Psykosomaatiikan äärilaidoilla

Olen ulkoillut. Olen harrastanut liikuntaa. Olen käsitellyt asioita. Olen hokenut sitä kuinka hyvin kaikki on. Mutta silti vain ahdistaa. Keskiviikkona en ota mitään ylimääräistä lääkettä, koska en halua nostaa toleransseja auttavia lääkkeitä kohtaan. Joten ahdistaa. Ahdistus tuntuu rinnassa. Tuntuu siltä kuin rinnassa olisi iso harmaa luola, johon ei uskalla mennä sisälle. Mutta jotenkin vain on joutunut sinne silti. Ahdistus tuntuu vatsassa enemmän kuin ennen. Miksi se nykyään tuntuu vatsassa? Vai onko se edes ahdistus vai jotain muuta. On se ainakin myös ahdistus, koska pystyn säätelemään fyysistä tuskaa ajatuksen voimalla. Menen henkisesti täysillä vuoristoradan jyrkkää mäkeä alas, jos mietin, että mitä jos ahdistus ei lopu. Tai jos katson paratiisisaarelta viime vuonna ottamiani valokuvia. Tai jos ajattelen Javieria tai ketä tahansa. Joudun jankuttamaan näitä samoja asioita täällä kerta toisensa jälkeen, koska tarkoitukseni on hupikirjoittamisen lisäksi tallentaa tämän sairauden vaiheet talteen. Jotta tarvittaessa voin palata tarkistamaan, että milloin minua ahdisti ja kuinka paljon. Ja milloin se loppui. Ahdistus ei ole nyt pahimmillaan. Mutta silti se polttelee rinnassa. Ja vatsassa. Ja tuntuu selässä. Ja painaa hartioita. Kyyneleet ovat silmäluomien takana valmiina tipahtamaan alas, milloin vain vien ajatukset vähän pidemmälle. Ahdistus ei ole nyt pahimmillaan kai siksi, että jotenkin tiedostan asioiden olevan hyvin. Akuutein vaihe erosta Javierin kanssa on takana, joten se suruaika ei enää sekoitu niin vahvasti ahdistukseen ja pahenna sitä. Silti fyysisesti tuntuu pahalta. Ehkä ihan yhtä pahalta kuin pahimpina aikoina. Mutta kontrolloin sitä paremmin. En anna sen nousta kuristamaan kurkkuani. Pilkon fiilikset ja tuntemukset osiin ja mässäilen niillä. Tunnustelen, että missä kohtaa se kipu tuntuu ja mietin, että mistä se fysiologisesti tulee. Alan googletella asiaa. Nythän minulla on uusi aihe: vatsakipu. Ja ehkä se on aina ollutkin se ylävatsakipu, joka on heijastellut kohti rintakehää. Nyt vasta se on ehkä äitynyt niin pahaksi, että tunnen sen selvästi polttelevan juuri vatsaa. Löydän heti useita samankaltaisia kokemuksia vastaavista kivuista yhdistettynä vaikeaan ahdistukseen. Moni miettii ihan samoja asioita kuin minä. Kumpi tuli ensin? Ahdistaako minua edes enää, vai olenko vain fyysisesti sairas? 

Löydän sanan tälle ylävatsakivulle. Dyspepsia. Polttelu vatsassa. Vatsan yläosassa. Yhdistetty usein ahdistukseen ja stressiin. Säädeltävissä ruokavaliolla. Jossain blogissa joku selittää ihan samallailla kuin minäkin sitä, kuinka joskus ahdistuksen fyysiset oireet tulevat ensin, ja sitten niille aletaan etsiä syitä väkisin. Kun vuosikaudet on yhdistänyt ne suoraan henkisiin ja emotionaalisiin vaikeuksiin, niin niiden tarkkailu puhtaasti somaattisesta näkökulmasta tuntuu uskomattomalta läpimurrolta. Samalla, kun löydän tietoa käsikauppalääkkeestä, joka useimmilla auttaa juuri tällaisiin oireisiin, minua alkaa pyörryttää, koska olen niin innoissani. Ajatus siitä mahdollisuudesta, että voisin lieventää ahdistusoireitani jollain yksinkertaisella vatsansuojalääkkeellä saa heti kyyneleet nousemaan silmiin. Ei tietystikään ahdinkoni johdu ainoastaan vatsakivusta. Eikä rintakivusta. Eikä selkäkivusta. Mutta ei välttämättä myöskään pelkästään siitä, että minun vain kuuluu kärsiä koko elämä. Siitä, että sieluni tai mieleni olisi korjaamattomasti sairas. Mutta jos kaikki oireet kerran ruokkivat toisiaan, niin silloin niiden taltuttaminen yksi kerrallaan voi olla avuksi. Syön lounaaksi jotain mahdollisimman vatsaystävällistä, ja päätän suunnata töiden jälkeen apteekkiin. BLING. Intialainen nettikaverini lähettää minulle hauskoja kuvia kuten yleensä. Hän on ehdottanut, että tapaisimme yhdessä jossain ihanassa matkakohteessa ensi talvena, ja puhuu siitä taas. Singhin vilpitön into saa minutkin paremmalle mielelle. Mutta epäilen hieman ovatko hänen motiivinsa täysin kaverillisia. Yhtäkkiä unohdan ahdistuksen hetkeksi kokonaan. Intoudun juttelemaan myös ystävälleni Simolle, jonka