Panic at past

Jos olisin viikko sitten pitäytynyt ylpeydessäni enkä suostunut lähtemään Javierin luokse siitä syystä, ettei hän ensalkuun riemusta kiljuen tarttunut vihjeeseeni tavata. Niin olisin viettänyt aivan erilaisen viikon. Olisin tehnyt sitä samaa luopumisen surutyötä kuin liian monta kertaa aiemminkin. Olisin joutunut selitellä itselleni, että miksi on parempi ettemme enää ikinä Javierin kanssa näe toisiamme. Ja olisin vetäytynyt syvemmälle draamailuun ja ollut häntä kohtaan taas jatkossa etäisempi. Ainakin sen aikaa, kunnes olisin taas unohtanut tämän välikohtauksen. Mutta kun pystyin olla loukkaantunumatta henkilökohtaisesti siitä, ettei hän koita miellyttää minua kaikin puolin etänä, tai osaa reagoida kaikkeen odottamallani tavalla, niin kaikki on mennyt paljon paremmin kuin olisi osannut ajatella. Olen saanut onnellisia ja huolettomia päiviä, eikä niitä mikään vie pois vaikka kaikki menisikin pieleen. On kauhean vapauttavaa voida käyttäytyä itselleen uudella tavalla. Tehdä itselleen luvan kanssa asioista helpompia. Koska eivät miehet aina tajua. Eivät he ajattele samallailla kuin minä joka asiasta. Meillä ei edelleenkään ole sitä kristallipalloa kenelläkään, että voitaisiin tietää mitä toisen sanojen taustalla oikeasti on. Siksi on vain pakko opetella olemaan suorempi. Ja helpompi. Tajuta se, että toiset käsittelevät kiireitään, stressiään ja rakkauselämäänsä ihan erilailla. Kaikilla ei arjen keskellä pyöri mielessä deittielämä, kuten minulla. Kaikki eivät ole ehtineet vielä suunnitella mielessään häitämme, kuten minä ensitreffien jälkeen. Koska heillä ei välttämättä ole mitään käsitystä siitä, että olen edes heihin tykästynyt. Jos ei sitä tuo ilmi suoraan. Ohoh, mitä oivalluksia. Asioita pitääkin sanottaa ääneen kuuluviksi tai luettaviksi lauseiksi. Ja minä en ole mitenkään herttaisen yksinkertainen ihminen. Vuorovaikutustilanteissa keskustelut menevät usein helposti vastakkainasettelujen käsittelemiseksi, koska tykkään tuoda ilmi erilaisia näkemyksiä. Haastaa mielipiteitä. Sanon suoraan jos mielestäni joku sanoo jotain hölmöä. Olen avoimesti ja humoristisesti itsekäs ja itseriittoinen. Liian itsenäinen ja vahva. Se voi käydä monien miesten itsetunnon päälle. Saatan tahtomattani antaa itsestäni sellaisen kuvan, että olen niin tyytyväinen yksin, ettei sitä tilannetta tarvitse tai voi muuttaa. Ja vaikka olenkin ollut tällä opintiellä paljon pidempään, kuin olisin halunnut tunnustaa. Niin silti taas taputtelen itseäni olkapäälle, kun tiistaina Javierin aloitettua keskustelun työjutuista ja väsymyksestä, sanon keskustelun päätteeksi ihan suoraan, että voitaisiin joku ilta vaikka tehdä jotain kivaa yhdessä. Pieni kevyt pallon potkaisu suoraan toisen jalkojen juureen.

