Change the game

Kuten eilen mainitsin, niin siinä epämääräisessä alakuloisessa olossa on hyviäkin puolia. Se saa ihmiset toimimaan. Kun luin viime vuonna enemmän opetusmateriaalia siitä, miten ihminen voi tulla onnelliseksi ja oppia elämään hetkessä, niin yksi oleellisin toimintamalli, joka on jäänyt mieleeni on se, ettei mitään sellaista kannata murehtia, mille ei voi mitään tehdä. Jokaisen huolen kohdalla on mietittävä voiko sille tehdä jotain. Ja jos ei voi, niin täytyy pyrkiä olemaan huolehtimatta. Mutta jos voi, niin sitten tekee sille jotain! Yksinkertaista, mutta kun sitä kokeilee oikeasta käytännössä niin huomaa, miten se alkaa vaikuttaa elämään. Ja tätä olen pyrkinytkin jokseenkin noudattamaan. Oikeastaan juuri siitä on lähtenyt liikkeelle minun uudenlainen asenteeni viestintäkulttuuriin. Jos oloni paranee sillä, että viestin jollekin, niin sitten viestin. Ja koska eilen tunsin oloni yksinäiseksi ja apeaksi, niin helpoin keino saada oloni paranemaan on olla sosiaalinen. Ei se välttämättä muuta mitään käytännössä, mutta ainakin tiivistän välejäni kavereihini, joiden olemassaolosta näinä päivinä kaipaan selkeitä merkkejä. Sain taas olla se parempi ihminen Dimin suhteen. Se joka aikuismaisesti ottaa yhteyttä vaikka toinen ei sitä osannut taaskaan tehdä. Ja kuunnella ymmärtäväisenä kun toinen selittelee, että aikoi kyllä mutta pupu tuli pöksyyn. Aikaisemmin olisin suhtautunut tällaiseen tilanteeseen ihan toisin. Mutta nyt koen oikeasti toimivani oikein. Ja Karri! Alakuloisuuteni on ajanut minut ottamaan yhteyttä Karriin, jonka kanssa vappunakin vaihdoimme pari mukavaa viestiä. Silloin hän kutsui minua jännittäväksi ihanaksi naiseksi. Ja nyt sanon keskustelun lomassa ihan suoraan Karrille, että olen odotellut tässä niitä meidän yhteisiä privaattijuhliamme! Ja Karri sanoo, että hän on odotellut kutsua niihin! Haha, eli kaikki hyvin, ja Karri on edelleen tulossa viettämään kanssani iltaa sitten, kun joskus olen ajanut itseni nurkkaan tämän tilanteen suhteen ja uskallan varata hänelle kokonaisen vapaaillan. Tämä on jännä tunne.. tavallaan koen että laitan itseni likoon olemalla suora ja ottamalla yhteyttä innokkaampana osapuolena. Mutta mitä siitä jos se tuottaa tuloksia? Ja omanarvontuntoni on ehkä niin korkea, etten yhtään tunne alentavani itseäni olemalla ystävällinen ja aloitteellinen. Ainakaan näiden ihmisten kanssa, joilla ei ole mitään valtaa loukata minua, koska heillä ei ole (vielä) tunteitani. Heidän reaktionsa ovat minulle vain hieman yhdentekevän yläpuolella. Ja sitä paitsi, omasta kokemuksesta tiedän, että tiettyihin rajoihin saakka on kivaa, kun ihmiset ovat itsestä kiinnostuneita. Mukavia viestejä on kiva saada. Ja ne jäävät muhimaan alitajuntaan ja nousevat esille aina oikealla hetkellä, ja saavat sitten heidät puolestaan reagoimaan minun suuntaani. Onko tämä kaikki sittenkin vain peliä?

