under ctrl

Minulla on kauhea tarve palauttaa taas kontrolli minun suhtautumiseeni kaikkeen mitä ympärilläni pyörii. Olen yllättynyt siitä miten yhtäkkiä olen ruvennut taas tunteilemaan Javierin suhteen, jopa niin paljon, että vanha tuttu ahdistus on muistuttanut minua itsestään. En halua menettää otetta tyytyväisyydestäni ja riippumattomuudestani. En halua menettää sitä fiilistä, kun aamulla töihin mennessäni hymyilen ilman mitään efforttia ja tiedän kaiken menevän hyvin. Siksi olen tarkasti pohtinut tätä omaa oravanpyörääni missä olen nyt viime aikoina juoksennellut. Eli yhtäkkiä ensin olen niin tulisen ihastunut johonkuhun (Javieriin), että olen jo valmis miettimään parisuhdetta. Ja palavasti haaveilen kaikesta lapsellisesta. Kuvittelen, että keksimme kyllä ratkaisut kaikkiin haasteisiin. Sitten iskee ahdistus kun alan pelätä ettei mikään onnistu kuitenkaan. Olen jo ihan varma, että hänellä on joku muu, tai että olen hänelle pelkkä turha hauskapitoseuralainen. Sen jälkeen päätän tehdä asialle jotain (yhteydenotto) varmistaakseni missä mennään, ja olen hetken tyytyväinen, vaikkei mikään asia ole muuttunut tai edennyt mihinkään. Tyydyn jo siihen, että hän vastaa ja kuvittelen asioiden viimein alkavan edetä! Elättelen toiveita jonkin aikaa, että nyt viimein alkaa tapahtua, koska pistin itseni likoon! Mutta mitään ei tapahdu, eikä toisesta kuulu mitään odottamallani tavalla. Sen sijaan hän on yllättävän aktiivinen somessa ja vitsailee julkisesti sinkkujuttuja oikein olan takaa. Otan tämän tietysti henkilökohtaisena vihjeenä siitä, että hän ei ole valmis miettimään vakavia asioita. Onko tämä hänen vastareaktionsa säikähdykseen, jonka ehkä olen hänelle aiheuttanut? Ilmaiseeko hän tällä tavalla minulle, että turha enää jatkaa asiasta? En tiedä. Ehkä. Ja koska olen kärsimätön, niin muutama päivä jo tuntuu liian pitkältä ajalta asioiden jähmettymiselle. Alan laskelmoivasti selitellä itselleni, että miksi ylipäätään tahtoisin mitään enempää juuri tuon ihmisen kanssa. Tuon ihmisen, joka on noin hankala. Koitan motivoita itseäni itsenäisyyteen ja keskittymään muihin ihmisiin. Ja taas tarkoituksellisesti etäännytän itseäni Javierista. Tarkoituksellisesti saan itseni närkästymään häneen. Ja olen ihan varmasti pian taas siinä tyhmässä tilanteessa, jossa kiukuttelen jos hän ottaa minuun yhteyttä. Tai kenties vielä tässä alkuviikon oravanpyörässä juostessani saan päähäni itse viestiä hänelle jonkinlaisen Do or Die -viestin, koska olen ärsyyntynyt siitä ettei hän tartu tilaisuuteen paremmin kanssani. Olen mustasukkainen siitä, että hän vitsailee sinkkuudellaan nyt yhtäkkiä näkyvästi. Ja huomenna on tiistai, eli se viime aikoina eniten ahdistusta tuottanut päivä.Eli se päivä, kun koitan päästä ahdistuksesta eroon tekemällä asioille jotain. Että tällä tavalla. Yritän mahdollisimman tarkasti käydä näitä asioita läpi, koska yritän oikeasti selvittää, mitä oikein haluan. Yritän tietää miksi toimin miten toimin. Ja koitan ennakoida seuraavaa liikettäni. Ja jos näyttää siltä, että Javierin kanssa oleminen ja hänen ajattelunsa tulee ennemmin tai myöhemmin tuottamaan minulle vain mielipahaa. Niin ennemmin lopetan taas kaiken nyt ajoissa, kuin enää jatkan tapaamisia, jotka eivät johda mihinkään. Koska muuten vain ihastuisin lisää ja alkaisin turhaan kuvitella omiani. Ja tipahtaisin vain korkeammalta. Siksi taas kerran olen pisteessä, jossa koitan olla rohkea ja aloitteellinen, ja selvitän suoraan tapaammeko Javierin kanssa pian. Ja / tai alan siirtämään huomioni ja keskittymiseni johonkin ihan muuhun jonkun laastarin avulla. 

Olen pystynyt olla viikonlopun ihan hyvin miettimättä tilannetta Javierin kanssa. Olen nauttinut kesästä ulkona ystävien seurassa oikein menestyksekkäästi. Mutta silti samalla koko ajan olen odotellut hänen yhteydenottoaan. Mietin, että viimeistään nythän hänestä pitäisi kuulua, kun hän on taas palannut kotiin! Mutta sen sijaan hän vitsailee somessa ja linkittelee hauskoja kuvia muille ihmisille. Enkä minä osaa aina olla täysin kärsivällinen ja cool. Pakko tehdä nämä myöntymiset julkisesti saadakseni ne ulos itsestäni. Jotta pääsen taas siihen tilaan, jossa jälkikäteen katson stressailuani päätäni pudistellen, ja tunnen pientä myötähäpeää itseäni kohtaan. Koska kaikkihan on loistavasti. Miksi ihmeessä huolehtisin mistään. Jep, siihen tilaan haluan taas. Mutta nyt on maanantai. Ja kesä. Vaikka meinaan nukkua aamulla pommiin ja joudun kiirehtimään töihin ihan unenpöpperössä, niin oloni ei ole niin ahdistunut kuin olisin ennakkoon ajatellut. Pelkäsin, että kun olen turrutellut kaikki vakvammat aiheet sivuun viikonloppuna, niin ne iskisivät nyt tajuntaan. Mutta ehkä nyt osaan ennakoida taas näitä alkuviikkoja niin, että saan asennettua henkiset turvatyynyt paikoilleen jo vähän paremmin. Enkä enää hätkähdä jos vähän ahdistaa. Osaan kääntää sen tehokkaammin pois, tai vain sietää sitä, ilman että syyttelen Javieria tai koitan keksiä muita irrallisia konsteja ahdistuksen taltuttamiseen. Vaikka tietysti joskus, kun se ahdistus saa toimimaan, niin sehän voi olla hyvä. Vaikkei se ahdistus liittyisikään mihinkään. Joka tapauksessa kaiken tämän purkaminen taas tekstiksi on saanut oloni kevenemään, enkä ehkä suin päin kiirehdi taas edistämään asioita, joilla ei ole kiire. Sen sijaan aloitan leppoisan keskustelun sen ihan kivan tyypin, Mikun, kanssa joka vietti kanssamme viikonloppuna aikaa ja yritti iskeä minua vähän liiankin suorasukaisesti. Olen torjunut kaikki yritykset tuolloin, mutta jälkikäteen miettinyt, että miksen olisi vähän avarakatseisempi, etenkin nyt kun minun ei kannata liikaa odotella ketään muuta. Pidetään mieli avoimena ja kaikki mahdollisuudet auki kunnes toisin todistetaan! Miku vaikuttaa kivalta ja rennolta tyypiltä, joka tykkää matkustella. Kukas tietää kuka on seuraava matkakaverini! Ehkäpä jopa Karri, joka taas onnistui lauantain ja sunnuntain välisenä yönä kaipaamaan seuraani. Olen juuri tuolloin itse ollut matkalla hauskasta illanvietosta kotiin. Ja olisin ihan hyvin voinut lähteä Karrin matkaan. Tai kutsua hänet luokseni. Mutta tunsin oloni sen verran väsyneeksi, että päädyin vain muistuttamaan häntä siitä, että olen enemmän etko- kuin jatkotyyppiä. Sunnuntaina aurinko on pakottanut pihalle ajoissa! Olen tehnyt kaikkeni etten ole antanut ahdistukselle sijaa. Koittanut nauttia ulkonaolosta ja muistuttanut itseäni kiireettömyydestä. Käynyt mielessäni läpi sitä, että miksi ylipäätään olen taas tehnyt Javierista noin suuren numeron, kun minunhan piti odottaa jotain maatajärisyttävää. Sellaista hullua rakkautta. Mutta helppoa! Tai edes helppoa! Sellaista, että voi olla varma toisesta. Sitähän minun piti odotella ja olla itsekseni tyytyväinen sillä aikaa. Yritän päästä koko tilanteen ulkopuolelle ja ottaa koko tämän vaiheen taas yhtenä testinä siitä, mitä olen oppinut. Välikoe kohti itsenäistä tyytyväisyyttä. En saisi langeta nyt Javieriin tai mihinkään, mikä vaurioittaa tyytyväisyyttäni. Mutta olisiko niin toimiminen vain varma reitti siihen, etten enää ikinä voi päästää ketään hauskanpitoa lähemmäs itseäni? Näh en usko.