Löytöretki itseen... ja häneen

Vieläkään en ole ihan tottunut siihen, että kun saavun maanantaina töihin, niin en mietiskele stressaantuneena mennyttä viikonloppua tai tulevia päiviä. En ajattele sitä, että kuinkahan nyt selviän näin monesta tulevasta arkipäivästä ilman kunnon suunnitelmia. Tai muistele kodin yöpöydän laatikossa olevia sinisiä ja valkoisia ihmelääkkeitä, jotka veisivät tarvittaessa pois kaikki huolet ja ahdistukset. En laske tunteja siihen, että saan lähettää viestin jollekin, jonka ajattelu saa minussa aikaan perhosten lisäksi kauheaa pahaenteisyyttä. Enkä työpäivän ekalla tauolla muista, että minulla on terapiapäiväkirja kesken. Se kokoelma ajatuksia, kokemuksia ja tapahtumia, johon kirjoittaminen keventää aina mieltä ja saa kaiken näyttämään ihan vähän selkeämmältä. Koska juuri tänään olo on alusta alken kevyt. Radiossa soi Ronista muistuttava Olavi Uusivirran biisi, jossa lauletaan "ja vain hetken, olen kevyt kuin  höyhen", ja minä ajattelen heti, että voisiko minun mieleni olla kevyt pidempään kuin hetken. Ehkä viimein pääsisin niiden joukkoon, jotka loistavat sellaista tietäväistä tyytyväisyyttä. Näyttävät siltä, että ovat hoksanneet mistä tässä kaikessa oikein on kyse, mutteivät koe mitään tarvetta tuoda sitä ilmi sellaisissakaan tilanteissa, missä jonkun toisen tasapaino horjuu. Koska he tietävät, että jokaisen on pakko tajuta nämä asiat itse tietyn kaavan kautta. Ja maailma on pullollaan ihmisiä, jotka eivät tule koskaan pääsemään samaan pisteeseen. Ja vaikka se on tosi vaikeasti hyväksyttävä tosiasia, niin alun turhautumisen jälkeen löytyy oma rauha. Koska mitään muuta ei lopulta ole olemassa. Kaikki tähtää tähän. Kaikki ne viisaimmat jutut. Siihen, että meidän pitää olla yksin vapaita odotuksista muita kohtaan. Ja silti samalla heittäytyä absurdiin onnellisuuteen jos tilaisuus tulee vastaan. Ja vielä senkin mahdollisesti kadottua olla onnellisia yksin. Se on se elämänkoulu, mihin ei ihan jokainen kadunkasvatti pääse mukaan. Koska valtaosa ihmisistä on sokaistunut kaikenlaisista tarpeista, joita he kuvittelevat itsellään olevan. Ja niistä eroon pääseminen ilman pakottavaa kohtalon väliintuloa on lähellä mahdotonta. Siksi sanotaan, että vain pahimman kautta voi päästä parhaaseen. Koska tosi harva pystyy omin avuin irtaantumaan haitallisista tilanteista. Se ei ole helppoa, koska epäilys täyttää mielen. Yksinäisyys pelottaa. Tuttu epätyydyttävä tilanne voittaa lähes aina uuden tuntemattoman. 

