Puolustusmekanismina sosiaalisuus

Maanantaina siis olen yllättävän latistunut ja väsynyt ja jopa huonovointinen. Otan ylimääräisen ahdistuslääkkeen, koska haluan olla paremmanmieleinen yhteisellä illallisella perheeni kanssa. Ja se auttaa. Heti olo tasaantuu ja ja jopa fyysinen paha olo laimenee. Selviydyn mukavasti loppuillasta ja saan helposti unta. Herään tiistaihin muistaen heti että on pelottava tiistai. Makoilen sängyssä silmät kiinni ja tunnustelen taas oloani. Ennen kuin mikään ajatus ehtii vyöryä mieleeni niin sanon itselleni, että kaikki on hyvin. Päätän siinä heräillessäni, että ehdotan vielä kerran sille mielenkiintoiselle tinderille tapaamista, koska emme taaskaan onnsituneet kohtaamaan. Hän tahtoi viikonloppuna vaihtaa tapaamisajankohtaa samalle ajalle, kun olin treffeillä toisen kanssa. Joten en koe koko homman olleen minun vikani. Mutta koska olen tosi kiinnostunut hänestä, niin aion ottaa humoristisesti yhteyttä ja sanoa, että unohdetaan viikonlopun häsellys ja nyt sovitaan tarkka aika treffeille, jota ei muuteta. Nousen aamupesulle ja menen tinderiin. Valmiina sopimaan uudet treffit, vaikka vielä eilen vielä olin niin epäsosiaalinen. Ja sitten huomaan, että hän on poistanut minut sieltä kokonaan! Epäreilua!  Ihan tuntematon ihminen. Jota en ole tavannut. Ja josta en tiedä mitään. Mutta heti kauhea hylätyksi tulemisen tunne vyöryy ylitseni. Ahdistus nappaa heti kiinni tästä tilaisuudesta ja ivailee, että siinä menetin takuulla jonkun hyvän tyypin! Ai, että kun harmittaa. Koitan pitää tunteeni aisoissa, ja koska olen noussut sängystä tavallista aikaisemmin, niin pätään kokeilla saavuttaa mielenrauhaa tekemällä nopean ja kevyen aamujoogajumpan opetusviedota seuraten. Keskityn, hengitän, venyttelen selkää ja niskoja. Ja kädet ylös aurinkotervehdykseen. Teen joka liikkeen oikein tarkkaan. Niinkuin edellisenäkin päivänä. Olen päättänyt panostaa kotijumppaan ja tunnen tyytyväisyyttä, kun taas pidän siitä kiinni. Mutta ihan varalta nappaan ylimääräisen ahdistuslääkkeen mukaani. Koska on tiistai. Ja koska se alkoi näin huonosti ja yllättävällä takaiskulla. Lähden töihin koittaen hokea, että kaikki on fine, eikä minnekään ole kiire. Etkö muista tarkoituksenmukaisuutta! Mielessäni käy vielä sellainen Crazy Bitch -ajatus, että lähettäisin tuolle tinderille facebookin kautta viestin (koska heti some tekee toisistamme kaveriehdotuksia), jossa sanoisin, että Hei, camoon! Meidän pitäisi tavata! Mutta ehken sentään siihen ryhdy.

