Toimi, se toimii

Sainpas taas ison virtahevon syötettyä yksiööni tästäkin viestimisasiasta. Tai ei kyse ehkä ole enää viestimisestä vaan tunteiden ilmituomisesta. Joillekin se on tosi helppoa! Jotkut ovat suurinpiirtein heti ensimetreiltä ääneen sanoneet suoraan, että ovat ihastuneita. Heti treffien jälkeen viestivät että olipa kivaa ja millon nähdään taas! Saattavat ihan liian pian tunnustaa rakkautta. Koska ovat päässeet siihen ihanaan ihastumisen fiilikseen, ja osaavat sen myös näyttää. Mutta ulospäin se voi näyttää liioitellulta. Liian herkästi annettavia tunnustuksia on vaikea ottaa vastaan koska ne tuntuvat heppoisilta. Tulee ajatelleeksi, että jos tuo on näin ihastunut muhun näin helposti, niin hän varmaan ihastuu uudelleen joka toinen päivä! Sellaiset tyypit vaikuttavat ehkä yksinkertaisilta ja epäluotettavilta. Omassa mielessä voi olla epäilys, että jos heittäytyy siihen mukaan, ja antaa toiselle mitä hän niin kovasti rakkaudella nyt haluaa, niin todennäköisesti kohta istuu yksinään pöllämystyneenä toisen kadottua seuraavan ihastuksen matkaan. Mutta silti arvostan niitä, jotka uskaltavat heti ilmaista itseään pelottomina. Varmaan suurin osa ihmisistä luottaa siihen suhteen alussa, että ne tunteet välittyvät toiselle yhdessäolon kautta. Ihastuminen kasvaa ja tapaamiset muuttuvat ehkä kihelmöivemmiksi. Sanoja ei tarvita! Mutta sitten ollaankin juuri siinä tilanteessa, josta itseni usein olen löytänyt. Eli toinen onkin hakenut koko jutulta jotain ihan muuta kuin itse. Siinä missä yksi suunnittelee jo häitä, on toinen vain tyytyväinen, että on löytänyt kivan ihmisen, jota silloin tällöin tapailla muun elämän ohessa. Ja pelko on se pahin. Se pelko, että antaa toiselle itsestään liian helpon kuvan. Tai se pelko siitä torjumisesta. Siitä, että näyttää toisen silmissä tyhmältä. Tulee nolatuksi. Eikä tajua että se häpeä on vain omassa mielessä. Eli mitään oikeaa toimintamallia ei takuulla ole. Paitsi se, että jos jo tuntee toisen. Jos se toinen on jo ystäväsi. Niin kyllä sitten pitää pystyä voida sanoa mitä ajattelee ja tuntee. Ja vaikka tiedän tämän, niin silti olen taas jännittänyt kauheasti etukäteen sitä, että ilmaisen Javierille ikäväni häntä kohtaan. Olen koittanut miettiä, että mitä oikein tässä tilanteessa pelkään. Ja kuten edellisessä kirjoituksessani toin ilmi. Niin minä pelkään epävarmuutta ja epäselvyyttä. Pelkään sitä, että ehdin innostua liikaa ja joudun sitten taas pettymään. Ja heti kun tajusin tämän, niin minun ei tarvinnut aikailla hetkeäkään enää viestin lähettämisessä. 

