keskiviikko 22. elokuuta 2018

ihana kauhea minä

Tiistai on alavireisempi kuin muut päivät. Näin se vaan taas menee. Mutta tämä tiistai on paljon parempi kuin edellinen. Silti ajaudun muistelemaan nostalgisena jopa Ronia törmättyäni vanhoihin yhteisiin kuviin ja videoihin. Hieman vilkuilen Javieriakin somessa ja ohimennen mietin, että onkohan hänellä tiistaitreffit. Sellaiset, joita me ennen vietettiin. Aina tiistaisin. Mutta selviän aika vähällä. Murehtimisen sijaan koitan keksiä jonkin tekosyyn viestiä jotain täysin turhaa Ilelle. Ja illalla lähetän hänelle hauskan kuvan, jonka johdattelemana sovimme, että katsotaan jos vaikka seuraavana päivänä törmäisi. Ei mitään lupauksia tai paineita. Vain siinä kaverillisuuden rajoissa pysyvää kommunikaatiota pienellä lämpimällä sävyerolla. Pienellä potentiaalilla, jonka voi vetää takaisin ilman seurauksia. Ilman että harmittaa. Ehkä. Olen tiistaina töiden jälkeen ottanut yhden ksalolin viemään pois lievänkin ahdistuksen ihan vain siksi, koska voin. Koska on tiistai. Ja koska en ole ottanut mitään ylimääräisiä lääkkeitä pitkään aikaan. Olisin varmaan selvinnyt ilmankin. Mutta kun huomaan ajattelevani Javierin halauksia haikeudella, niin päästän itseni pahasta. Vapautan itseni haikeista ajatuksista. Se on jännä miten hetkeä aikaisemmin olen tuntenut vihlaisun sydämessäni miettiessäni Javieria. Ja sitten hetkeä myöhemmin minua ei oikeastaan kiinnosta ollenkaan. En välitä yhtään siitä onko tämä jollain mittapuulla oikein. Koska tilanne on kontrollissani. Tiedän mitä teen. Fiilis kohenee. Sitten olen kokannut herkullista nakkikastiketta juustokuorrutteella perheenjäseneni kanssa, ja syönyt kaksi lautasellista selitellen itselleni, että bikinikausi on nyt ohi! Muutama kilo saa tulla. Oikeasti olen tuntenut oloni inhottavaksi, koska olen herkutellut ihan kauheasti. Teen liian hyviä ruokia. Jospa vain Javier olisi kyläillyt luonani useammin, niin hän olisi muuttanut mieltään kokkaustaidoistani. Vaikka kyllä hän kehui moneen kertaan sitä uunilohta, jota häntä varten valmistin, kun hän kyläili luonani kai ensimmäisen ja viimeisen kerran. Pari kiloa tulee silmänräpäyksessä ihan vääriin paikkoihin. Olen puristellut vatsaani ja lonkkiani miettien, että milloin täytyy alkaa katsoa taas vaakaa. Mutta tässäkin asiassa järki ja tunteet on hyvä pitää erillään. Tiedän ettei muutama kilo sinne tänne haittaa mitään. Ei haittaa, vaikka minusta tuntuisi inhottavalta. Ja tiedän, että saan ne tarvittaessa pois lähes yhtä nopeasti kuin ne ovat tulleetkin. Syöminen on niin ihanaa, jos ruokahalu on kohdillaan. Se on suorastaan taivaallista niinä hetkinä kun on vapaailtana ystävien kanssa poltellut ruokahalun räjäyttävää kukkaa ja kaikki maistuu monta kertaa paremmalta. Yhtenä iltana söin puoli levyä pähkinäsuklaata, ottaen siitä kaiken nautinnon irti, ja vastentahtoisesti tarjosin toisen puolikkaan levystä muille. Hah. Minulla on kauhea lomakuume. Haluaisin matkalle ja se kaipuu värähtelee samoissa paikoissa kuin ahdistus. Haluan jonnekin kauas. Jonnekin missä pitäisi olla bikineissä rannalla. Olisi niin mahtavaa varata rantaloma jollekin kylmälle talvikuukaudelle, ja toivon, että pian minulla olisi hyvä matkaseuralainen. Ikävöin niihin maisemiin, joissa olimme viime vuonna Jukan kanssa. Kaipaan sinne haikeudella. Enemmän kuin Javierin kainaloon. Ainakin tänään.   