Ja mikä onkaan minun puolustusmekanismini näissä tilanteissa? Miten keinotekoisesti kohennan oloani ilman lääkettä? Tai ilman liikuntaa. No tietystikin hakemalla huomiota muualta. Muistuttamalla itseäni että olen vielä olemassa, vaikkei kaikki mene heti kuten haluan. Hetken mielijohteesta otan yhteyttä muutamiin uusiin matcheihin, joiden kanssa en ole vielä aloittanut tinderissä keskustelua. Avaan keskusteluja jollain hauskalla kommentilla. Eikä mene kauaa, kun jo pari alkaa vastailla ja tehdä kanssani tuttavuutta. Näin se käy. Yksi putoaa pois, niin kyllä siellä aina on seuraavia odottelemassa. Lisäksi otan yhteyttä siihen mieheen, joka vielä eilen oli niin innokas tapaamaan minut. Aika kehnosti näköjään sujuu tämä itsenäisyyteen opettelu ja riippumattomuus muista. Mutta ei kai se nyt voi olla niin väärin viestitellä ihmisille. Ei se tarkoita että olisin heitä heti tapaamassa. Haluan vain tuntea, etten ole niin yksin miltä tuollaiset tyrmäykset saavat minut tuntumaan. Minullahan on flirttitilanteet kesken Ilen ja Jaminkin ja parin muunkin kanssa. Mutta näköjään sekoittelen asioita vielä vähän lisää. Olenpas kauhea. Toimistolle päästyäni puran turhautumistani viestimällä Elinalle. Sovimme terapeuttiset viinilasilliset lähipäiville. Ja sitten päähäni putoaa täysin yllättävä ajatus. Juuri niin kuin aina joskus käy, eikä se tunnu ahdistuksen idelta. Otan yhteyttä Harriin. Lähetän hänelle ekaa kertaa yli vuoteen kuulumisviestin ja pahoittelen sitä miten välit katkesivat yllättäen tapailtuamme viime vuonna, ja toivotan hänelle kivaa syksyä. Mitä ihmettä päässäni oikein liikkuu? Vähän myöhemmin minua hävettää tällainen yhteydenotto. Mutta ehkä mitään syytä häpeään ei oikeasti ole. Miksen voisi toivottaa hyvää syksyä? Tiedän, että hän piti minusta oikeasti. Jotenkin vain tällaisella hetkellä ajatuksiini vyöryy ne kivat illat, joita vietimme yhdessä. Ja se miten mielettömän hyvä tyyppi hän oli. Ja ehkä salaa jossain itsekkyyden alitajunnassa toivoisin, että voisimme taas lojua lattialle kasatussa tyynyvuoressa ja juoda siideriä ja katsella sarjoja myöhään yöhön. Hänen upeassa asunnossaan. Ehkä voisin sittenkin pitää hänestä! Ehkä en vain silloin ollut valmis. Mitäs jos, mitäs jos! Jostain syystä en laske häntä näihin eksiin joista pitäisi pysytellä erossa. Ennen tapailin näitä miehiä, jotka saattavat joiltain osin ylittää oman tasoni. Ja nautin siitä. Ja koin ansaitsevani sen. En olisi tyytynyt vähempään. Ja sitten olen pilannut kaiken tavalla tai toisella. Ja nyt yhtäkkiä kun kesän bileet ovat jäämässä taakse kaipaan ehkä taas jotain kunnollista. En tiedä. Mutta en saa viestiä enää takaisinkaan. Harri ei käytä somea juurikaan, joten hän ei lue viestiäni välttämättä pitkään aikaan. Ja ehkä se on ihan hyvä. 

