Aurinkotanssia

Lottovoittoa ei ihan vielä ehtinyt tulla, mutta fiilis on siitä huolimatta sellainen, kuin olisin kepeän turvatyynyn sisällä. Tai olen sisäisesti vuorattu pehmusteilla. Koitan oikein pistellä sitä tuttua ahdistuskohtaa rinnassa, mutta  se on lähestulkoon tunnoton. Nyt kun elävästi muistaa, että se on vielä siellä ja saattaa ihan yllättäen taas aktivoitua, niin sitä tekee mieli tökkiä kuin kepillä hirviötä, jonka pelkää vain esittävän kuollutta. Mutta se ei herää vielä ainakaan maanantaina. Ehkä vähän kääntää kylkeä. Sillä ei ole virkatyöaikaa. Ehkä se on huumattu taas onnellisille unille viikonlopun pienillä keinoilla, jotka saavat isommankin hirviön laupeaksi ja hymyn kenen tahansa huulille. Minulla on hyvä olo, vaikka en tavannut Javieria. Siksi koska kaikki on hyvin, ja siksi koska hän on ottanut minuun itse yhteyttä perjantaina kuulumisia kysellen. Kertonut avoimesti omista suunnitelmistaan tavata ystäviä. Ensin hän sanoo tapaansa naisystävänsä, mutta sitten äkkiä korjaa, että vain kaveri siis! Ilmaan jää vähän leijumaan ajatus siitä, että saattaisimme törmätä, mutta vaikka vielä yölläkin viestittelemme hyvät yöt toisillemme, niin jostain syystä silti kumpikaan ei suoraan ehdota samasta sängystä heräämistä. Olen itse ollut liian kiireetön. Silloin ei välttämättä jaksa nähdä vaivaa minkään asian eteen jos ei ole pakko, koska ei tarvitse. Ja minulle on riittänyt, että ajattelemme toisiamme omissa illanvietoissamme. Minä olen siellä viettämässä kivaa aikaa ystävieni kanssa ja Javier on tallessa siellä kaukana toisella planeetalla sillä aikaa. Lauantaina olen pienten aamu-unien jälkeen herännyt innoissani uuteen aurinkoiseen päivään. Muutaman tunnin unet riittävät ihan hyvin! Ei malta yhtään jäädä makoilemaan kotiin, kun tietää että uusi vapaapäivä on edessä. Olo on pehmoinen ja positiivinen. Noina hetkinä ei voisi ahdistaa vähempää. Ei vaikka en ole sopinut vielä tapaavani ketään, vaan voin ihan yhtä hyvin mennä itsekseni jonnekin siksi aikaa kunnes maailmankaikkeus järjestelee polkua edessäni. Se sellainen huoleton irrallisuus säilyy helposti läpi aina tänne maanantaihin saakka. Kaikki se mitä joskus miljoona vuotta sitten toissapäivänä on murehtinut on ihan eri galaksilla. Lauantain aloitukseksi käyn ensin iloisena moikkaamassa perhettäni terassikahveilla, ja sitten malttamattomana suuntaan kotiin aloittamaan uutta päivää. Aurinko houkuttelee äkkiä ulos! Ei syyllistäen kuten joskus arkipäivinä, vaan flirttailen hauskanpitoon. Viikonloppuna minulla on oma lupa nauttia täysillä fiiliksestäni ja tehdä sen eteen mitä vain katson sopivaksi. Olen jo todistanut itselleni lukemattomia kertoja, että pystyn pitämään tilanteen kontrollissa, eikä lipsumiselle ole olemassa merkittäviä riskikertoimia. Vieläkään yksikään ratkiriemukas ja valtavirrasta nähden paheksuttava viikonloppuni ei ole heikentänyt toimintakykyäni arjessa. 

