Valehtelisin jos väittäisin

Vaikka se keskiviikko tuntuu alusta alkaen vähän paremmalta kuin tiistai. Niin en voi kieltää sitä, ettenkö töiden jälkeen suihkuun mennessäni oikein väkisinkin vähän kyynelehtisi sitä yllättäen mieleeni tulevaan muistoa siitä, kuinka edellisen pitkän suhteeni alkuaikoina meillä oli tapana mennä aina yhdessä suihkuun poikaystäväni kanssa. Istuimme molemmat halvan vuokra-asunnon suihkunlattialla ja hän pesi minut joka paikasta pesusienellä hitaasti ja rakkaudella. Ja sitten minä pesin hänen selkänsä karhealla pesusienellä. En tiedä mistä tuokin mielikuva syöksyy yhtäkkiä mieleeni, mutta iltapäivällä vähän voimistuva ahdistus voi antaa itkun tulla ihan mistä tahansa syystä. Ihan mistä tahansa. Vaikka siitä lomakaipuusta. Vieraillessani pikaisesti vanhemmillanikin saisin kyyneleet silmiin ihan vain ajattelemalla, että ettekö tajua että minua riivaa ahdistus! Äiti, auta! Mutta en sano mitään, koska tiedän jo kaikki vastaukset valmiiksi. Ja sitä paitsi keskiviikkoahdistus on ihan okei. Se vain on siinä sivussa aaltoilee samalla kun valmistaudun käymään moikkaamassa kavereita. En ole itse ottanut kehenkään yhteyttä ja vähän jännitän ahdistusken patistamana sitä, että haluaako kukaan edes nähdä minua. Mutta pian Ile jo viestii ja kutsuu pienimuotoiseen rauhalliseen illanviettoon. Hyvä. Avaan syyskauden hankkimalla punaviiniä mukaan kaverille, jossa Ile ja muutama muu viettävät rauhallisesti iltaa. Intoudumme heti keskusteluun Ilen kanssa. Huomaan, että arvioin häntä vähän enemmän. Kaikki mitä teemme ja sanomme on ihan normaalia, mutta taka-alalla minä mietin, että onkohan hän fiksu. Yrittääkö hän tuolla jutulla tehdä minuun vaikutuksen vai onko hän oma itsensä? Lähteekö hän samaa matkaa kanssani julkisilla kohti kotia, koska haluaa kotiin, vai siksi, että hän tahtoisi minun vahingossa eksyvän luokseen? Illan aikana puhumme matkustamisesta ja Ile intoutuu ehdottamaan, että voisimme lähteä talvella yhdessä jonnekin. Kivaa! Mutta sitten hän jatkaa, että silloin saattaisi olla varaakin. En halua olla materialistinen. En halua olla kiinnostunut kenenkään pankkitilin saldosta. Mutta heti kun joku ääneen ilmaisee, että on nyt aivan persaukinen, niin en voi sille mitään, että asia vähän häiritsee minua. Ei minullakaan ole varaa mihin tahansa milloin tahansa. Mutta se, että Ile tahtoo lainata minulta bussilippurahan tuntuu typerältä. Tykkään jakaa. Tykkään antaa ihmisille asioita. Mutta inhoan sitä, että minulta pyydetään jotain. Että jollain ei ole paria hilua taskunpohjalla. Onko se normaalia? Onko se sellainen tavallinen juttu, joka nyt vain pitää sietää? En tiedä koska tapailemillani ihmisillä normaalisti on ollut huomattavasti minua korkeampi elintaso. Juuri tämäkin asia on osa minun persoonallisuuttani. Se, etten voi oikein tajuta, miten joku ei osaa tai halua huolehtia raha-asioistaan. Ei mitään ennakointia. No, eiköhän kohta tämäkin osu omaan nilkkaani ja saan tuta miltä tuntuu kun ei ole yhtään ylimääräistä latia. Ehkä sitten suhtautumiseni muuttuu. Mutta toisaalta olen elänyt minimitoimeentulolla useita vuosia. Ja muistaakseni selvisin ihan hyvin.

Meillä on hauskaa. Nauramme illan aikana paljon. Ile haluaa lähteä kotiinsa samaa matkaa, kun kaivan laukkuni pohjalta hänelle kolikot bussimatkaa varten. Ja hän halaa minua erotessamme tiukasti ja pitää kädestäni kiinni. Olen neutraali ja hymyileväinen. Kun Ile sanoo, että nähdäänkö sitten viimeistään lauantaina, niin totean nauraen laittavani sen vakavaan harkintaan. Sillä hetkellä minua on ehkä vähän häirinnyt jotkut mitättömät pikkuasiat välillämme. Mutta koitan olla ajattelematta niitä. Eikö se fiilis ja yhteys ollut se tärkein juttu? Silti minusta jotenkin tuntuu astetta vähemmän siltä, että meistä voisi tulla jokin erityinen romanssi. Pelkään näiden asioiden häiritsevän minua liikaa. Mutta sen näkee sitten ajan kanssa. Herään torstaihin ja pelkään heti ahdistusta, koska kokemani turvaverkko Ilessä tuntuu saaneet pienen palkeensilmän punoksiinsa. Mutta oloni on ihan okei. Silti tuntuu siltä, että tarvitsen jonkin varmuuden siitä etten ole yksin tässä maailmassa. Ja heti aamulla päätän aktivoitua taas deittirintamalla. Lähetän kolmelle eri tinderille ehdotuksen tavata viikonloppuna. Tuosta noin vain. Miksi odotella että he tekisivät aloitteen. Heti kaksi vastaa, että se voisi sopia. Kas näin. Vähän ympäripyöreää niin että jos tapaaminen peruuntuu niin kukaan ei voi loukkaantua. Sopivan turvallista molempiin suuntiin. Kuin koeaika, jonka aikana kumpikin osapuoli voi perääntyä ilman rangaistusta. Pidetään kaikki verkot vesillä, eikä laiteta kaikkia hellyydenkaipuita yhden ihmisen varaan. Hyvä. Hetkessä tuntuu taas siltä, että ihan sama mitä yhden henkilön kanssa tapahtuu, niin aina on olemassa joku muu. Outoa että tarvitsen tällaista turvallisuuden tunnetta. Ainakin joskus. Siitä pitäisi päästä eroon. Mutta asia kerrallaan. Ja eihän siinä voi olla mitään pahaa tavata uusia ihmisiä. Työpäivä kuluu torstaina kauhean nopeasti. Jostain syystä aina silloin kun on valvonut ja tehnyt jotain eriaista arki-iltana niin seuraava päivä sujahtaa nopeammin ohi. Ällöän itseäni kun syön taas lounaalla epäterveellistä ruokaa ja suklaata jälkkäriksi. Jos aion tutustua uusiin ihmisiin niin ehkä minun vielä kannattaa rajoittaa talvikerroksen keräämistä. Ihan huomaamatta olen siis järjestänyt itselleni loppuviikolle kaikenlaisia mahdollisuuksia. Ja siinä sivussa vastailen jotain Rickylle, jota ehkä aavistuksen verran ikävöin. Ja Ilelle, johon aion suhtautua mahdollisimman neutraalisti kunnes fiilikset kääntyvät vahvemmin johonkin suuntaan. Anything can happen.