Mutta entäs Javier! Kuten olin suunnitellut, otan häneen yhteyttä viestillä alkuillasta. Jostain ihan turhasta asiasta. Hän vastaa normaaliin tapaansa, ja juttelemme niitä näitä lyhyillä viesteillä. Ei erityistä lämpöä, mutta sitä aika harvoin on hänen suunnaltaan saatavissa muutenkaan. Olen aika hauska. Vähän hymiöitä sinne tänne. Sitten huomaan taas puolivahingossa ottavani käyttöön subliminaalisen vaikuttamisen, jolla viestieni lomassa pyrin saamaan häneltä tietyn haluamani reaktion. Saatan esimerkiksi ujuttaa viesteihin sydämiä, jotka liittyvät keskusteluaiheeseen, eivät hänelle. Mutta silti ne ovat siellä. Kirjoitan hänen nimensä muutamaan sopivaan kohtaan. Ja sen sellaista pientä. Ihan perusjuttuja, joilla voidaan vaikuttaa toiseen kommunikaation lomassa. Ja sitten ihan yhtäkkiä Javier kysyy, että ehtisimmekö vielä tavata, ennen kun hän lähtee hoitamaan asioitaan viikoksi muualle. Success! Oma oloni on jo tuossa kohti aika hyvin tasaantunut, mutta koen saaneeni taas yhden kunnon tilaisuuden, jonka aikana voin selvittää välejämme lisää. Vai onko sille tarvetta? Koska kaikki on hyvin. Mutta ehkä olisi aika saada jotain jännitystä elämään! Edes yrittää edistää asioita, ihan vaikka huvin vuoksi. Sovimme siis tapaamisen perjantaille (koska en suostunut tapaamaan jo torstaina vaikka hän sitä ehdotti). Ja vaikka meillä ei ole välttämättä koko iltaa aikaa, niin ainakin sen verran, että mitä ikinä tahdonkaan sanoa tai tehdä onnistuu. Eilen aloin pohtia myös sitä suoraan puhumista. Mitähän tapahtuisi jos ihan suoraan kysyisin, että oliko hänellä muita suunnitelmia edellisviikonloppuna ja olinko minä vain viimeinen vaihtoehto? Ihan hyvin voisin puolihuumorilla kysyä ja sanoa, että siltä minusta tuntui. Hänen reaktionsa kertoisi paljon, vaikkei hän sanoisi mitään. Pitäisikö minun kokeilla näin radikaaleja uusia juttuja? Olemme aiemminkin puhuneet vakavista asioista. Itkeneet keskellä yötä yhdessä! Joten emmekö nyt voi sanoa mitä mielessä pyörii jos siltä tuntuu. Ei se ole ennenkään välejämme rikkonut. Voisin hyvin sanoa, että tunteet alkavat taas nousta minulla pintaan, emmekä voi jatkaa näitä tapaamisia, jos hän tahtoo minusta vain yöseuraa silloin, kun muuta tekemistä ei ole tarjolla. Tämän ainakin voisin helposti sanoa. Koska se on täysin totta, muttei silti ole mikään kosintaehdotus. Koska enhän itsekään tiedä että haluanko edes niitä tunteita, joita nyt väkisin minulla nousee pintaan. Ja siitä lähtisi Javierin ajatuspyörä liikkeelle. Ensin hän olisi etäinen eikä ehkä haluaisi puhua aiheesta lainkaan. Ehkä sanoisi, että hänellä on jotain muutakin meneillään. Mutta ajatus siitä, että olenkin näennäisesti siinä saatavilla jäisi hiertämään hänen mieltänsä. Mikä olisikaan parempi hetki, kuin nyt kun hän lähtee hetkeksi muualle ja joudumme väkisinkin ottamaan pienen aikalisän. Eikö se ole hyvä suunnitelma? Muuten olemme tässä oravanpyörässä taas seuraavaan hamaan ikuisuuteen. Viimeksi kun näin tapahtui, niin ensin hän tyrmäsi minut. Ja sitten vähän myöhemmin roolimme vaihtuivatkin kokonaan päälaelleen. Ja vaikkei mitään ratkaisuja taaskaan löytyisi, niin ainakin olisin ollut meistä se avoimempi ja jossittelu jäisi Javierille. Vai mitä!

Olen jo siis aika hyvin oppinut sen, että otan yhteyttä jos siltä tuntuu. Mutta olisi uusi juttu alkaa sanoa oikeasti sitä mitä ajattelee ja haluaa rohkeammin. Ehkä se on sitten seuraava askel. Ehkä siten juuri ihmiset pääsevät eteenpäin näissä asioissa. Mutta jotta niin voi tehdä niin on myös oltava valmis oikeasti etenemään asioissa. Enkä minä välttämättä ole. Joten en ihan vielä lähde liiallisen suorapuheisuuden linjoille. Mutta ihan vähäsen. Vähän enemmän kuin aikaisemmin. Ei niin että vain johdattelen keskustelua ja vihjailen rivien välistä. Vaan sanon jotain ihan suoraan. Kivaa, että tilanne kääntyikin taas ihan toisenlaiseksi kuin olin ajatellut. Olen innoissani. Kuitenkin joka kerta kun olen ajatellut jotenkin selventäväni tilannetta, niin se ei ole koskaan onnistunut. Enkä odota ihmeitä tälläkään kertaa, mutta ainakin minulla on tilaisuus sanoa mitä nyt ajattelen, koska näköjään koen sen tarpeelliseksi. Koen tarpeelliseksi sanoa, että tunsin viikonloppuna itseni hänen viimeiseksi vaihtoehdoksi. Ja hän saa tilaisuuden korjata väärinkäsityksen tai vahvistaa sen oikeaksi. Ja oli tulos mikä vain, niin minulla on viikonloppu edessä, jolloin voin heittäytyä pitämään hauskaa ja hymyilemään. Joka tapauksessa. Ehkä tämä onkin vain peliä, mutta ainakin minä olen lukenut ohjekirjan ja tiedän, että lähtöruudusta ei ole kovin pitkä matka bonuspisteille. Rosvosektorilla ei ole pääsyä minun substanssiini. Tänään sää näyttää lupaavammalta kuin eilen. Eilen jolloin en tehnyt juurikaan yhtään mitään. Tänään voisi vähän ulkoilla. Käydä valmiiksi suihkussa ja ajella sääret. Lakata kynnet kauniilla hempeällä sävyllä. Ja odotella huomista Javierin tapaamista.