Ja näin jälkikäteen koko tilannetta katsoessani, en edes tajua enää että mitä olen oikein stressannut ja arponut. Tunnen oloni vähän typeräksi. Olen taas langennut tekemään pikkuasioista ihan liian monimutkaisia. Mutta kai olen jollain tavalla silti edistynyt ja nopeuttanut näitä prosesseja, joissa kerta toisensa jälkeen pyörin. Ja ne saattavat olla välttämättömiä! Siis käydä läpi nämä epävarmuudet ja jossittelut. Jotta osaisin taas ensi kerralla toimia entistä helpommin. Siispä olen lähettänyt viileälle ja vaikeastitavoiteltavalle Javierille viestin, jossa humoristisesti myönnän jo kaipaavani hänen seuraansa. Kuulostaa kauhean mitättömältä, mutta meille se ei sitä ole. Jostain syystä tunteista puhuminen on ollut meille tosi vaikeaa, ellemme ole olleet humalassa. Ja lisäksi pelkäämme kai kauheasti sitä, että taas kaikki menee pieleen jos uskaltaudumme menemään pidemmälle. Pelätään ettei toinen halua yhtä paljon kuin itse. Suhtaudumme kaikkeen kommunikaatioomme liikaa vitsaillen. Siten ne mahdolliset tunteidentunnustamiset eivät ole ihan niin vakavia, eikä haittaa jos toisen reaktio ei myöskään ole vakava. Saattoihan silloin sen rakkauslaululinkin lähettäminen minulle keskellä yötä olla vaatinut Javierilta paljon. Ja minä suhtauduin sihen heti skeptisesti ajatellen, että ehkä hän vain halusi tiedottaa minulle hyvä biisin, eikä viestittää rakkautta. Eli olemme molemmat hankalia ja sitten kun kauhealla vaivalla saamme ilmoitettu toiselle fiiliksistämme jostain rivien välistä, niin toinen ei uskalla uskoa niitä. Hah. No mutta. Menee hetki, kun Javier varmaan syväanalysoi viestiäni. Olen huomannut että hän tekee niin todella tarkasti. Jälkikäteen hän saattaa muistaa jotain täysin mitättömiä yksityiskohtia joistain keskusteluistamme. Ja jos meille tulee jokin kinastelu niin Javier saattaa etsiä jonkun kuukauden takaisen viestin, jolla voi todistaa olevansa oikeammassa. Sellainen käytös sopii hänelle loistavasti, koska hän on niin käytännönläheinen. Eikä se haittaa minua. Ainakaan nyt. Olen nyt tyytyväinen, että näen hänen lukeneen viestin jo aiemmin, mutta saan odotella vastausta. Se tarkoittaa että hän tajuaa minun todella haluavan hänen tietää, että ikävöin häntä. Ja sitten Javier vastaa toteamalla nauraen, että that's about right. Ja sitten kertoo pitkillä viesteillä matkansa sujumisesta ja muistaa vielä kysellä minunkin viikon kuulumiset. Tadaa! Noin se kävi. Enää Javierin ajattelu ei ahdista minua. Simsalabim. Sain sanottua sen mitä halusin. Enkä tullut torjutuksi. Eikä mikään ole muuttunut mihinkään. Paitsi että uskon, että jatkamme tästä, kunhan Javier palaa takaisin.

Olen muutenkin yrittänyt olla avoimempi ja aktiivisempi. Tietoisesti yritän selitellä itselleni ettei torjumista tarvitse pelätä. En ole aiemmin uskaltanut laittaa edes kaveripyyntöjä somessa, koska pelkään ettei ne tule hyväksytyksi. Mutta mitä väliä? En itsekään ole hyväksynyt kaikkia kaveripyyntöjä, mutten silti ajattele noista ihmisistä mitään pahaa. Tänään olen iloinen siitä, että olemme jo jutelleet ystävien kanssa mahdollisesta puistopiknikistä. Se olisi mainiota! Voi kunpa ei tuulisi liikaa. Lisäksi Aku on ottanut minuun taas astetta normaalimpana yhteyttä ja koittaa ylläpitää jonkinlaista kaveruutta. Ja olen siitä iloinen! Viikonloppuna on myös Jukan järjestämät juhlat, joihin olen saanut häneltä henkilökohtaisesti asiallisen kutsun. Ja koska kyseessä on suuri tapahtuma, jonne monet ystävät suuntaavat, niin tietysti harkitsen osallistumista. Se voisi olla hauskaakin ja toimia kaveruutemme sanattomana palauttajana. Alkuviikon outo ahdistus on tipotiessään ainakin taas hetkeksi. Minulla on lämmin mutta kärsivällinen fiilis Javierin suhteen. On paljon helpompi keskittyä muuhun kevyempään oleskeluun, kun tuollainen "iso juttu" on hoidettu pois alta. Oikeastaan olen iloinen, että menee vielä ainakin hetki ennen kuin pääsemme tapaamaan. Koska nyt voin nauttia tästä fiiliksestä että kaikki on hyvin. Saan luvan kanssa ajatella innokkaana seuraavaa tapaamistamme. Mutta siihen ei ole mikään kiire. En tiedä mikä on ollut ahdistukseni aiheuttaja tällä viikolla. Enkä usko sen edelleenkään suoraan liittyneen vain Javieriin. Mutta ainakin se on nyt kadotettu.