kanssa olemme jo tehneet pieniä viikonloppusuunnitelmia. Hänenkin mielestään ilmassa on syystunnelmaa. Jotain uutta. BLING. Uusi tinderi ehdottaa tapaamista. Olen yhtä aikaa yksin, mutta en kuitenkaan yksin ollenkaan. Tajuaisinpa sen kunnolla. Tuntisinpa sen. Enää jälkikäteen en osaa sanoa katosivatko fyysiset oireet keskittyessäni johonkin ihan muuhun hetkeksi. Mutta oloni on yhtäkkiä vähän parempi. Minun pitää kokeilla ruokavalion muutosta. Kaikki välteltäviksi luetellut ruoka-aineet ovat minun herkkujani. Ja monen muun. Siksi kai tätä pahoinvointia onkin niin paljon. Tietysti olen havainnut miten paljon näistä asioista on puhuttu viime vuosien terveysboomin kulta-aikana. Mutten ole jostain syystä ikinä ajatellut ruokarajoitteiden voivan koskettaa minua. Eihän minulla ole mitään sellaista sairautta tai allergiaa. Vai onko sittenkin! Voisinko näin yksinkertaisella asialla saada ahdistusoireeni paranemaan. Riittääkö itsekurini sellaiseen? Kyllä, jos toinen vaihtoehto on ahdistus. Minähän yritän koko ajan muuttaa elämääni. Miksei se ulottuisi myös siihen mitä laitan suuhuni. Olen ehkä ollut liian jumittunut julistukseen siitä, että se ei sairastuta meitä mitä menee suusta sisään, vaan se mitä sieltä tulee ulos.

Tämä herättää myös uusia kysymyksiä siitä, miksi olin parantunut yli puolen vuoden ajan. Syy voi olla mikä vain. Tai kaikki niistä, joita osaan luetella. Ensinnäkin olin saanut nauttia suurta huomiota ja rakkautta laastari-Jukalta selviytyäkseni astetta paremmin Ronin katoamisesta. En ehtinyt kylpeä itsesäälissä samallailla kun nyt olen tehnyt. Jukan ehdoton halu olla kanssani sai minut iloiseksi. Hän antoi minulle positiivisia yllätyksiä pitämällä kiinni kaikista sovituista tapaamisista, vaikka pelkäsin aina peruutusta ja hylkäystä niihin tottuneena. Lisäksi olin syönyt mielialalääkettä (ei ssri) useita kuukausia. Mutta olin lopettanut sen heti niihin aikoihin, kun aloin voida paremmin, eikä vointini muuttunut huonommaksi moniin kuukausiin. Nyt olen syönyt lääkettä jo toukokuusta asti, enkä tiedä onko se parantanut henkistä hyvinvointiani lainkaan. On siis mahdollista ettei tuolla lääkkeellä ole minuun toivottua vaikutusta. Siitä täytyy jutella lääkärin kanssa. Lisäksi lopetin aika runsaan alkoholin käytön lähes kokonaan. Sillä on voinut olla odotettua enemmän positiivisia vaikutuksia minuun myös fyysisesti. Mutta en käytä alkoholia nytkään kuin satunnaisesti parin viinilasillisen verran. Ja nyt ne harvat kesäsiideritkin ovat luonnostaan jääneet pois. Täytyy kuitenkin kiinnittää tähänkin huomiota. Samoihin aikoihin kokeilin ensimmäisen kerran psykedeelejä. Uskon täysin, että ne avaavat mieltä upealla tavalla. Haluan joskus kertoa siitä lisää. Monien tutkimusten mukaan tietyt päihteet, joihin tuolloin ensikertoja tutustuin, parantavat masennusta ja ahdistusta. Mutta onko niiden vaikutus vain määräaikainen? Ystäväni Simo sanoi tuolloin, että niiden parantava vaikutus kestää vain muutamia kuukausia, mutten uskonut häntä. Täytyy tutustua aiheesta tehtyihin tutkimuksiin ja muiden kokemuksiin enemmän. Nyt päihteidenkäyttöni on yleisesti ottaen vähentynyt kauttaaltaan. Mutta silloin tällöin psykedeelit ovat ihan mielen ulottuvilla. Lisäksi olllessani onnellinen olin yksin. Toki olen tuolloinkin miettinyt miehiä ja jutellut näiden samojen tuttujen deittien kanssa. Mutta en tapaillut ketään. En mennyt tinderiin. Olin onnellinen yksin. Onnellisuuteni romahti siinä vaiheessa, kun annoin itseni ihastua taas Javieriin. Mitä muuta tuona ajankohtana tapahtui? Oli loppukevät. Kevät on aina vaikeaa aikaa. On aina ollut. Minulle ja kaltaisilleni. Ja sitten sain lääkityksen ihan muuhun vaivaan, jonka koin räjäyttäneen ahdistuksen täyteen mittaansa. Lopetettuani tuon lääkkeen oloni on kohentunut pikkuhiljaa aina vähän kerrallaan. Mutta se voi johtua vain siitäkin, että aika parantaa. Javier jää yhä kauemmas. Ehkä se on vain se erotuska mikä poistuu, mutta perusahdistus jyllää taustalla koko ajan. Alle puoli vuotta sitten olin onnellinen. Sanoin eläväni hetkessä. Tuntevani oloni lottovoittajaksi. Minne se katosi.