Juuri siksi se, että yhtäkkiä minut on kivuaalisti jätetty pitkässä parisuhteessa olikin parasta mitä minulle on tapahtunut (kliseinen lause, jota monet hokevat, mutta se on oikeasti totta). Se, että asia päätettiin minun puolestani, kun en pystynyt siihen itse. Ja se, etten heti löytänytkään uutta suhdetta, kuten olin alunperin ajatellut. En pystynytkään samantien kantamaan ongelmiani ja ahdistustani jonkun toisen syliin. Vaan sain parin vuoden aikana oikeasti kokea läpileikkauksen ihmisyydestä. Ja itsestäni. Jouduin väkisin, jopa ilman mitään syytä, tuntemaan epätoivoa ja yksinäisyyttä. Ja se on tehnyt minut onnekkaaksi. Minulla olisi kaikki edellytykset siihen, että olisin aina tuntenut oloni onnekkaaksi. Saanut asioita helpolla ja nauttinut pinnallisuudesta. Mutta koska näin ei käynyt, olenkin oikeasti onnekas. Nyt minulla on mahdollisuus puitteideni lisäksi päästä käsiksi suurempaan henkiseen pääomaan, josta jotkut puhuvat. Se nainen, jonka juttuja olen lukenut. Hän sanoo, että itki lähes kolme kuukautta epätoivoissansa kunnes havahtui tähän rlämään. Voisiko niin olla käynyt minullekin. En usko, että tämä raskas löytäretki itseensä näkyy ulospäin ollenkaan siten, miten olen itse sen kokenut. Minun mielestäni minulla on ollut todella raskasta. Olen ajoittain vaipunut epätoivoon ja laskenut päivien kulumista vartti kerrallaan selviytyäkseni. Olen tukahtunut ahdistukseen, joka on estänyt normaalista nauttimisen. Muttei se ole näkynyt minusta ulospäin töissä. Olen ollut toisinaan hiljaisempi ja kalpeampi. Viihtynyt enemmän omissa oloissani. Mutta kuka sellaista pistää kovasti merkille? Ei se ole näkynyt sukulaisille, joita en tapaa päivittäin, eikä kuin välähdyksittäin läheisemmillekään. Lukuisat tapaamani deitit ovat kohdanneet minua eri vaiheissa tätä prosessia, ja varmasti pääosin olen saanut pidettyä itseni edustavana. Eivät he muista minua ihmisenä, joka oli kokemassa oivalluksia ja kasvamassa ihmisenä vaikeuksien kautta. Minä vain olin. Ja jos nyt pääsisin taas tasaisuuteen ja löytäisin parisuhteen, josta onnellisena tilaisuuden tullen kertoisin. Niin ei kukaan tietäisi mikä matka ennen sitä pistettä on tullut suoritettua. Ehkä sanoisin ääneen, että oli kyllä ajoittain aika raskasta. Mutta kaikkihan niin voivat sanoa. Suurimmalle osalle ihmisistä minä olen vain yksi niistä, joilla on se perinteinen stoori. Eli erosin ja olin muutaman vuoden sinkkuna ja sitten löysin onnen.  Näyttääpäs se voivan nykyään hyvin! Mutta kuinka moni näistä perinteisistä stooreista sisältääkin nämä samat oivallukset? Kuinka moni niistä nykyään onnellisena hymyilevistä tuttavista tietävät nämä samat asiat kuin minä nyt alan oppia? Varmasti useampi kuin ehkä uskoisi. Jollain tasolla ainakin. Minulle ylianalysointi ja asioiden palastelu on paljon luonnollisempaa kuin monelle muulle, ja siksi kaikki tämä näyttäytyy itselleni erityisen selkeästi.

