aiemmin maininnut siitä, kuinka esimerkiksi psykedeelejä testatessa mieli laajentuu niin, että havaitsee asioita, joita ei normaalisti näe. Oikeasti uskon, että ihmisen aivoista ne osat aktivoituvat, joita muuten ei käytä. Ja siksi noissa tilanteissa saa useita ahaa-elämyksiä ja ymmärtää yhtäkkiä maailmankaikkeutta selkeästi. Tietyissä rajoissa nämä kokemukset voivat olla avartavia ja parantavia. Olen melko analyyttinen ja observoin tarkasti ajatuksiani ja havaintojani noina hetkinä. Olen huomannut miten aika näkyy ympärillämme kuutiona. Se ei ole oikeastaan pitkittäissuunnassa etenevä jana. Vaan moniulotteinen kuutio, jonka sisällä kaikki on. Noilla hetkillä pystyy yhdessä silmäräpäyksessä tajuamaan jonkun asian koko kokonaisuuden. Se on mahtava tunne. Yhdellä hetkellä näkee jonkun asian kaikki taustat ja tarkoitukset yhtäaikaisesti. Pitäisi joskus kirjoittaa niitä ylös! Mutta toisaalta en tiedä ryhdynkö noihin kokeiluihin enää paljoakaan. Olen jo ehkä valaistunut riittävästi. Mutta juuri tämän takia näitä asioita harjoitetaan joillain spiritualistisilla retriiteillä. Koska oikeasti mieli laajenee ja näkee asiat aivan uudella tavalla. Ja vaikka arki rullaa nyt ilman noita mieltä aktivoivia aineita, niin silti jotenkin nämä kokemukset kulkevat mukana. Ja tietoisuus siitä, millainen tämä maailma oikeasti on, vaikkei sitä aina näe. Jep. Olen siis ollut taas tyytyväinen koko torstain. Kokkaillut hyvää ruokaa ja katsonut itsekseni netflixiä venyttelyn ohessa. Mennyt ajoissa nukkumaan huolehtimatta mistään. Näinä hyvinä (normaaleina?) päivinä, etenkin jos on ottanut mainion kombinaatiolääkityksen, olo tuntuu uudestisyntyneeltä. Tuntuu kuin menisi ruokakauppaan ensimmäistä kertaa. Kaiken näkee uusin silmin. Kun menin keskiviikkona töistä kotiin oltuani tiistaiyön Santilla, minusta tuntui kuin en olisi ollut kotona pitkiin aikoihin. Ja tuntui jännittävältä ja uudelta mennä omaan kotiin. Jotenkin tässä kai puhdistuu. Ja välttelee kiinnittymistä. Ja siksi kohtaa aina asiat puhtaalta pöydältä. Sellainen tunne minulla nyt on. Ja pidän siitä. Tässä kirjoittaessani mietin näitä asioita ja saan uusia näkökulmia tilanteeseen. Ja kallistun ehkä sille linjalle, että tämä on juuri sitä hetkessä elämistä. Sitä viisautta olla pitämättä painolastina asioita, jotka eivät kuulu juuri tähän hetkeen. Taitoa olla kiinnittymmättä mihinkään liikaa. Mutta silti aina hetkessä eläen pystyy nauttimaan ja lillumaan rakkaudessa. Olen aika innoissani näistä asioita. Ja toivon olevani oikealla polulla, siitä huolimatta, että nämä jutut kuulostavat hieman absurdeilta. 