Suunnitelman mukaisesti menen heti hakemaan vatsansuojalääkettä apteekista ja tutustun paremman ruokavalion saloihin. Kun pääsen kotiin laitan opetusvideon pyörimään ja pian hikoilen kauttaaltaan. Koen onnistuvani joka kerta, kun suoritan nämä harjoitteet säntillisesti. Olen jopa vähän innoissani, kun tiedän, että näkyviä tuloksia on odotettavissa nopeastikin jos jatkan samaan malliin. Mieleni tuntuu paremmalta. Sitten käväisen Elinan kanssa lasillisilla, ja purkamassa hänelle viimeisimpiä ajatuksia täysin rehellisesti. Osaan myös kuunnella. Voisin lähteä tapaamaan muitakin ystäviä. Voisin tehdä mitä vain, mutta menen kotiin. En anna fomolle sijaa. Ja loppuillan nautin omasta olostani katsellen hyväntuulista komediasarjaa. Ja maistellen juustoa, koska olen lukenut että se on vatsalle ihan okei. Eli toisin sanoen käyn jääkaapilla muutaman kerran hakemassa vahvanmakuisen juuston siivuja, joista jaan pienen viipaleen kissalleni. Kissa, joka aina kipittää pyynnöstä syliin silmät loistaen ja kovaan ääneen kehräten. Se nukkuu aina joko päälläni, kiinni kyljessäni tai tyynyni vieressä. Jotenkin tunnen sitä kohtaan myötätuntoa. Sitä on kaltoinkohdeltu koko sen alkuelämä, kunnes se tuli heitetyksi pois. Mutta nyt en ole pitkään aikaan nähnyt sitä pelokasta ilmettä, kun se kyyristyy nurkkaan odottamaan potkua tai lyöntiä. Jos sitä meni tuolloin vahingossa liian lähelle, niin se raapaisi kynsillä ja naukui kovaan ääneen. Mutta nyt me hyljätyt olennot kehräämme toisissamme kiinni juustoa herkutellen. Ennen sänkyynmenoa otan ensimmäisen dyspepsia-lääkkeen, enkä malta odottaa aamua. Nukun taas kauhean rauhattomasti. Näen koko yön unta siitä, kuinka olen tapahtumassa, johon olen oikeastikin osallistumassa viikonloppuna. Unessa olen jotenkin pettynyt siihen, miten tuo tilaisuus on järjestetty. Sen aikataulut ovat unessani muuttuneet täysin hullunkurisiksi. Aamulla minusta tuntuu kuin olisin juoksennellut siellä täällä koko yön. Makaan sängyllä silmät kiinni kun kissa venyttelee jäseniään vieressäni. Sitten muistan tunnustella, että ahdistaako minua. Ja saan todeta, että ahdistus ei tunnu niin voimakkaasti kuin edellisenä aamuna. Onko kyse plasebovaikutuksesta? Vai siitä että on torstai? Vai voiko lääke auttaa näin nopeasti ja tehokkaasti. Voiko vatsan tila oikeasti vaikuttaa ahdistuksen tunteen syntymiseen näin selvästi? Nousen tyytyväisenä sängystä ja keskityn rauhassa venytyksiin ennen pukeutumista. Ja töihin kävellessäni taas keskityn kiitoksiin. Minua ihan vähän hymyilyttää. Ihan pikkuisen.