Tuttu tiistai

Tapaan maanantaina töiden jälkeen pikaisesti pari kaveria yksillä afterworkeilla ja juoruilu sinkkuelämän haasteista ja ihanuudesta keventää hetkeksi mieltä. Kaikki on yhtä mieltä siitä, ettei kiirehtiminen auta mitään. Ja vapaasta ajasta tulisi nauttia täysin siemauksin, koska sitten kun sen sopivan kumppanin löytää niin siinä voikin mennä sitten koko loppu elämä. Siinä kun näitä asioita käy läpi iloisesti jutellen vertaistukiryhmässä, niin ei fiilis ole yhtään hassumpi. Tuntuu, että juuri nyt on hyvä. Kun selitän nauraen, että tuhlasin taas aikaa aivan turhaan Javieriin kuukausitolkulla, niin tuntuu kuin olisin ihan sinut asian kanssa. Se on se miltä oikeasti pitäisi tuntua. Sitten menen kotiin ja läheinen sukulaiseni tulee kylään. Syömme herkullista kanaruokaa, jonka olen valmistanut aikaisemmin, ja katsomme sarjoja. Ja syömme tummaa appelsiinisuklaata. Monta riviä. Fiilis alkaa vähän ailaihdella alemmas iltaa kohden, etenkin kun sukulaiseni kertoo, että häntäkin välillä ahdistaa. Ilman mitään kunnon syytä. Tuntuu tyhmältä ja turhalta. Surulliselta ilman mitään syytä. Koitan olla kauhean positiivinen ja selitän humoristisesti, että tämä on tämä meidän suvun murheenkryyni ja sukupolvelta toiselle siirtyvä riesa. Näytän hymyillen miten tehdään hengitysharjoituksia (viisi sisään ja kymmenen ulos) ja koitan kokemuksen syvällä rintaäänellä kertoa, että se menee kyllä ohi. Kannattaa vain odottaa maltillisesti ja olla uskomatta omia tylsiä ajatuksiaan. Katso nyt miten tyytyväinen minäkin olen, vaikka vielä vähän aikaa sitten itkeskelin joka ilta. Nyt harmittaa, että olen niin avoimesti näyttänyt omaa kurjuuttani turhaan muille. Omaa rintaani alkaa ahdistaa. Ehkä jotain sympatiatuskaa. Sukulaiseni on niin nuori ja tiedän tismalleen miltä hänestä tuntuu. Tietäjät tietää, kun näkee sen katseen silmissä. Pidän positiivisen vireen yllä niin kauan kun sukulaiseni on kylässä. Ja vaikka minua ahdistaa hänen lähdettyään, niin päätän olla ottamatta mitään ylimääräistä lääkettä tai edes lasillista viiniä. Haluan siedättää itseäni näissä lievissä tilanteissa, kun ahdistus on hallittavissa, jos vain suinkin jaksan. Haluan säästää apukeinot tällä kertaa vaikeampiin hetkiin. Olo on ontto ja lievästi surumielinen ilman mitään syytä. Se ihan tuttu fiilis. Eikä edes kovin vahva. Tyhmä, kuten sukulaiseni sanoo. Päätän olla miettimättä sitä yhtään enempää, ja hyppään sänkyyn katsomaan taas rikosdokkaria, kunnes nukahdan yllättävän helposti sikeään uneen.

