Closing the circle

Jo ennen kuin avaan silmäni tiistaiaamuna muistutan itseäni siitä, että kaikki on okei. Ja toivon mielessäni, ettei ahdistus tulisi. Mutta heti kun ajattelen sitä, niin se välähtää rinnassani. Koitan olla ajattelematta sitä, mutta silloin se alkaa huutaa mielessäni samallailla, kuin lapsena, kun tietää ettei saa kiroilla ja sitten kirosanat väkisin alkavat pyöriä mielessä. Ja tulee huono omatunto. Pestessäni hampaita käyn läpi rukousta siitä, että voi kunpa osaisin olla kiitollinen kaikesta tästä mitä minulla on. Iloita kesästä. Joudun taas turvautumaan olemaan itse oma terapeuttini, joka kysyy, että miltä nyt tuntuu, ja pudistelee päätään, kun tekee mieli sanoa, että pahalta. Vaikka ulkona paistaa aurinko ja edessä on leppoisa työpäivä. Ja kaikki on hyvin. Ajattelen, että se on tämä kevät. Se on toukokuu. Toukokuussa ihmiset tekevät eniten itsemurhia. Enkö juuri viime toukokuussa ollut aika pahassa jamassa? Muistan kuinka olin menossa viettämään yksin vapaailtaa, ja bussissa nieleskelin kyyneleitä, vaikka olin juonut lasillisen viiniä ja ottanut ahdistuslääkkeen. Silloin annoin Ronin olla syy pahalle ololleni. Vaikka todennäköisesti ei hän ole ollut syy. Vaan vain sen hetkinen antamani nimi ahdistukselle. Miksi ahdistuksellani on aina miehen nimi? Viime vuonna laastaroin itseäni Harrilla. Kunnes pahin ahdistuskausi oli mennyt ohitse. Kai kuitenkin nautin kesästä? Olen mennyt vilkaisemaan vuoden takaisia tekstejäni. Ja silloinkin olen tavannut Javieria ja ollut hänestä innoissani. Mutten tiedä miksei koskaan mikään ole edennyt välillämme. Tuolloinkin olen "valinnut" Harrin ja keskittynyt hänen tapailuunsa. Enkä tiedä miksi. Vaikka vietimme hyviä tapaamisia Javierin kanssa. En uskalla mennä lukemaan tarkemmin vanhoja tekstejäni enempää. Koska näen vilahdukselta tismalleen samoja ajatuksia, joita käyn läpi nyt. Silloinkin olen intoillut siitä, miten osaan olla nykyään suorasanainen. Vuosi sitten. Itse luulee, että on edistynyt huimasti. Ja silti on taas samassa pisteessä. Tähän samaan vuodenaikaan olen tuntenut samoin riippumatta siitä missä olen ollut ja kenen kanssa. Minulla oli poikaystävä, kun kirjoitin ylioppilaaksi. Olen maininnut siitä aikaisemminkin. Mutta silti tuolloin heräsin aamulla aina ensimmäisenä itkemään ja anomaan, että selviäisin hengissä tulevasta päivästä. Ollessani pitkässä parisuhteessa muistan, kuinka minulla oli lomaa ja puolisoni oli menossa töihin. Minä heräsin samaan aikaan aamulla ja pyysin poikaystävääni jäämään kotiin, koska en voi jäädä yksin. Se tuntui minusta kauhealta, enkä olisi varmaan osannut selittää että miksi. 

Eli kyse ei ole näistä miehistä. Kyse on minusta. Ja minä olen ainoa maallinen olento, joka voi yrittää muuttaa tätä kiertokulkua. Ja jos nyt minua häiritsee se, ettei meillä ole mitään sovittuna Javierin kanssa, eikä edellisillan keskustelu johtanut mihinkään, niin voin tehdä asialle jotain tänäänkin. Joten omaksikin yllätyksekseni heti aamupäivällä ehdotan Javierille kesäisiä drinkkejä auringossa. Jep, tuosta noin vain koska huvittaa. Ilman mitään ennakkomietintöjä. Koska hänen reaktionsa kertoisi minulle nyt riittävästi! Ja paraneeko oloni? No joo, kyllä. Ahdistus kaikkoaa siltä alueelta, että tilanteemme on epäselvä Javierin kanssa, ja siirtyy siihen, että tyrkytän itseäni liikaa. Heti nolostuttaa, että olen näin aloitteellinen. Mistä nämä tyhmät tunteet oikein tulevat! Javierhan on ollut meistä se, joka on monena viikonloppuyönä kaipaillut minua turhaan. Joten nyt on minun vuoroni! Niinhän sen pitikin mennä. Että vuorotellen kaipaillaan toisiamme eri aikaan. Eikö miehet tykkää siitä, että naiset ovat heistä innoissaan? Eikä drinkkiehdotus ole nyt verrannollinen kosintaan! Melkein toivon, että Javier sanoisi ei, jotta pääsisin äkkiä etenemään tästä tilanteesta. Voisin sanoa suoraan fiilikseni ja siirtyä eteenpäin. Ja tekisin sen varmaan drinkeilläkin! En menisi yöksi enää. Nyt minä annan tämän olla viimeinen yritys. Jos mikään ei tänä keväänä tai kesänä merkittävästi etene välillämme, niin sitten en enää lähde Javierin kanssa tähän leikkiin mukaan. Pam! Lyön tuomarin nuijalla tämän päätöksen lainvoimaiseksi. Enää ensi vuonna tähän aikaan en kirjoita näitä samoja juttuja. En halua mainitakaan enää näitä samoja ihmisiä, ainakaan liittyen ahdistukseen tai sekavaan tapailutilanteeseen. BLING. Javier vastaa ja kertoo olevansa aika kiireinen tällä viikolla, ja kommentoi iloisesti jotain muuta esiin ottamaani sivuasiaa. Noniin, eli tämä tuttu kierre on juuri meneillään kuten aikaisemminkin. He's just not that into me. Mutten anna sen jatkua samanlaisena enää, vaan vastaan heti Javierille asiallisen iloisesti, että se on varmasti parempi. Ettemme ehdi tavata, koska tunnen kuinka tunteet taas alkavat nousta tapaamisillamme pintaan, enkä halua aina toistaa samaa kaavaa. Sanoin sen. Kyllä. Ja sitten kommentoin nauraen kesämatkaan liittyvää sivuasiaa. Ja sisällä myllertää ja tuntuu herkältä. Vähän epätodelliselta, koska sanoin jotain mitä olen jännittänyt nin paljon. Mutta ainakaan minun ei tarvitse jossitella Javieria enempää. Sain mahdollisimman vähäisellä draamalla tehtyä selväksi, että draamailen taas. Ainakin olen rehellinen. Ihan sama mistä tämä ahdistus johtuu, niin silti en halua enää noita tunteellisia tapaamisia, jos ne eivät johda mihinkään. Nyt muistan, että juuri tästä syystä olen lakannut aina kerta toisensa jälkeen tapaamasta Javieria! Olen lakannut antamasta hänelle viikonloppujani, koska ne on tarkoitettu hauskanpidolle tai treffeille. Ja vaikka Javierilta saan kummatkin, niin en silti riittävästi kumpaakaan. 