En sano tietystikään, että olen jotenkin valmis missään asiassa. Mutta ainakin niin sanottu valo tunnelin päässä on saanut mielessäni selkeämpiä linjoja. Edelleenkin voin hyvin. Mutta viimeksi se kesti puoli vuotta ennen uutta takapakkia. Siksi en tosiaankaan nuolaise ennen kuin tipahtaa. Olen kiitollinen jokaisesta hyvästä hetkestä. Joka kerta kun en stressaa orastavaa tapailuamme Santiagon kanssa. Joka kerta kun en herää ahdistuneena. Joka kerta, kun en pidä yksinoloa maailmanloppuna. Haluan olla kiitollinen joka kerrasta. Joka kerrasta, kun aidosti nauran ohjelmille, joita katson perheenjäseneni kanssa. Kun keksin uuden ruoan, jota kokata siinä sivussa, kun vihellellen siivoilen pikkukämppääni. Kun teen jumppaohjelman kunnialla läpi. Kun hengitän. Kun Elina saa valittaa lenkillä enemmän kuin minä. Jokaisesta sovitusta tapaamisesta Santiagon kanssa. Jokaisesta perhosensiiven lyönnistä vatsastani, kun ajattelen häntä. Siitä, kuinka minusta tuntuu, että olen juuri oikeassa paikassa, kun nojaan hänen olkapäätänsä vasten hänen sohvallaan. Silloin kun katson häntä, ja hänellä on kasvoillaan sellainen ilme, jota en ole nähnyt ehkä kenenkään kasvoilla aikaisemmin. Sellainen, kuin olisin lasista tehty maailman hellyyttävin kissanpentu. Jonka nähdessään ei voi olla huokaisematta hymyillen. Voiko  se pitää paikkansa? En tiedä, mutta minä haluan katsoa häntä samalla ilmeellä. Ja ehkä katsonkin. Olemme viettäneet täydellisen treffi-illan. Syöneet kivassa ravintolassa herkullista ruokaa. Sitten päättäneet lähteä hänen luokseen suoraan kulkematta jälkkäridrinkkien kautta. Olemme saaneet aikaan räiskyviä sähköiskuja suudellessamme toisiamme samalla, kun Santin valitsema kaunis musiikki soi taustalla. Olemme olleen ylikiihkeitä, ehkä parin viinilasillisen rohkaisemina. Vaatteet ovat lennelleet sinne tänne ja olen ollut hänen sylissään sohvalla. Eikä edes alushousuja ole ehditty riisua pois jalastani, ennen kuin olemme myöhemmin siirtyneet sänkyyn jatkamaan uskomattoman fyysisen yhteytemme testaamista. Olemme sammuttaneet valot jo puolilta öin. Raukeina ja onnellisina. Santi on kaapannut minut alastomana tiukkaan halaukseen. Olemme pitäneet toisiamme kädestä kiinni ja sanoneet jotain tosi söpöä, mutten muista enää jälkikäteen tarkalleen, että mitä se oli. 

Kun Santi on nukahtanut ja kääntää kylkeään, niin minä painan kasvoni vasten hänen selkäänsä ja kierrän käteni hänen ympärilleen. Santi ottaa minua kädestä kiinni. Olen onnellinen. Nukun paremmin kuin viimeksi. Aamulla herään taas ennen häntä ja nautin joka hetkestä, kun saan haistella hänen niskaansa ja halata tiukasti, ennen kuin hän herää ja suutelee niskaani ja kaappaa kainaloonsa. Kertoo hassusta unesta, jota näki. Olemme alasti. Silittelemme toisiamme. Kaikki on vähän erilaista aamulla. Ilman viiniä. Olemme astetta alastomampia. Vähän kömplelöitä. Santi nousee syliini ja suutelee minua suulle. Ja kuin parhaista fantasioistani katsoo minua silmiin, samalla kun ihan hidastetusti rakastelee minut taivaaseen. Se tuntuu vakavalta ja herkältä. Aidolta. Maailman parhaalta. Sitten huohottaen siirryn hänen kainaloonsa ja sanon yes, yes, what an ending for this week! Ja Santiago nauraa ja sanoo, että hänen kalenterinsa mukaan se on what a start for a new week! Emme väittele liian pitkään siitä alkaako viikon laskeminen maanantaista vai sunnuntaista, vaan pian lojumme taas toisistamme kiinni pitäen sohvalla ja valitsemme