Olen sivusilmällä vilkuillut keskustelupalstalla olevaa pitkää viestiketjua siitä, kuinka Javierin persoonallisuustyypillä on tapana katkaista ihmissuhteet helposti ja nopeasti. Jotenkin kauheaa, mutta toisaalta helpottavaa tajuta, miten vahvasti olemme persoonallisuuksiemme uhreja. It's not me, it's you. Miten voimme olla niin ennalta-arvattavia ja toimia tietyn kaavan mukaan? Ja miten ihmeessä kenellekin tuo persoonallisuus oikein määräytyy? Javierin käyttäytyminen on ihan kuin oppikirjasta, mitä tulee hänen introverttiin persoonallisuuteensa. Osasin ennustaa aika hyvin sen mitä suhteellemme tulee tapahtumaan. Mutta olisin voinut tehdä sen tehokkaammin ja nopeammin vain tutkimalla paremmin sitä tietoa, mitä hänestä sanotaan. Tästä lähtien voisin vain pyytää kaikkia potentiaalisia tapailukumppaneita kertomaan minkä tuloksen saavat testistä, ja sitten tutkin voiko meistä tulla mitään. Voisin aivan hyvin tehdä niin. Olenhan jo vähän tehnytkin kiinnittämällä viime aikoina enemmän huomiota tähän koko teemaan. En uskalla pyytää Ileä laatimaan testiä ainakaan vielä. Ehkä sitten joskus jos pääsemme sellaiseen tilanteeseen. Nyt aion kiinnittää huomiota siihen, mitä minusta sanotaan. Ehkä voin oppia jotain siitä miten minun kannattaisi toimia, jotta pääsisin eteenpäin enkä aina pyörisi näissä samoissa kaavoissa. Ja enhän pyörikään! Olen päässyt eteenpäin! Toki teoreettista itsetutkiskelua vaikeuttaa se, että persoonallisuustyyppini on kaikista harvinaisin. Mutta tietysti nautin sen tuomasta erityisyyden tunteesta. Ajattelen, että tietysti se on kaikista harvinaisin. Minähän olen minä. Tavallaan nautin siitä miten oikeassa kaikki persoonallisuudestani saatava tieto on. Mutta toisaalta pelkään sen olevan myös jonkinlainen vankila. Erään kerran olessamme isossa porukassa puhuimme horoskoopeista ja persoonallisuuksista, ja minulle hieman tuntemattomampi kiva kaveri sanoi suoraan mikä minä olen. Ihan nappiin. 




Ja se on vähän pelottavaa. Olla väkisin osa tilastoa. Olla väkisin jo itsessään yksi iso ristiriita. Ne piirteet, joita luokitellaan vahvuuksiksi, ovat samaan aikaan myös heikkouksia. Olen niin rationaalinen ja järjestelmällinen. Mutta en pysty jakamaan vastuuta muille. Luulen tekeväni kaiken paremmin itse. Luontainen asioiden eteenpäin viejä ja oppija. Joka ei pysty tyytymään tavanomaisuuteen, ja pelkää sitä turhaan. Se joka ei saa stressiä työstä tai raha-asioista, koska osaa hoitaa ne luontaisesti hyvin. Mutta tahtoo hoitaa ne myös toisenkin puolesta. Se joka haluaa kontrolloida kaikkea ympärillään, koska ei osaa tehdä sitä sisäisesti itselleen. Se joka ei voi ymmärtää miksi kokouksissa ja luennoilla täytyy jankuttaa itsestäänselvyyksiä. Ja sortuu joskus liikaan kritiikkiin muita kohtaan. Se, joka uskoo vankasti materialismiin, eikä yliluonnollisiin hömpötyksiin. Eikun hetkinen. Tässä kohtaa nousee esiin se varmaan eniten sisäisiä ristiriitoja aiheuttava epäkohta. Se suurinpiirtein ainoa asia, joka ei pidä kohdallani paikkaansa. En voi sille mitään, että uskon ylimaallisiin asioihin. Se on minulle täysin selkeä fakta. Ja se sotii vähän kaikkea muuta vastaan. Olen se tyyppi jonka mielipiteeseen luotetaan tutussa porukassa. Se, jolla on - ainakin omasta mielstään - yleensä vähän parempi idea kuin muilla. Mutta jos mokaan, niin osaan suhtautua siihen täydellisen itseironisesti. Liittämättä tilanteisiin aitoja tunteita. Olen se joka on aina lähtökohtaisesti ystävällinen, muttei miellytä ketään jos ei huvita. Se joka on aina rehellinen, mutta keksii keinot olla rehellinen ilman, että joutuu paljastamaan mitään mitä ei halua. Se joka osaa sanoa ei. Nätisti. Joka vaikuttaa halutessaan niin järkevältä. Mutta sitten toteaa silmät kirkkaina, että tottakai ympärillämme on maailma, jota emme näe. Ja voisin kertoa monta itse kehittämääni teoriaa siihen liittyen, jos en kokisi, että ne menisivät hukkaan teidän korvillenne. Ylimielisyyteen sortumista. Jota sitten paikataan itsekseen myöhemmin. Minulla ei ole tarvetta puolustella mitään näkemystäni, eikä hakea hyväksyntää, koska olen niin varma siitä mitä tiedän. Ja sitten samaan aikaan myönnän etten tiedä mitään. Samaan aikaan koen olevani tosi hyvä tyyppi, joka selviää mistä vain. Ja samaan aikaan voin itkeä epäonneani ja heikkouttani. En tiedä miksi nyt taas aloin miettimään tätä samaa asiaa, mutta onhan se parempaa ajateltavaa kuin itkeminen miesten perään. Allaoleva kuva naurattaa minua, koska voisin heti esittää lukuisia kuvakaappauksia noista lauseista, joita olen muille sanonut. Yes or no? Siihen vanhaan viestiin törmäsin juuri toissapäivänä, kun yöllä olin kysynyt Javierilta haluaako hän minut luokseen. Yes or no! Hän sanoi silloin kyllä.