Javier kysyy, että mistä oikein on kyse! Ja sanon lyhyesti ja huolettomasti, ettei tällainen tapailu edelleekään sovi minulle ja haluan opettaa sen ennen kuin taas tunteilen liikaa, koska huomaan miettiväni milloin taas tapaisimme. Me ollaan vanhempia ja viisaampia tänä vuonna, vai mitä! Sanon kaiken niin ettei hänen tarvitse kommentoida mitään. Ja silleen kepeästi ihan kuin oikeasti olisin asiani kanssa ajoissa liikenteessä, enkä nieleskelisi kyyneleitä julkisessa lounaskahvilassa. No Big Deal. Tässä ollaan oltu aiemminkin. Toki minusta vähän tuntuu siltä, että ylireagoin. Vähän nolottaa tällainen naisellinen purkaus ilman mitään muuta syytä kuin minun stressaamiseni. Olisin vain voinut antaa asian olla ja jossitella yksinäni ja odotella seuraavaa tapaamistamme stressaten, että mitähän Javier ajattelee ja tekee milloinkin. Koska ei se kai tästä ainakaan helpottuisi ilman että jotain tapahtuisi. Ja sitten ahdistukseni nimi olisi ollut vaikka kuinka pitkään Javier ja epäselvä tilanteemme. Ja nyt pistin sille stopin. Nyt olen taas sanonut kaiken mitä olen halunnut ja sillä selvä. Ja uskon että se on oikein, koska jos joku asia häiritsee, niin sille on tehtävä jotain tai lakattava ajattelemasta sitä. Ja selvästikään en ole pystynyt jälkimmäiseen. Nyt minun ei tarvitse miettiä, että tietääköhän Javier mitä ajattelen. Nyt vain kunhan pääsen yli tästä hävetyksestä, niin odotan innolla, että mihin kevätahdistus seuraavaksi siirtyy, vai saisinko sen näillä suorilla toimenpiteillä aisoihin ennen kuin se kunnolla ehtii alkaa. BLING. Javier sanoo, ettei tiedä mitä hänen pitäisi sanoa. Sitten hän kirjoittaa pitkään. Sanoo, että ehkä tänä iltana voisi sittenkin olla aikaa tavata. Olen tietenkin iloinen, että hän haluaisi säälistä tai jostain tarjota aikaansa minulle. Mutta se ei ole tässä se pointti. Että hänen tapaamisensa helpottaisi oloani. Vaan päinvastoin! Minähän olen juuri ilmoittanut etten halua tavata, koska se saa oloni pahenemaan. Se saa typerät tunteeni heräämään, vaikken haluaisi! Ja hänen reaktionsa tapaamisehdotukseeni oli ympäripyöreän välttelevä aikaisemmin. Ei käy! Joten iloisesti sanon, että olisin kuitenkin vain ottanut saman aiheen esille auringonpaisteessa, nauruhymiö, joten ei hätiä, jää ylitöihin vaan. Toki toivoisin, että nyt taianomaisesti Javier tajuaisi, että tietysti meidän pitää tavata, koska hän on ajatellut aivan samaa, muttei vain uskaltanut sanoa sitä! Mutta elämme tässä maailmassa emmekä romanttisessa komediassa. Enkä halua mitään säälitapaamisia. Enkä halua draamailla enempää. Tämä riitti. En halua viettää hänen kanssaan kivaa iltaa ja sitten ihmetellä kun emme viesti ja tapaamme seuraavan kerran kolmen viikon päästä. En halua. Ja sitä paitsi nyt saan olla marttyyri. Saan olla se, joka vetäytyy pelistä viattomana uhrina. Vaikken tiedä olisinko halunnut pelata peliä loppuun kuitenkaan. Ja sitä paitsi, jos kierre menee kuten aikaisemmin. Niin Javier ottaa minuun yhteyttä kyllä viimeistään silloin kun olen ehtinyt innostua jostain toisesta.