sopivaa lounasravintolaa. Juuri tätä minä haluan. Rakastaa, ja tehdä kivoja asioita yhdessä. Valikoida liioitellun tarkasti kahvila, joka tarjoaa parhaan jälkiruokakakkupalan. Hipaista toisiamme ohimennen julkisella paikalla. Olla ihan hiljaa ja nauttia hetkestä. Kunnes tulee aika lähteä eri teille. Sisimmässä muljahtaa ihan vähän, kun kuljemme pysäkille, joka tällä kertaa erottaa meidät. Minulla on ollut niin täydellistä, että väkisinkin sielu kiljaisee eroahdistusta. Vai ahdistusko se on? En saa antaa sille tilaa. Mitään pahaa ei ole tapahtunut. En saa pilata hyvää flowta ryhtymällä epätoivoiseksi. Halaamme ja saan poskisuudelman, kuten aina. Oloni on mahtava, mutta vähän  jännittynyt. Ei panikoitunut ja liian pahaenteinen. Mutta ihan vähän. Ihan vähän vanhat tunnemyrskyn muistot nostavat päätään. Alan olla liian ihastunut päästäkseni enää ehjin nahoin tästä pois. Mutta samalla uskon, että olen sen verran oppinut, että selviytyisin kyllä. Varmaan nopeammin kuin tähän asti. Olenhan aikaisemminkin kokenut niin vahvoja tunteita, että olen ollut ihan varma, etten tule koskaan pääsemään luopumisesta yli. Olen ollut ihan varma, etten enää koskaan voisi tuntea samoin. Ja tässä sitä taas ollaan. Niin ihastuneena että vähän sattuu. Mutta eikö se kuulu asiaan? Tätä minä haluan. Niin koskettavaa rakkautta, että se sattuu siksi, että sielu tietää ettei ilman sitä enää halua elää. Ja joku kerta se jää ainoaksi syyksi sattua.

Santiago lähettää minulle melkein heti erottuamme viestin jostain arkisesta asiasta. Hymyilen ja vastaan. Kerron paikasta, jossa olen käynyt lenkillä ja Santi sanoo, että voisimme mennä sinne joskus yhdessä. Todellakin voidaan, vastaan. Ja olo tyyntyy hetkessä. Vastaan sunnuntaina myös Rickylle, joka soittaa ja tahtoisi tavata. Vaikka olen aivan myyty Santille, niin silti defenssimekanismini tykkää Rickyn antamasta huomiosta. Siitä, että hän itse varmistaa olevansa siellä, jos satun tarvitsemaan. Samoin kuin kiva Juha, joka olisi taas tahtonut taas tavata viikonloppuna. En edes muista näitä muita ihmisiä ollessani Santin kanssa, tai ajatellessani häntä. Mutta en saa päästää itseäni leijumaan kokonaan korkeuksiin. Minun on oman mielenterveyteni vuoksi pidettävä huolta siitä, että tiedän missä mennään. Ettei kaikki ole laskettu ihan vielä vain hänen varaansa. Ei ennen kuin olen saanut molemminpuolisista tunteista ja tulevaisuudentoiveista todisteita. Yhtäkkiä, tuon sanan kirjoittaessani muistan ainakin osittain lauantailtana juuri ennen nukkumaanmenoa käymämme keskustelun Santin kanssa. Olen kysynyt siinä hänen sylissään makoillessani, että mitä hän on tehnyt viimeiset kymmenen vuotta. Santi on kertonut olleensa yhdessä monivuotisessa suhteessa kauan sitten. Ja sen jälkeen keskittynyt lähinnä uraansa. Saan tilaisuuden kertoa, että minä olen ollut pitkässä parisuhteessa (wife material!). Sitten puhumme tulevaisuudesta. Kysyn mikä on hänen unelmansa tulevaisuuden suhteen (viini on nähtävästi saanut minut suorapuheiseksi). Ja Santi kertoo jotain kivaa harrastukseensa liittyen. Ja matkusteluun. Ei dealbreakereita. Ehkä sanomme jotain muutakin. En ole varma, mutta tunne on hyvä. Tänään leppoisan maanantain jatkoksi lähden lenkille. Ja sitä ennen lähetän Santille viestin jostain uutisesta, josta olemme aikaisemmin puhuneet. Ja saan ujutettua viestiin sen sekundäärisen sydämen. Sen joka näennäisesti liittyy uutisjuttuun, mutta on oikeasti tarkoitettu hänelle.