Tietynlaiset ihmiset vetävät puoleensa tietynlaisia ihmisiä. Alan olla tästä taas aika varma. Minä olen magneetti kaikille laitapuolen kulkijoille ja niille, joita elämä on paiskonut suoraan turpaan. Näytän ystävälliseltä ja viattomalta siihen asti kunnes sanon jotain. Sellaiset miehet, jotka haluavat rankaista itseään ja olla tossun alla heittäytyvät jalkojeni juureen tuon tuosta. Heillä ei tunnu olevan mitään vaikeuksia haaveilla niistä häistä ääneen ensimmäisen tapaamisen ensimmäisellä minuutilla. Mutta he ovat yleensä niitä jotka nauttivat, kun nainen sanoo heille suorat sanat. Innostuvat heti vastalauseista ja jäävät sellaisiksi taustalla hymyileviksi faneiksi. Niitä, jotka sanovat seuraavalle yrittäjälle, että et sinä voi tuota naista saada, katso vain! Ja astuvat sivuun omahyväisesti hymyillen seuraamaan esitystä. Tai ne, jotka tietyissä piireissä ovat villejä poikamiehiä, jotka samoilla keinoilla ovat joskus onnistuneet saamaan naisen matkaansa, mutteivät vielä tiedä, ettei minuun sellainen tee minkäänlaista vaikutusta. Mutta sivusta seuraten näen, että useisiin naisiin tekee. Ja sitä on vaikea tajuta. Mutta moni ajattelee varmasti minun valinnoistani samaa. Ja sitten sellaiset kiltit tai ylimieliset potentiaaliset naisvihaajamiehet, jotka eivät hyväksy omaa rooliaan uhrautujina. He saattavat kokea olevansa minun pelastajiani, kun en ole vielä ehtinyt ehkä avata suutani riittävästi. Nämä ovat niitä, jotka tulevat väkisin istumaan viereen ja kuvittelevat minun yllättyvän heidän kliseisestä kehuistaan tai mukasyvällisyyksistään. Jos he ovat vanhempia miehiä, niin he alkavat puhua minulle sillä Anna kun minä opetan -äänensävyllä. Ja alkavat sitten kertoa kuinka raskasta heidän elämänsä on ollut, enkä voisi sitä koskaan ymmärtää, koska olen selvästikin kokematon pikkutyttö. Mutta, että he voisivat kyllä opettaa. Tai kalastelevat sääliä niin ilmiselvillä yrityksillä, etten voi olla välillä suoraan silmiin hymyillen katsoen kysymättä, että oletko nyt ihan vakavissasi. Ne keillä on vähääkään järkeä nolostuvat omia juttujaan ja siirtyvät heti kaverimodelle, joka johtaa siihen, kuinka he selittävät, että olinkin fiksumpi ja vanhempi kuin miltä olen vaikuttanut. Pääsääntöisesti joka viikonloppuun sisältyy useita torppaustilanteita, jotka eivät koskaan ole liian vakavia. Suhtaudun aina tilanteisiin huumorilla ja siksi kai saankin helposti näitä kummallisia kavereita. Siksi myös karkotan tietynlaiset miehet visusti kauemmas. Koska ehkä minusta on vaikea saada selkoa, enkä tunnu ottavan asioita vakavasti. Onneksi kuitenkin vedän jollain tasolla puoleeni myös niitä siistejä ja tasokkaita miehiä, joiden kanssa minulla on enemmän yhteistä. Useat kiltit ja kunnolliset miehet, kuten Harri ja Nino olisivat vakavissaan halunneet jakaa kanssani onnensa. Mutta valitettavasti itse taas innostun lähinnä vain niistä hankalista ja etäisistä miehistä, joiden onnellisuuden eteen minä saisin nähdä vaivaa. Ja kärsiä. Jotten vain itse ansaitsisi mitään liian helppoa! Ja se on monimutkainen ravintoketju se, koska en luontaisesti ole niin selkeä miellyttäjätyyppi. Paitsi ehkä omasta mielestäni.

Fiilis säilyy hyvänä läpi tiistaita pirteämmän keskiviikon (paitsi kun näen valokuvan nälkään nääntyvästä leijonasta niin tulee kauhea olo hetkeksi). Juttelen Ninon kanssa ja poden yllättävän huonoa omatuntoa siitä, etten osaa sanoa milloin ehtisimme tavata. Hän tekee ehdotuksia vielä tälle viikolle, mutta en voi sanoa juuta enkä jaata ennen kuin tiedän, että tapaammeko tällä viikolla Javierin kanssa! Ja lisäksi haluan viettää ainakin toisen illan viikonlopusta rentoutuen ystävien seurassa. Ninokin on tietysti ystävä, ja viettäisin hänen kanssaan mielelläni aikaa. Mutta se on ihan eri juttu. Lisäksi alan puntaroida, että mitäs jos menisimme Ninon luokse ja hän lähestyisi minua kuten ennen vanhaan. Vaikka olemme ihan selkeästi sopineet olevamme ystäviä, niin välillämme on se tietty jännite ja muisto täydellisyyttä hipovista intiimeistä hetkistä. Kieltämättä. Ja olen edelleenkin vapaa tekemään mitä haluan... Mutta entäs jos olemmekin Javierin kanssa oikeasti tunteellisen tapailun esiasteella, jolloin loukkaisin häntä eksyessäni toiseen sänkyyn. Ei hän sitä varmaan saisi tietää, eikä sillä olisi oikeasti