Sanoja etsimässä

Fiilis poukkoilee ees taas tämän ultimatumin kanssa. On ollut niin tasaista ja mukavaa. Ja nytkö riskeeraan kaiken tällaisella potentiaalisella kamikazeyrityksellä. Makustelen sitä ahkerasti nyt alkuviikon, jotta olen varma siitä mitä aion tehdä. Käytännössä se on melko mitätön juttu. Yksi kysymys. Sanallinen vahvistus siihen, mitä ehkä kumpikin - tai ainakin jompi kumpi - ajattelee. Se on kevyttä linjausta ja rajausta. Mutta silti se on niin suuri asia, että se voi määrittää ihan koko tulevaisuuteni. Siksi aina välillä mieleeni välähtää ajatus siitä, että saatan tällaisella toiminnalla pilata kaiken ihan turhaan. Kaikkihan on hyvin niin miksi muuttaisin mitään? Älä korjaa sitä mikä ei ole rikki. Niinhän joku sanonta sanoo! Mutta eikö se ole ihan normaalia ottaa nämä asiat puheeksi, kun tapailu alkaa tuntua kivalta. Miksi se on joillekin niin paljon helpompaa kuin toisille? Miksi esimerkiksi Jukan kanssa kaikki oli heti luontevaa. Hän hoki aina miten innoissaan oli minusta. Eikä se minua haitannut. Haluaisin aiheuttaa jollekin sen kivan tunteen, jonka tuollainen vilpitön into minussa aiheutti. Miksi minusta tuntuu, että teen itsestäni typerän ja naurunalaisen. Heikon ja tarvitsevan. Vaikkei se ole niin. Tai jos on niin se on totta. Miksi on niin vaikea sanoa, että hei mä tykkään susta ja haluan lähteä mukaan matkalle! Olen kuunnellut tällä viikolla erästä luentoa, jossa painotetaan sitä, että miehet haluavat, että naiset tarvitsevat heitä. Miehet haluavat pelastaa ja olla turvana. Siksi miehet joskus karttavat itsenäisiä ja osaavia naisia. Ja minä haluaisin olla sellainen nainen, joka tarvitsee miestä. Minähän olen! Tavallaan. Mutta silti itseni heikoksi tekeminen tuntuu vastenmieliseltä. Maanantaisella lenkillä Elinan kanssa olemme miettineet sitä, miten ihmisellä on mahdollisuus muuttua. Minä voin alkaa (ja olen alkanutkin) muokata käytöstäni siihen suuntaan, että osoitan selkeästi toiselle mitä tunnen ja haluan. Ja toinen saa sitten heittäytyä mukaan ja täyttää tarpeitani (ja vice versa). Tai vapauttaa minut maailmalle. Elina lupaa, että jos juttu päättyy Santin kanssa, niin sitten tehdään jotain tosi hauskaa. Ja tiedän sen.

Kun viestittelemme koko maanantai-illan kivoja viestejä Santin kanssa, niin vaiheilen kovasti sen suhteen, että mitä haluan. Minulla on niin turvallinen ja hyvä olo, etten oikeasti tiedä haluanko muuttaa sitä. Hänhän selkeästi pitää minusta, koska viestii minulle. Santi lähettää minulle kuvia mahdollisista majoitusvaihtoehdoista lomalleen. Onko se vihjaus, että minä mahtuisin mukaan? Vai onko hän vain itse innoissaan ja tahtoo jakaa tätä kivaa asiaa kanssani (ja ehkä monen muunkin kanssa! Hänellähän oli sata lukematonta viestiä silloin yksi aamu!). Vastaan neutraalin iloisesti. Sanon, että miniloma on ihana pikkubreikki tähän talven aloitukseen (mullekin kelpaisi!). Ja kirjoitan jo valmiiksi tekstin, jossa sanon, että minulle matkalle lähteminen on vaikeaa, koska aina vain odottelen sopivaa matkakaveria. Kirjoitan, että kenties me oltaisiin yhdessä varailemassa majoituksia joku kerta. Ja hymiö. Mutten lähetä viestiä. Arvioin, että jos nyt vihjailen tällaista liian suoraan, eikä hän tarttuisi siihen, niin en enää kehtaisi ottaa asiaa uudelleen esille. Siispä pidän nyt kivaa neutraalia linjaa, ja samalla suunnittelen miten aion lähestyä häntä myöhemmin. Toimistolla työkaverini ehdottaa, että voisimme lähteä yhteiselle lomamatkalle. Ystävällistä! Olenpa onnekas. Mutta eikö ole jotenkin ironista, että se ruotsalainen on ehdotellut yhteistä matkaa. Ja nyt työkaveri. Ja aikaisemmin Nino, ja pari ystävää. Ja Elina. Mutta minä vain haluan matkustaa Santiagon kanssa, ja jäädyttelen siksi kaikkia muita vaihtoehtoja loputtomiin. Ei tämä näin voi mennä. Fomo vaivaa vielä tässä matka-asiassa. Mietin mielessäni kaikenlaisia vaihtoehtoja. Ajattelen miltä tuntuisi olla suhteessa Santin kanssa. Se tuntuisi kauhean turvalliselta. Jotenkin en yhtään stressaa hänen suhteensa mitään silloin, kun emme ole yhdessä. Jotenkin olen ihan varma, ettei hän ole tapaillut ketään muuta. Jotenkin taas annan itseni uskoa siihen, että ehkä tämä voisikin alkaa toimia. Jos sopisimme suhteesta niin oloni olisi rauhallinen ja raukea. Vähän jännittäisi. Me oltaisiin juuri sellaisia, että kummallakin on ne omat jutut ja omaa aikaa. Voisin nähdä ystäviä ja käydä joogatunneilla. Mutta sitten tehtäisiin myös kaikkea kivaa yhdessä. Alettaisin pitää toisiamme kädestä kiinni. Pussaisin häntä suulle posken sijaan aina kun tapaisimme tai erkanisimme. Me mentäisiin yhdessä seinäkiipeilemään. Santi tekisi omia juttujaan läppärillään ja minä istuisin siinä vieressä katsomassa netflixistä jotain kauhusarjaa. Kommentoisin sitä Santille, joka hymyilisi ja nyökkäilisi, vaikkei kuuntelisi. Ja olisimme tyytyväisiä. 