En ole kuullut mitään Eliaksesta. En tiedä johtuuko se vaihtelevasti toimivasta sovelluksesta, vai siitä ettei hän ole kiinnostunut tapaamaan uudelleen. Mutta joka tapauksessa hän ei vaikuttanut ihmiseltä, joka vain katoaisi linjoilta sanomatta mitään. Mutta mistäs sitä tietää. No hard feelings, jos näin käy. Toki nyt tiistaina, kun lievä ahdistunut olo jatkuu väreilevänä pitkin päivää, niin fiilis ghostatuksi tulemisesta ei paranna olotilaa. Tekisi mieli heti sopia treffit jonkun kanssa helpottamaan oloa. Mutta selitän itselleni, ettei se välttämättä helpota oloa. Ei ainakaan paranna ahdistusta. Ehkä lieventää sen oireita hetkeksi. Sitä paitsi, ehkä ennemmin viettäisin aikaa ystävieni kanssa. Vilkuilen somea taas vähän enemmän, mutta en tiedä mitä sieltä etsin. Ahdistus ei pahene kun ajattelen Javieria. Olen melko varma, että edellisviikon yhteydenpitomme on jotenkin helpottanut asian käsittelyä. Pystyn suhtautumaan häneen realistisesti, enkä anna tunteideni olla liian kullattuja häntä kohtaan. Vaikka juuri tänään ahdistus poukkoilee rinnassa vanhaan tiistaiseen tapaan. Se tuijottelee puhelinta ja toivoo, että joku lähettäisi viestin. Haluaa huomiota. Miksiköhän? Onkohan nyt jotain sellaista ilmassa, että me ahdistukselle alttiit aktivoidutaan ilman mitään sen kummempaa syytä. Ovatko planeetat väärässä asennossa? Entä kuu? Toiko alkava syyskausi työstressiä? Vai johtuuko se säätilamuutoksista. Siitä, että yksi vuodenaika alkaa olla ohi. Eroahdistusta. Muutosvastarintaa. Jota ei vaan tiedosta? Vaikka en haluaisikaan olla  tämä ihmistestieläin, niin on ihan mielenkiintoista kunnolla tunnustella itseään ja miettiä, että mistä tämä tunne oikein tulee. Miksi taas yhtäkkiä voisin alkaa itkeä tuosta noin vain? Päällimmäinen syy kyynelille voisi olla itsesääli. Kuten yleensä. Mitään ei ole tapahtunut, mutta minusta tuntuu, että elän epäreilussa maailmassa, jossa kaikki muut onnistuu ja minä en. Mutta ei se pidä paikkaansa ollenkaan. Järki ja tunteet. Ristiriidassa taas. Edellisiltana myös olen kärsinyt taas inhottavasta selkäkivusta koko illan. Sellaisesta tosi jomottavasta keskellä alaselkää. Onko ahdistukseni psykosomaattista? Kumpi tulee ensin? Ahdistus on selkeästi myös fyysinen tila. Ja ahdistusta voi lieventää parantamalla fyysistä oloa. Siihenhän hengitysharjoituksetkin perustuu. Liikunta poistaa pahaa oloa. Ehkäpä täytyy mennä lenkille tänään. Pelkään että sairastutan itseni olemalla liian ahdistunut myös fyysisesti.

Olen huomannut viime aikoina, että jokin pienikin ärsyke voi laukaista ahdistusoireet. Kiire töissä tai jokin huono uutinen, mikä ei liity minuun mitenkään, voi laukaista kraaterin hehkumaan rinnassa. Nyt kun olen itse oman suurennuslasini alla entistä tarkemmin, niin havainnoin herkemmin pienetkin vaihtelut olossa. Heti kun kraateri vähänkin värähtää niin pelästyn ja koitan olla ruokkimatta sitä. Kaikki on helpompaa, kun ahdistukseen voi suhtautua ulkopuolisena häiriötekijänä. Omia tyhmiä ajatuksia ja tunteita on paljon helpompi kontrolloida, kun voin ajatella, etteivät ne ole lähtöisin minusta. Teen joskus ajatusharjoituksia, kuten olen saattanut mainita, joissa ajattelen samaa asiaa silloin kun tunnen oloni tasapainoiseksi ja terveeksi. Ja silloin kun minua ahdistaa. Kun minua ahdistaa ja jokin ajatus haluaisi saada minut toimimaan typerällä tavalla, niin palautan mieleeni sen tunteen, mikä minulla on samasta ajatuksesta, kun voin hyvin. Ja se auttaa tosi paljon. Se todistaa minulle itselleni huonollakin hetkellä sen, että tunne on valheellinen. Vaikka se tuntuu täysin aidolta. Tuttuun tiistaiseen tapaan teemana on siis ahdistus, mutta silti voin huomattavasti paremmin kuin menneinä viikkoina. Kehitys on ollut huimaa. Pääosin keskivertoinen olotilani on lähempänä neutraalia kuin täyttä tuskaa. Pystyn hallitsemaan ahdistusta nopeammin ja paremmin kuin aikaisemmin. Silti se tuntuu pahalta ja syö toiveikkuutta ihmeellisellä tavalla. Vaikka pystyn nyt kirjoittamaan, että kaikki on hyvin, niin minusta tuntuu sisäisesti siltä, kuin olisin juuri menettänyt jotain tosi tärkeää. Edelleenkin tämä fiilis voi vallata minut ainakin hetkellisesti. Ja se tuntuu tosi pahalta, vaikka ahdistus ei ole nyt läheskään niin tuntuvaa kuin aiemmin. Silti se sokaisee ja saa kaiken tuntumaan ihan erilaiselta. Pelottavalta. Elina lähtee lenkille kanssani ja saan sanoa ääneen, että tänään on ollut vähän huonompi päivä. Se auttaa aina. Viestittelen humoristisen tinderin kanssa. Sen joka ei ollut etsimässä parisuhdetta. Tietysti. Ja kun pääsen kotiin otan ylimääräisen ahdistuslääkkeen, koska haluan viettää kivan illan kotona. Ja olen jo päättänyt että huomenna teen jotain hauskaa, enkä tarvitse apuväineitä ahdistuksen poistoon.