En nykyään tunne kauhean helposti häpeää. En ainakaan kauaa. Olen tietoisesti koittanut opetella pois sellaisesta. Olen mokaillut paljon. Etenkin silloin kun käytin runsaammin alkoholia. Muistan vieläkin sen aallonpohjan Carlosilla pari vuotta sitten. Mutta nyt sekään ei liikuta minua ajatuksena ollenkaan. Olen usein miettinyt että nolaanko itseni jollain viestillä. Kuten taas teen Harrin kohdalla. Mutta päätän olla nolostumatta. Ennemmin viestin kuin jätän viestimättä. Ainakin kerran. Ainakin kun asia on positiivinen. Eikö se ole osa asennettani nykyään. Ehkä Javierin suhtautuminen niin hyökkäävästi pariin normaaliin viestiini sai minut epäilemään itseäni. Mutta olen sitä mieltä, että hän oli tässä asiassa väärässä. Ja olen tyytyväinen, ettei tällä kertaa minun päähänpistoni ehdottanut viestimistä hänelle! En kyllä oikein tiedä miksi kaipaan tällaista huomiota niin paljon. Ja miksi en tyydy niihin, joita ympärilläni jo on? Kuitenkaan en hae sellaista perinteistä hyväksyntää, jota monet naiset hakevat esimerkiksi yhdenillanjutuista. Haluan kai vain tietää, että maailma pyörii edelleen, vaikka joku juttu loppuu. En tiedä. Jos vain kaipaisin seuraa niin voisin milloin tahansa mennä Manun tai Ninon luokse. Tai kenen vain ystävän. Koko maanantai-illan Nino on jutellut kanssani pimenevistä syysilloista ja siitä, miten me voisimme katsella yhdessä leffoja. Ja vaikka mennä sinne matkalle. Voisin vain sanoa kyllä ja katsoa mitä tapahtuu. Mutta sen sijaan olen ympäripyöreä ja hamuan lisää uusia kontakteja, joille minulla ei todellisuudessa ole edes aikaa, ellen vähennä ystävien kanssa vietettyjä hetkiä. Heti kun puhelimeni piippailee ja saan olla yhteydessä uusiin ihmisiin, oloni paranee. Kysyn jopa Rickyltä että onko hänellä kaikki kunnossa, koska jätin viikonloppuna vastaamatta hänen puheluunsa. Mutta hän ei vastaa. Eikä Harri. Fiiliksestä tulee silti ihan hyvä. Näin se käy. Edes se ei heikennä mieltäni, että näen somessa Ronin olevan muuttamassa takaisin tänne kaupunkiin kauempaa kotiseudultaan puolisonsa kanssa. Se tuntuu jännittävältä. Se, että ehkä ennemmin tai myöhemmin törmäämme toisiimme vahingossa. Juurihan olin miettinyt tätäkin asiaa jossain aiemmassa tekstissäni. Mutta toisaalta, en ole törmännyt vahingossa kuin muutamaan deittiin näiden parin vuoden aikana, vaikka elämme näin pienessä maassa. Joten turha miettiä sitä sen enempää. En halua miettiä sitä. En halua tippaakaan antaa Ronille enempää sijaa ajatuksissani, etten vahingossa ajaudu vaikkapa kysymään hänen kuulumisiaan. Jos päähän istuttaa pienenkin ajatuksen jostain tällaisesta mahdollisuudesta, niin se saattaa salakavalasti kasvaa suuremmaksi ja tipahtaa sitten joku kerta mahtavana ideana näppäimistölle. Mutta tässä asiassa en anna niin käydä.

Eli ainakin iltapäivään mennessä tiistai on tuntunut ihan hyvältä. Aion pitää ahdistuksen poissa suorittamalla taas joogaharjoitteet mallin mukaisesti kotiuduttuani töistä. Tarvittaessa turvaudun ahdistuslääkkeeseen. Oloni on energisempi ja tehokkaampi kuin maanantaina, ja kenties tahtoisin huomenna tehdä jotain muuta kuin olla kotona. Oikeastaan olisin tahtonut juuri keskiviikkona tavata sen kiinnostavan tinderin joka törkeästi hylkäsi minut! Mutta ehkä keksin jotain muuta. Tai siis tietysti keksin jos vain haluan. Mutta myös itsenäisyysharjoitteet ovat tervetulleita. Ehkä tämäkin on hyvä harjoite. Se, etten kovin pitkäaikaisetsi loukkaannu siitä, ettei joku tahtonutkaan tavata minua. Se, etten loukkaannu siitä, ettei kivasta deitistä kuulu enää mitään tapaamisemme jälkeen (Elias). Se, jos Harri ei vastaa mitään. Osaankohan olla loukkaantumatta silloin? Ainakin yritän, koska hän saa oikeutetusti olla vastaamatta jos tahtoo. En kai ollut kauhean reilu silloin. Mutta koin toimivani sen mukaisesti mitä silloin halusin. Joten ei kai ketään voi liikaa syytellä. Hetki kerrallansa. Viesti kerrallansa. Tai hylkäys kerrallansa.