mitään merkitystä. Koska nykyään tiedän miten irrallaan teot ja tunteet lopulta voivat olla. Ei siksi, että haluaisin harrastaa tunteetonta satunnaisseksiä, vaan siksi, että tiedän voivani täysin aidosti tykätä jostain henkilöstä tällä viikolla ja olla aidosti rakastunut johonkin toiseen seuraavalla. Mutta ehkei tykkäykseni Ninoa kohtaan enää heräisi intiimille tasolle, ja muutenkin aiheuttaisin vain lisää vaikeita tilanteita Ninon kanssa jatkoon. Hän on aina ollut minun potentiaalilistallani, mutta jos asiat etenevät jonkun toisen kanssa toivomallani tavalla, niin en missään nimessä ala herätellä mitään vanhaa. Toisaalta ja toisaalta. Siispä joudun toteamaan Ninolle, että katsellaan. En voi luvata mitään. Pelkään että hän närkästyy minuun. En tiedä miksi koen taas jotain velvollisuudentuntoa näitä ihmisiä kohtaan. Ihan kuin pettäisin lupauksen, kun olen niin kiireinen. Samaan aikaan toivon sitä, että voisimme tavata taas pitkästä aikaa ja viettää vaikka koko illan tehden jotain hauskaa, ja samalla sitä, että en vain ehtisi ja osaisin tuoda sen oikein ilmi potematta mitään omantunnontuskia. No, aika näyttää miten käy. Mutta en riskeeraa tapaamisiani Javierin kanssa. Ajatuskin hänen kohtaamisestaan saa heti vatsanpohjan luulemaan, että olen vuoristoradassa. Jopa viikonloppuisin, vaikka olisin toisella linnunradalla ja en yleensä innostu lähtemään minnekään muualle kenenkään luokse, niin muistutan itseäni tästä fiiliksestä. Siitä, että näitä tilaisuuksia ei pidä uhrata kepeän hauskapidon vuoksi, enkä aio niin tehdäkään. Enää. Nyt olemme pelaamassa tätä kolmatta erää, jossa mihinkään ei ole vielä kiire. Mutta jossain vaiheessa kello alkaa tikittää ja palloja on alettava potkia vähän lujempaa kohti maaleja. En halua jatkoajalle enää! 

Olen katsonut eilen lempparidokumentaristini Therouxin jakson anorektikoista. Kun luurangonlaihat naiset kertovat fiilisksistään saan taas vahvistusta sille, miten irrationaalisten vaikeuksien kanssa oikein elämme tässä maailmassa. Ne naiset tajuavat kyllä miten järjettömässä tilanteessa he elävät. He tietävät kyllä, että olivat varmasti kauniimpia kymmenen kiloa painavampina. Mutta eivät voi sille (lähes) mitään, että eivät halua syödä ja kerätä painoa. Sairaudella ei ole mitään tekemistä järjenkäytön kanssa. Eivät he yritä olla laihempia ja kauniimpia. Kyse on siitä pakottavasta tunteesta ja kontrollinhalusta. Peloista ja ahdistuksesta, jota ei osaa tai halua vastustaa. Törmään jatkuvasti näissä teemoissa kontrollintarpeeseen. Ovatkohan kontrollifriikit alttiimpia tällaisille sairauksille? Joka tapauksessa on jotenkin lohdullista, että niin moni ihminen on eri tilanteessa, mutta silti niin samassa. Joutunut käymään läpi kauhean itsetutkiskelun ja hyväksymisprosessin, jotta on päässyt pisteeseen, jossa tajuaa (jos tajuaa), ettei tämä kaikki johdukaan vain siitä, että itse olisi persoonaltaan jotenkin tyhmä tai huono. Vaan joskus on tapahtunut asioita, jotka ovat saaneet ahdistuksen kasvamaan ja ylireagoimaan kaikkeen. Menemään hälytystilaan väärissä tilanteissa ja turhaan. Ja nyt joudumme kukin omillamme käymään läpi tietyn prosessin, jotta saamme taas omat elämämme hallintaan. Ja vaikka se ahdistus olisi ollut tuntuvana pitkään olemassa, niin sen tajuamiseen voi mennä vuosikausia. Sitä vain kantaa mukanaan tietämättä, että se ei olekaan kiinteä osa itseä. Minulle on äärimmäisen tärkeää tajuta ahdistuksen taustaa. Sitä mitä se pala palalta on. Muuta kuin paska tunne. Samalla tavalla joskus tosi kauan sitten selviydyin vaikeasta paniikkihäiriöstä. Olinkin jo ehtinyt unohtaa, mutta siitähän minä kärsin vakavasti muun muassa ylioppilaskirjoitusteni aikaan. Siksi varmaan heräsin aamuisin itkemään. En pystynyt edes käydä kaupassa tai käyttää mitään kulkuneuvoja. Pitkään aikaan. En tajunnut yhtään, että mikä sairaus minuun on iskenyt, ja miksi minä en voi olla normaali niinkuin kaikki muut. Aloin lukea oppaita ja tajuamaan, että minä olen varmaan ihan okei, mutta jostain syystä kroppani sisäinen hälytysjärjestelmä oli mennyt epäkuntoon. Kului varmasti yhteensä pari vuotta ennen kuin uskalsin sanoa parantuneeni. Mutta parannuin. Ja nyt kun olen aloittanut tämän prosessin ahdistuksen kanssa, niin voin toivottavasti sanoa joku päivä siitä samaa.