Eijjjaksa

Sunnuntai-iltana sataa niin paljon vettä, että maanantaiaamun täysin kirkas sininen taivas ja auringonpaiste melkein yllättää minut. Herätessäni tunnen tutun laimean ahdistuksen fyysisenä rinnassani ja vatsassani, mutta se ei tuo mieleeni epätoivoisia ajatuksia. Ahdistuksen ollessa voimakas, tai kun jotain harmillista on oikeasti tapahtunut, tuntuu siltä että pahat ajatukset tulevat ennen fyysisiä oireita. Mutta nyt kun minulla ei oikeastaan ole mitään varsinaista syytä olla ahdistunut (aika harvoin kai on ollut), niin se värisee siellä taustalla odottamassa, että ruokkisin sitä jotenkin. Jollain haikealla tai ahdistavalla ajatuksella. Että tuijottelisin Javieria tai jotain muuta somessa ja miettisin säälittelisin itseäni. Tuntisin kauheaa menetyksen tustaa ja epäonnistumista. Ja siten saisin itse ahdistuksen viiltelemään minua sisältä päin. Oikeastaan siihen riittää mikä vain joskus minua satuttanut ajatus. Voisin miettiä ketä tahansa eksääni tai ihmistä, jota ikävöin. Voin miettiä vaikka niitä hiekkarantoja, joita kaipaan kauheasti ja saada tipan linssiin. Mutta keskityn aamupäivällä töihin sivuuttaen ahdistuksen kokonaan, ja vasta kun kävelen yksin lounaalle aurinkolasit silmilläni pääsee mielikuvitukseni vauhtiin. Jostain syystä käyn mielessäni läpi kuvitteellista keskustelua, jossa kertoisin lääkärille ahdistuksestani. En varmaan pystyisi puhumaan siitä ilman että alkaisin itkeä, ja jo tällainen ajatusleikki saa pari kyyneltä valumaan silmistäni. Aivan typerää, ja tuntuu taas inhottavalta olla sen armoilla. Ahdistus ei ole mitenkään paha. Ihan tavallisella tasolla. Mutta en jaksaisi tuntea sitä lievänäkään. Ja taas ajatus siitä, etten enää paranisi tuntuu kamalalta. Perusmaanantai. Huominen on varmaan kurjempi. Tiistai. Mutta ehkä jonain viikkona ei olekaan. Ehkä se on jo tämä viikko. Yleensä maanantait ovat aika hiljaisia ja rauhallisia päiviä. Mutta nyt jo heti aamusta puhelimessani on ollut muutamia viestejä eri kavereilta. Tyypeiltä, jotka ovat minusta kiinnostuneita ja haluaisivat viettää kanssani enemmän aikaa. Se on aivan takuulla tämä syksy. Yhtäkkiä kaikki ovat aktivoituneet ja kai alitajuisesti yrittävät varmistaa seuraa pimeisiin syysiltoihin. Ile haluaa pitää yhteyttä ja varmistelee, että tapaamme tälläkin viikolla. Ihan normaaliin kivaan tapaansa. Toinen kaveri pyytää minua leffaan, mutten lupaa lähteä, koska epäilen hänen tarkoittavan treffejä, eikä kaverusten kohtaamista. Ja kolmas kiva kaveri Jami, joka uskaltautui kutsumaan minut luokseen viikonloppuyönä katsomaan leffoja, jatkaa ujosti keskustelua viikonlopun jäljiltä. Melkein harkitsin hänen luokseen menemistä. Se oli aika lähellä. Mutta en vaan rohjennut. Tai viitsinyt. Tai halunnut. Ajankohta hänen yllättävälle yhteydenotollensa oli aika huono, koska olin jo odottelemassa pysäkillä viimeistä bussia kotiini. Enkä ole koskaan ollut hänen luonaan, joten harhailu pimeillä kaduilla ei saanut minua innostumaan. Ja sitten mietin, että mitä tuntuisi herätä sieltä aamulla. Ehkä kaduttaisi ja se olisi outoa. Koska en tiedä pidänkö hänestä enemmän kuin kaverina. 