Saan laittaa parhaan tanssimusiikin päälle jo puolen päivän jälkeen omassa kodissani ja laittautua nätiksi. Saan nauttia pienen oman hetken parvekkeellani polttaen söpöstä lasisesta vesipiipustani sitä luonnontuotetta, joka saa koko kropan väreilemään ja asettaa silmille vaaleanpunaiset linssit tehden kaikesta vähän harmittomampaa. Sitten transsin yksin omassa olohuoneessani pari tämän hetken parasta biisiä ennen kuin lähden ihmisten ilmoille. Olen oppinut tämän uuden jutun. Siis sen, että tanssin yksin kotona. Ihan täysillä. Eikä tarvitse yhtään huolehtia siitä, että kuinka hölmöltä näyttää. En sitä ole miettinyt juurikaan ihmisten ilmoillakaan ollessani. Koska ei niin tee kovin moni muukaan läsnäolija noissa tapahtumissa. Mutta vasta nyt, kun tanssin aivan yksin tajuan, että se on vielä astetta vapauttavampaa. Se jotenkin todistaa sen, ettei kyse ole juhlimisesta. Vaan jostain suuremmasta. Se halaus joka ympäröi itsensä musiikin mukana on ylimaallinen henkilökohtainen kokemus. Olen joskus viime syksynä kertonut tarkemminkin siitä uskomattomasta rakkauden ja hyvyyden tunteesta, joka valtaa koko kropan ja mielen, kun pääsee kosketuksiin nirvanan kanssa. Ja se on edelleenkin yksi mahtavimmista fiiliksistä, mitä olen kokenut. Kun pitää silmät kiinni, niin musiikin voi nähdä erilaisina väriaaltoina ympärillään. Mieli jotenkin vapautuu ja avaa silmät. Vaikka ne olisivat kiinni. Olen innoissani, että olen löytänyt itse etsimättä nämä samat asiat, joita erilaisissa tietoisuutta tutkivissa tai kehittävissä piireissä on tuotu esille aina. Siis missä tahansa psykedeelisissä, meditatiivisissa ja mielenrauhaan tähtäävissä piireissä. Se sisäinen silmä. Tietoisuus. Ne värit. Ikään kuin yhtäkkiä voisi nähdä vilauksilta sitä pimeää ainetta, jonka keskellä meistä jokainen joka elää. Ja se ei ole pimeää, vaan kaikkea muuta. Silmät ovat kiinni, mutta näen kaiken ympärilläni. Musiikki ohjaa selkeästi sitä miten pitää liikkua. Ne liikeradat ovat siinä ympärillä, ja kun niihin osuu oikein, niin mielettömät mielihyvän sähköaallot värähtelevät sormista tai varpaista koko vartalon läpi. Liikkuminen tuntuu niin hyvältä. Ja juuri silloin tanssia voisi jatkaa loputtomiin. Ja usein tähän liittyy vahva tunne ajan venymisestä, kuten olen aikaisemminkin maininnut. Tuntuu kuin musiikkikappale ei loppuisi koskaan. Usein näissä fiiliksissä tulee sellainen olo kuin olisi ajatellut pienen hetken aikana jonkin asian kokonaan läpi alusta loppuun moniulotteisesti. Asiakokonaisuus näkyy siinä edessä valmiina ja siitä pystyy omaksumaan kaiken riittävän tiedon itselleen yhdellä sisäisen silmän vilkaisulla. Ja uskon, että jossain määrin niin tapahtuukin. Kun psykedeelisissä tapahtumissa näkee ihmisen, jolla on silmät kiinni ja joka tanssii hassusti käsiään heilutellen autuas hymy kasvoilla, niin tietää miltä hänestä tuntuu. Ja ne kuvat niistä neonväreistä ja hymyilevistä naamoista ja lisäsilmistä, joita ennen pidin ehkä vähän ärsyttävinä ja lapsellisina! Hah, nyt ymmärrän, että ne ovat vain kuvia siitä mitä on ympärillämme ja sisällämme. Ja olen niin onnellinen edelleenkin, että olen löytänyt tämän todellisuuden itselleni. Hetkessä pystyy uppoutua täysin ihanaan transsimaiseen autuuteen. Hetkessä pääsee hetkessä elämiseen. Ja sitten on kiva lähteä hymyillen puistoon tapaamaan ystäviä ja jatkamaan onnellisuudessa lillumista!

Lauantaina ollessani päivällä hyvissä fiiliksissä olen jutellut Javierilla kysellen illan suunnitelmista. Toivoen samaan aikaan, että hän olisi kiireinen, jotta saisin vain juhlia omaa hyvää oloani koko illan, ja samaan aikaan toivoen, että voisin mennä illalla hänen luokseen. Mutta Javierilla on pakollinen meno ja tyydyn hyvällä omatunnolla iloitsemaan siitä, että varmasti olisimme viettäneet kivan viikonlopun yhdessä jos vain emme olisi olleet niin kiireisiä toisaalla. Ja nyt saman tien kysynkin häneltä, miten viikonloppu lopulta sujui ja kerron siitä, kuinka olen ollut puistotapahtumassa ystävieni kanssa ja päässyt käymään ensimmäistä kertaa ympäri vuorokauden avoinna olevassa karaokepubissa! Paikka, jossa aika on pysähtynyt. En ole varma onko se hyvä vai huono asia. Mutta meillä oli oikein hauskaa, vaikkei tuollainen ympäristö yleensä ole oma valintani. BLING. Javier