Olen miettinyt, että lähettäisin hänelle vain viestin: are we exclusive? Mutta se on jotenkin liian suora ja kolea tapa ottaa asia esille. Mitä jos rönsyilisin ja sanoisin suoraan, että minä haluaisin tehdä enemmän asioita ja matkustella yhdessä, jos seurustelisimme. Ja mielestäni voisimme nyt miettiä että haluammeko samoja asioita lähitulevaisuudelta. Ehkä lisäisin kevennykseksi, että elän päivä kerrallaan, eikä mihinkään ole kiire. Mutta minun tarvitsee tässä vaiheessa käydä tämä asia läpi. Ihan suoraan. Santi ehkä sanoisi, että miettii asiaa. Ja sitten olisi kauhean jännittävää. Ehkä olisimme yhteydessä ihan tavallisesti emmekä puhuisi aiheesta enää. Ja parhaassa tapauksessa Santi ehdottaisi tapaamista, jolloin suoraan sopisimme suhteesta kasvokkain. Se olisi romanttista. Hymyilisin ja nauraen haluaisin ottaa meistä selfien. Muistoksi siitä hetkestä. Ja siitä alkaisi uusi aikakausi. Sopisimme että kaikesta voi puhua. Ja jos jokin epäilys tai epävarmuus tulee mieleen niin siitä pitäisi heti puhua. Me toisimme toisistamme parhaat puolet esille. Mitä jos niin käy? Mitä jos hän sanoo kyllä. Muuttuuko koko elämäni? Pääsenkö matkalle? Muistan tämän fiiliksen, joka minulle tulee tätä asiaa miettiessäni.  Samalla tavalla lähes uskoin, että Javier olisi sanonut kyllä. Samalla tavalla uskoin, että olisimme toteuttaneet kaikki ne villit suunnitelmat Ronin kanssa. Vatsassani on jättiläisperhosia. Ja ne kipuavat kohti rintaani sellaisena kihelmöivänä pistelynä. Jännittää. Samaan aikaan uskon, että tästä se nyt alkaa! Mutta samaan aikaan tiedän, että hän saattaa sanoa sen saman lauseen, jonka olen saanut Manuelilta ja Javierilta. Se ei ole ghostaamista, vaan se sanoo, että valitettavasti en pysty tarjoamaan sinulle sitä mitä haluat. En ole valmis sellaiseen. Se on niin helppo sanoa. Ja se olisi pakko ymmärtää. Ja mitä sitten tapahtuisi? Jos olo olisi paha niin ottaisin pienen sinisen lääkkeen. Purkaisin asiaa heti kirjoittamalla. Ja kertoisin Elinalle. Ja ehkä Singhille ja Manulle. Sanoisin Santiagolle, että tosi harmillista, mutta jos emme halua samoja asioita, niin on parempi sitten pysyä kavereina. Hui. Tätä vaihtoehtoa ajatellessani iloisen jännittyneet perhoset musertuvat piikittelemään vanhaa kraateria. Selviäisinkö? Kyllä selviäisin. Pidän alla olevasta viestihahmotelmasta. Onko se hyvä? Talletan sen puhelimeeni ja sitten sopivalla hetkellä copy pastetan sen hänelle. Ja painan enteriä. Ja sillä hetkellä tunnen vapautta ja kepeyttä. Koska tiedän, että juttu ratkeaa johonkin suuntaan. Santi ei ole vielä iltapäivälläkään vastannut aamuiseen viestiin, jossa olen jatkanut illalla kesken jäänyttä keskusteluamme, joka koskee juustokakkuja. En ole siitä huolissani. Tämä ei ahdista minua. Oloni on Santin suhteen turvallinen. Ja kotoisa. Sellainen, että tiedän kaiken olevan kunnossa, vaikkemme kokoajan näkisi tai kuulisi toisistamme. Pidän tästä tunteesta. Lupaan, että viimeistään huomenna teen tämän. Painan sitä enteriä.

We met 8 weeks ago, time flies!
I would like to do stuff with you and travel together, 

if we were exclusively dating. 

I like living 

one day at a time without rush,

but i feel it's momentous to think through 

out loud

if we think alike

Tai ehkäpä vähän rennommin kuitenkin:

We met 2 moths ago, :)

I like us doing stuff, and maybe

we could have fun and do travels or so...

I like living one day at a time without rush,

but i think it's momentous soon to check 

if we think alike about what we're doing. 
Because it's wise:)