Hihittelevä apina

Olen ihan tyytyväinen, kun torstaina alkuillasta tulee kuin tuleekin vähäsen pilvistä ja saan rauhassa imuroitua ja pestyä kämppäni lattiat ilman, että aurinko tekee kaikesta ihan kauhean hikistä. En ole hankkinut mitään lattiamoppeja, vaan pyyhin vähäset lattiat nahkealla pyyhkeellä, jonka sitten heitän pesuun. Ahdistuskin pysyy pääosin poissa, enkä keskity juurikaan siihen ettemme tänään ota yhteyttä Javierin kanssa toisiimme. Hän on hidastemoinen, ja aika harvoin olemme olleet päivittäin tekemisissä, vaikka välimme olisivat olleet lämpimämmät. Mutta jos haluaisin niin viestisin. Nyt juuri ei ole kiire. Sen sijaan iloiset viestinvaihdot Simon kanssa piristävät minua, vaikkemme luultavasti ainakaan perjantaina ehdi törmätä. Ja siksi olenkin koittanut olla aktiivinen muidenkin kaveriporukoiden suuntaan. Siivottuani ja tehtyäni jämäsalaatin kaikesta jääkaapista löytyvästä, aloitan katsomaan uutta tanskalaista The Rain -sarjaa Netflixistä. Se on ihan jännittävä, mutten voi olla jatkuvasti kommentoimatta perheenjäsenelleni sitä miten psykologisesti epäuskottavaa hahmojen käyttäytyminen on. Minä jos kuka ymmärrän kyllä jos ihmisten reaktiot eivät aina tule oppikirjasta. Mutta silti ärsyttää jos sarjan juonen etenemisen vuoksi uhrataan inhimillinen uskottavuus. Samasta syystä jouduin jättämään kesken Taivaan pilarit -kirjan aikanaan. Mutta tämähän vain luo toivoa minun vielä ilmassa leijuvan debyyttiromaanini kohtaloon, hah! Nukun sikeästi lähes yhdeksän tunnin yöunet, kuten lähes joka arkiyö, ja herään perjantaihin tyytyväisenä. Se vatsaa tai rintaa kalvava ahdistus ei tunnu aamulla samallailla kun alkuviikosta. Mutta pieni epävarmuus kyllä saa sen sykähtelemään. Se, että nyt on viikonloppu enkä ole ihan varma mitä aion tai haluan tehdä. Tai oikeastaan olen! Tahdon rentoutua ja saada sen ihanan hymyn huulilleni, josta olen saanut nauttia lähes kaikki menneet viikonloput monen kuukauden ajan. Haluaisin herätä Javierin vierestä ainakin jompana kumpana aamuna. Ja vaikka toivoisin, että hän muuttuisi taas aloitteelliseksi tapaamistemme suhteen, niin todennäköisesti otan kyllä itse yhteyttä jos siltä tuntuu. 

Etenkin kun heti perjantaiaamuna Ricky lähettää minulle viestin siitä, kuinka haluaa suudella minua tänään. Hän selittää, että haluaa olla suora minua kohtaan. Sitä hän on aina ollutkin. Mutta jotenkin se, että Ricky sanoo sen yhtäkkiä ääneen, sopii tähän omaan kehitysteemaani loistavasti. Vaikka en tosiaankaan nyt halua suudella Rickyä, niin hänen suoruutensa auttaa myös minua olemaan suora. Tai ainakin viestittää minulle, että olen oikeilla jäljillä. Minua ei ole koskaan haitannut sellaisen ihmisen suoruus ja aktiivinen yhteydenpito, josta olen välittänyt. Minua ei juurikaan haittaa sellaisen ihmisen suoruus ja yhteydenpito, jonka kaveri haluan olla, kunhan ystävyys ei vaarannu. Nyt Ricky taas selittää kuinka ei halua olla kaverini, jos en tahdo enempää. Olemme keskustelleet tästä useita kertoja, enkä halua menettää Rickyä ystävänä, mutta ymmärrän nämä hänen vaiheilunsa oikein hyvin. Aku on vielä kaukana täältä mutta viestii myös ystävällisesti niitä näitä. Toivon tosiaan, että voimme unohtaa jonain päivänä kokonaan tämän välikohtauksen johon hänen kanssaan olemme joutuneet. Mutta kun Aku lupailee, että palattuaan haluaa heti ekana tavata minut, niin en ole varma, olemmeko ihan siellä vielä. BLING. Uusi kaveri viestii jotain ihan turhaa edellisillan lätkämatsista. Hauskaa! Ehkäpä illalla tapaamme. Ei tunnu yhtään perjantailta! Mutta tiedän että fiilikseni muuttuu kun pääsen kotiin. Laitan hyvän musiikin soimaan ja menen suihkuun. Saatan alkaa laittautua ihan rauhassa. Lakkaan ne kynnet, jotka eilen unohdin lakata. Kenties maistan itsekseni vahvaa sativaista kukkaa, jonka siivittämänä on kiva lähteä liikenteeseen. Sellaista, joka saa hymyn huulille ja värisyttää koko vartaloa. Lihakset tuntuvat lämpimiltä ja kaikki jumit aukeavat. Nyt ymmärrän, kun olen usein nähnyt hippien venyttelevän itseään autuaan näköisinä. Mieli raukeaa. Mutta se ei väsytä tai jumita paikoilleen. Vaan jos ollaan porukassa niin puhua pölpötämme ja kikattelemme iloisina. Sitä ei suotta kutsuta useissa muissa maissa lääkkeeksi. Vaikkei tunnu perjantailta, niin laadin rivin illan lottoon. Voittaakohan taas joku suomalainen lähes kahdeksankymmentä miljoonaa? Ehkä se olen minä! Olen aina ajatellut, että elämässäni tulee tapahtumaan jotain erityistä. Ja etenkin nyt kun rahan ja materian merkitys on luhistunut silmissäni niin pitäisin lottovoittoa ironisena. Ja ottaisin siitä kaiken irti. Mielessäni olen jo moneen kertaan suunnitellut tarkasti miten toimin. Mutta tuskin olen ainoa. Ja tähän kohtaan sellainen hihittelevä apinaemoji.