vastaa viivyttelemättä kertoen enemmän kuin kysyn, ja kysellen lisää minun kuulumisiani. Kommunikaatioyhteytemme on vaivaton ja lämmin. Minun ei ole tarvinnut miettiä yhtään (tai ainakaan kauheasti) sitä, että voinko viestiä ilman asiaa vai en. Ja olen salaa iloinen, kun Javier kertoo nukahtaneensa vahingossa jo aikaisin lauantai-iltana. Kaikki on ennakkoon mahdollisimman hyvissä kantimissa, jos ahdistus taas heräilee seuraavina arkipäivinä. Se on minulle niin iso asia, että henkisesti valmistaudun kohtaamaan mahdollisen kurjan fiiliksen paremmin valmistautuneena. Olen pohtinut ahdistusta ja miettinyt, että mihin se liittyy. Ja minun kohdalla ahdistus tuntuu tosi vahvasti linkittyvän johonkin kiintymyssuhdehäiriöön, mihin varmasti monet ongelmani tai tapani toimia ja ajatella perustuvat. Pelkään hylätyksi tulemista ja yksinjäämistä. Se fiilis, mikä oli lapsena, kun äiti meni jonnekin iltatapahtumaan ja olin ihan varma ettei hän koskaan tule takaisin. Ja se pelko oli todellinen. Ja jostain syystä on vieläkin. Pelkään, vaikka haluaisin ajatella ettei enää tarvitsisi pelätä. Ja se on ihan sama missä tilanteessa olen, niin se tunne on juuri se sama. Vaikka minulla olisi vakituinen kumppani, niin ahdistuksessa se tunne on sama, ja siksi sille on ehkä joskus vaikea keksiä riittävän päteviä syitä. Minun ahdistuksellani on lähes aina miehen nimi, koska he ovat selkein ja helpoin syntipukki sille selittämättömälle tunteelle. Sille tunteelle kuin olisi täysin avuton pikkuvauva, joka yhtäkkiä jätetään kaikkien perustarpeiden täyttämisen ja rakkauden ulkopuolelle. Mutta jatkossa yritän yhä tehokkaammin siirtää ahdistukseni pois muista ihmisistä. Ihan niinkuin onnellisuus, niin ei myöskään tuo pohjaton ahdistus voi olla syntyisin kenestäkään toisesta. Jos en voi antaa kenenkään määrittää onnellisuuttani, niin eikö saman pitäisi päteä myös toiseen suuntaan? En aio antaa kenenkään määrittää myöskään ahdistustani. Sitä ahdistusta mikä ei mitenkään liity elämän normaaleihin olotiloihin. Saa tulla hyvä mieli ja paha mieli. Ja saa pelätä. Mutta ei mitään, mitä ei ole olemassa. Mutta prosessi on varmasti monivaiheinen. Minä olen vasta saanut perehtymisluvan ja alkuharjoitukset ovat käynnissä. Mutta jo pelkästään se, että olen tajunnut tämän tuntuu lottovoitolta. Tai ei lottovoitolta, mutta siltä, että olen löytänyt ohjeet ultimaattiseen triathloniin ja jos vain harjoittelen riittävästi ja suoriudun siitä, niin sitten voitan lotossa satavarmasti. Se ei ole enää pelkästä sattumasta kiinni. Vaan omasta itsestä. Ja hauskinta on, että se on totta, ja että palkkio on paljon parempi kuin lottovoitto. Ja kuka vain joka suoriutuu koetuksesta, voi sen saada.

Ihanaa olla edes vähän tässä puitahalailevassa maailmanrakkaudessa. Olo on hyvällä tavalla vähän höperö. Ei ole ihan varma, että pitäisikö kaivaa esiin työ- vai kotiavaimet milläkin ovella. Vieno hymy on väkisinkin kasvoilla, eikä vaan pysty yhtymään työkavereiden valitukseen maanantaisesta olosta. Jotkut sanat menevät puheessa helposti nurinpäin. Vähän niinkuin oikea ja vasen terävämpinäkin päivinä. Mutta sellaisella ei ole mitään merkitystä. Koska ylimääräinen huoli on aina näin hetkinä poissa. Juuri se mikä estää tekemästä jotain pientä kivaa turhan huolehtimisen vuoksi. Ignorance is a bliss. Ja nyt olen tiedoton huolesta. Tänään on sellainen sosiaalinen ja kiva olo. Tekee mieli vaihdella kuulumisia kavereiden kanssa, mutta ei jaksa kuitenkaan miettiä vielä mitään tulevaa sen enempää. Enkä yhtään stressaa siitä, että Ricky on taas kauhean pettynyt ettemme kohdanneet viikonloppuna. Tyydyn vain sanomaan, että jos hänen mielestään emme voi olla kavereita (kuten edellisessä keskustelussamme hän sanoi), niin ei minulle ole nyt ollut mitään syytä tavata häntä. Huomaan, että vähän väliä ajattelen Javieria ja varmasti pian alan pohtia, että milloin oikein tapaisimme. Mutta koitan pitää kiinni kiireettömyydestä. Ja siitä, että ehkä ihastumisista huolimatta on hyvä olla niin pitkään itsekseen kuin vain suinkin tulee oltua. Pidän jopa todennäköisenä sitä, että jos alkaisimme toistemme kanssa suhteeseen, niin saattaisin pettyä. Mutta sen näkee sitten jos on nähdäkseen. Tänään nautitaan tavallisesta arki-illasta.