Jos ei laita onnellisuuttaan muiden varaan, niin yllättäviä takapakkeja ei tule samallailla kun aikaisemmin. Olen aina odottanut jotain muilta. Treffejä ja huomiota ja rakkautta. En ole osannut olla tyytyväinen yksin. Olen aina tarvinnut ja alkanut odottaa jotain. Jatkuva odotus ja odotusten pettyminen on jatkuvaa ahdistuksessa elämistä. Jos nyt pystyn stoalaiseen tapaan suhtautumaan mihin vain tilanteeseen hyväksyen sen sellaisena kun se eteeni tulee, niin saavutan mielenrauhan. Tottakai voi olla pettynyt. Mutta vain sen hetken. Jos asiaan ei voi vaikuttaa, niin se pitää hyväksyä. Ja täyttää mieli hyvillä ajatuksilla keskittyen siihen hetkeen, johon itse voi vaikuttaa. Aikamoista hötöä nämä jutut, mutta ne vain ovat totta. Kaikki lähtee itsestä. Ja riippumattomuus luo onnellisuutta. Silti tietysti haluan tavoitella asioita ja haluta viettää aikaa Santiagon kanssa. Minun vain pitää oppi olemaan laskematta suunnitelmiani vain sen varaan. En varmastikaan vielä osaa sitä tehdä. Mutta ainakin voin harjoitella. Lähetän Santille viestin, jossa kyselen viikonlopun suunnitelmia. Ja samalla sovin perinteisen skoolaukset Elinan kanssa. Ja siinä sivussa tiedän, että ystävät ovat menossa johonkin kivaan tapahtumaan, mihin voin myös halutessani osallistua. Viikonlopun pitäisi siis näyttää oikein valoistalta. BLING. Santi ei vastaa vielä, mutta se ainoa tinderi kenelle olen tehnyt oharit lähettää kuulumisviestin. Viime kerrasta onkin vuosi! Tämä on yksi ensimmäisistä matcheistani. Olemme jutelleen aina vähän väliä. Ja aikanaan yli kaksi vuotta sitten meidän piti tavata juhannuksena. Mutta satuin silloin tapaamaan Carlosin, johon ihastuin. Joten peruutin juhannustreffit tämän toisen kanssa ja vietin ihanan juhannuksen Carlosin seurassa. Sitten hän ghostasi minut vähän myöhemmin. Se oli varmaan toinen kokemukseni sinkku-uran hylkäyksestä. Taisin itkeä Carlosin perään jonkin aikaa. Piilotin yhteisen polaroid-valokuvan kaappiin, ja se on siellä varmasti vieläkin. Mutta nyt hän on vain kaukainen muisto. Siitä on yli kaksi vuotta aikaa. Siitä sydänsärkymisestä ja yhdestä elämäni noloimmista tapahtumista. Ja se on kaikki takanapäin.

 
BLING. Santiago vastaa, mutta kertoo vain jostain jutusta, jonka olen maininnut sivulauseessa. Emme puhu viikonlopusta. Mutta ainakin avasin keskustelun ja voimme katsoa mitä tapahtuu. En tunne stressiä. Minusta tuntuu että voin ihan helposti ehdottaa tapaamista jos siltä tuntuu. Kaikesta tulee helpompaa, kun ei niin paljon pelkää vastausta. Tätä minä kävin läpi jo kauan sitten, mutta se ei ole niin helppoa. Odotuksia on ihan liian helppo alkaa kokoamaan ympärilleen. Niiden purkaminen on raskasta työtä. Santi lähettää minulle vielä jonkin hymiö, ja lähetän hänelle kissapusuemojin. Koska tuntuu siltä. Ja fiilikseni on hyvä. Nyt en tee mitään ahdistuksesta. Olen niin laupealla tuulella, että lähetän kaveripyynnön Jukalle sosiaalisessa mediassa. Aikanaan hänen temppuilunsa johdosta olemme olleet lakossa toisiamme kohtaan ruutujen välityksellä. Mutta olemme viettäneet kivaa aikaa porukassa, ja eilen Jukka lähetti minulle muistohaikailuja vuoden takaisesta lomastamme paratiisissa. Se pistää sydäntä. Se ikävä sinne uskomattomaan paratiisiin. Niihin läpinäkyviin turkooseihin vesiin, joissa sain snorkailla värikkäiden kalojen ja merikilpikonnien seassa. Sinne missä kaikki hymyilevät, eivätkä tunne aikaa. Sinne missä voi kävellä pilkkopimeällä rannalla lähes kolmenkymmenen asteen helteessä katsellen mieletöntä tähtitaivasta mustan meren pauhatessa ihan vieressä. Meri on ihan tuttu, kun siellä on päivällä ollut uimassa, mutta yöllä se on tosi pelottava, eikä sinne uskalla mennä. En melkein voi uskoa, että olen ollut siellä. Mutta olen, ja voin päästä uudelleen milloin tahansa, kun oikea aika tulee. Matkakuume on poltteleva. Oloa helpottaa ajatus siitä, että voisin lähteä milloin vain. Kenties itesnäistyn ja lähdenkin yksin. Tai tervehtimään Singhiä sinne jonnekin kauas. Kenties pariudun ja pääsen seikkailuun jonkun kanssa jo pian. Mutta viimeistään sitten joskus!