En siis tarttunut eteen tulleeseen tilaisuuteen, vaikka aiemmin intoilin niin tekeväni. Mutta ehkei jokaiseen yökutsuun kannatakaan vastata myönteisesti. Pidän Jamista. Hän on suloinen ja kiva. Vähän hassu. Ei osaa kirjoittaa yhdyssanoja. Olen aiemminkin pohtinut meidän ehkä pitävän toisistamme, mutta tämä oli ensimmäinen kerta, kun hän tekee selkeän aloitteen. Mutta hän ei ole ainoa. Kuten sanoin, se on varmaan tämä syksy, jonka ansiosta olen saanut näiden edellämainittujen yhteydenottojen lisäksi muutaman muunkin kiinnostuneen viestin tai kommentin ympäriltäni melko uusilta tuttavuuksilta. Tilanne on vähän hämmentävä, koska en ole aiemmin nähnyt näitä ihmisiä mitenkään muutoin kuin kavereina. Ja nyt kun viimeinkin olen päättänyt pitää silmäni auki ja mieleni avoimena, niin aivan kuin lähipiirissäni olevat miehet olivat vaistonneet sen, ja kokeilevat nyt onneaan. En tiedä yhtään miten reagoida. Mitäs jos haluaisin tutustua moneen heistä paremmin? Tuntuu kauhean vaikealta, joten olen vain toiminut yhtä neutraalisti kuin tähänkin asti. En tiedä olenko oikeasti valmis mihinkään romanssiin. Ahdistus aaltoilee vieläkin ja takaisku deittirintamalla voisi taas lisätä sitä. Ja sitä paitsi en tiedä ovatko nämä kivat ihmiset sellaisia, joista oikeasti ja pysyvästi voisin kiinnostua. Jotta kaverisuhteet kannattaisi riskeerata. En tietystikään tiedä heistä kaikkea, enkä tunne heitä riittävästi. Mutta tahtomattani vertaan heitä esimerkiksi Javieriin. Enkä koe samaa ylpeää kunnioitusta heitä kohtaan. Huoh, en jaksa miettiä koko asiaa. Maanantaina töiden jälkeen saavun kotiin ja yritän parantaa oloani tekemällä alle tunnin mittaisen jumppavenyttelyn youtuben esimerkillä. Nainen telkkarissa sanoo, että hengitetään rauhallisesti ensin ja tunnetaan rehellisesti sitä miltä oikeasti tuntuu, ja minua itkettää heti. Mutta vain hetken. Pari itsesäälistä nyyhkäisyä ja poskille valuvia kyyneleitä. Videon loppupuolella minulle tulee paha olo. Meinaan oksentaa, mutten kuitenkaan tee niin. Vaan käperryn hetkeksi sohvalle odottamaan että olo paranee. BLING. Jami lähettää jonkun hölmön videolinkin. BLING. Kaveri kutsuu lenkille. En jaksa mennä. Ahdistus tuntuu lievänä siellä taustalla niinkuin yleensäkin. Enkä oikein jaksa innostua mistään. Syytän taas alkuviikkoa tympeästä olostani ja toivon vain ettei fiilis tai olo pahenisi huomenna. 

Olen myös viikonlopun aikana käynyt ensitreffeillä uuden tindermatchin kanssa. Sellaisen joka näyttää kuvissa pitkältä, tummalta ja komealta. Aika seksikkäältä. Vähän eksoottiselta. Ja sitten sovittuun paikkaan saapuu ihan erinäköinen mies. Sellainen lyhyt ja pyöreäkasvoinen tavis. Ei siinä ole mitään pahaa tietenkään. Mutta on tylsä pettyä ensikohtaamiseen. Juttelemme hymyillen pari tuntia lasillisten ääressä. Nauramme aika paljon. Tulemme juttuun. Maksimissaan kavereina. Deitti sanoo, että jos vain haluan niin olen tervetullut johonkin musiikkitapahtumaan hänen kanssaan. Mutta ehkä hän jo aavistaa etten tule. Minua harmittaa, että olin ehtinyt sopia nämä treffit ja siksi joutunut lykkäämään sen kiinnostavamman miehen tapaamista aikataulujen sopimattomuuden vuoksi. Mutta mistäpä tätä olisi voinut tietää. Joku tapaamaton tinderi ehdottelee myös tapaamista, mutten jaksa sopia mitään vielä. Ehken ollenkaan. Oloni on epäsosiaalinen. Mutta ehkä sopivan maanantainen. Mielessäni pyörii vanhat rakkaudet silleen neutraalisti ja vaimeasti. Mietin miten kaikki he ovat onnellisesti jonkun kanssa. Ehkä pian Javierkin. Ja minä olen vain yksin aina. Typerää, että tämä ajatus on minulle toisena päivänä voimaannuttava voimavara. Ja toisena taas syy itsesääliin. Haluan vihdoinkin osata olla yksin. Ja sain testattua että voin olla onnellinen yksin. Mutta vieläkin osa minusta pelkää ja haluaa äkkiä maallista rakkautta.