Keskiviikko on alusta alkaen parempi kuin tiistai. Yö on nukuttu paremmin. Aamulla vire on positiivisempi. Venyttelen olkkarin lattialla samalla kun pesen hampaita ja kiittelen tästä hyvästä aamusta mielessäni. Ulkona ilma on kivan raikas. Jotenkin ei haittaa yhtään ettei ole enää niin lämmin. Tuntuu siltä, kuin yksi aikakausi olisi loppumassa ja jotain uutta alkamassa. Juuri se sama fiilis kun uusi koululuokka alkaa ja se tuntuu kivalta ja jännältä. Ehkä tämä on se ajankohta, kun pystyn päästämään irti menneestä ja aloittamaan uusia asioita puhtaalta pöydältä. Viime vuonna juuri syksyn kynnyksellä jouduin luopumaan Ronista. En varmaan ihan heti uskonut, että nyt on tosi kyseessä, koska olimme pelleilleet on-off -rakkauden kanssa jatkuvasti. Mutta se oli lopullista. Kai se oli. Ja nyt minun on lopullisesti päästettävä irti Javierista ja arkistoitava hänet niihin menneisiin rakkauksiin ja oppimiskokemuksiin, joita ilman moni upea asia olisi jäänyt kokematta. Haikeaa, mutta välttämätöntä. En ole nyt kuullut Ronista mitään pitkään aikaan. Miltäköhän tuntuisi jos törmäisin häneen sattumalta jossain? Mitäköhän tapahtuisi. Minulla ei ole aavistustakaan. Mutta Javieriin törmääminen kesken eroprosessin tuntui jälkikäteen pahalta. Antoi minulle hetkeksi takapakkia. Mutta ehkä joskus pitää ottaa yksi askel taakse, että pääsee kaksi eteen. Rickykin on jutellut minulle taas enemmän. Kaivannut minua. Mutta olen sanonut suoraan, että hänellä oli jo tilaisuutensa. En halua katsoa taaksepäin enää. Heikolla hetkellä saatan sortua ottamaan Rickyyn yhteyttä ja jossitella taas kaikkea. Mutta oikeasti haluaisin jättää kaikki nämä vuoden 2016 jutut taakse. Hyviksi muistoiksi. Kavereiksi joiden kanssa kuulumisten vaihtelu ei pistä sisintä. Kavereiksi, joiden tulevat parisuhdepäivitykset saavat minut toivomaan heille hyvää, eikä kuolemaan sisäisesti. Minulle on käynyt niin sekä pitkäaikaisen eksäni kanssa että Ronin kanssa. Melkein ovi ei ole ehtinyt kolahtaa heidän takanaan, kun jo hehkutetaan uutta rakkautta julkisesti somessa. Miksiköhän juuri minun on pitänyt kokea ne kauheat hetket? Tajutakseni että oikeasti on päästettävä irti? En tiedä. Ei se voi olla niin yleistä. Toivon, ettei se tapahdu Javierin kanssa. Kesti kaksi vuotta tehdä yhteinen somepäivitys hänen kanssaan. Se oli ihan pienestä kiinni, etteikö niitä olisi tehty paljon lisää. Javier on ollut pitkään somehiljaisuudessa. Silloin kun olin hänen luonaan ja kaikki tuntui etenevän välillämme hyvin, hän päivitteli sosiaalisiin medioihin joka päivä kaikenlaista hassua. Voikohan hän hyvin? En vieläkään pysty sanomaan rehellisesti että toivoisin niin.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti