Epäarki vol 4

Maanantai, joka ei taaskaan tunnu maanantailta, koska voin istua syömässä aamiaista lempparilahvilassani lounasaikaan. Ihan itsekseni, tilata pöytään suuren laten ja kakkua. Just sitä mikä sattui tänään näyttämään parhaalta. Kakkua aamiaiseksi. Silmääkään räpäyttämättä. Entinen minä ei olisi tehnyt niin. Koska ei herkkuja voi syödä ennen ruokaa. Mutta nykyään annan itseni ostella kaupan tyhjäksi fazerin pähkinäsuklaalevyistä ja juustonaksuista, kun joskus mennessäni kotiin on päällä kauhea Binge Eating -kohtaus. Enkä melkein ikinä malta odottaa, että pääsen kotiin, vaan jo matkalla alan napsia vähintäänkin suklaata, vaikka olen haaveillut valmiiksi sen pakastepizzan tai lihiksen kaikkin täytteineen. Se on hauskaa. Siis se kun jotkut kukkalajikkeet saavat aikaan kauheat "munchit", ja kaikki maistuu monta kertaa paremmalta kuin normaalisti. Välillä oikein innolla odotan että pääsen yksin kotiin katsomaan sarjaa, jonka juonikin on noina iltoina paljon hauskempi. Mutta nyt satun vain maistamaan kakkua kahvin seurana ihan vain koska voin. Fiilis on voimaantunut ihan vain siitä syystä, että voin istua yksin kahvilassa nauttien herkuista välittämättä siitä, että joku mies tuijottaa aina kun otan palan kakkua haarukkaan ja syön sen liioitellut hitaasti. Siitä että olen tarkoituksella valinnut keskeisen paikan, josta näen kaikki ja kaikki näkevät minut. Valtaan koko pöydän minulle ja egoilleni nostamalla jalan tuolille. Että olen siellä kaikkien normaalien ihmisten joukossa, mutta tunnen oloni erityiseksi. Ehkä moni muu kokee samoin, mutta sehän on vain hauskaa. Ehkä tuo juuri tuo joka istuu myös yksinään ja katselee muita tyytyväisen näköisenä. Vieressäni on reppu jossa on sattumalta satojen eurojen arvosta viihdykkeitä, jotka järkyttäisivät monia. Aiheuttaako tämä jotain kieroa ylimielisyyttä minussa? Ja puhelimessani on monen monta kivaa uutta ja vanhaa henkilöä, joihin saan tutustua haluamallani tavalla. Ei ahdista. Ei ainakaan nyt. Ehkä suhtautumiseni kiireettömyyteen alkaa luonnistua. Pikkuhiljaa. Omatuntoa vähän kaivelee, kun en jaksanut edellispäivänä tavata sitä mukavaa miestä, johon tormäsin joskus kadulla. Ja jonka olen ohimennen tavannut pari kertaa. Koska hän niin rohkeasti pyysi numeroani ja aina ehdottelee järkevää tekemistä, kuten kävelyä luonnossa. Mutta jota kohtaan en vaan tunne mitään kipinää. Viestin hänelle jotain kivaa ihan vain ajankuluksi, ja korvatakseni eilisen vitkutteluni.

Olen herännyt muutama tunti sitten Rickyn sohvalta siihen, kun hän on eteisessä ohjeistamassa lapsiaan pukeutumaan reippaasti lähtöä varten. Lasten pienet ja kiltit äänet kuuluvat eteisestä, kun he pohtivat että pitäisikö jalkaan laittaa sukat vai ei. He eivät tiedä että olen siellä kylässä, ja ihan hiljaa puen päällysvaatteet ylleni ihan vain varmuuden vuoksi. Ennen kuin ovi kolahtaa kiinni Ricky huikkaa minulle olohuoneen ovelta, että hän tulee kohta takaisin. On aikaista. Aurinko vilkkuu verhojen välistä ja muistuttaa siitä ahdistuksesta, joka sanoo ettei sisällä saa olla jos ulkona paistaa aurinko. Mutta nykyään en enää anna sen sanella tekemisiäni, joten hylkään aika nopeasti ensimmäisen ajatuksen siitä, että pakenen äkkiä paikalta. Vaan sen sijaan avaan ikkunan ja verhot. Kerään edellisillan roskaruokajätteet roskikseen. Pesen hampaat. Ja laitan aamuradion päälle. Ja aloitan taas uuden arkiviikon. Ja se tuntuu ihan ookoolta. Opettelen tietoisesti karkoittamaan sen tunteen että olen väärässä paikassa. Aina juoksemassa jotain karkuun tai jonkun perään. Jonkin ajan kuluttua Ricky tulee takaisin. Hän on melko ilmeetön ja hiljainen, mutta olen oppinut viime aikoina että hän ei välttämättä ole äänessä jos ei oikeasti ole asiaa. Ja hän on myös vähän ujo ja epävarma lähelläni.

***
Ehdin naputella näin itsevarmoja tekstejä kännykälläni maanantaina, jonka jälkeen lähdin terassille miespuolisen ystävän ehdotuksesta. Joku hauska tyyppi samasta kaveriporukasta. Olemme siellä varjoisella terassilla nauraneet ääneen hölmöille jutuille, kunnes katseeni on bongannut viereiseltä terassilta Javierin komeana omien ystäviensä seurassa. Vilkutan, ja hän nousee ylös ja tulee halaamaan. Esittäytyy ystävälleni, joka on sellainen hassu. En usko, että kukaan kuvittelee meidän olevan pari. En osaa oikein käyttäytyä luonnollisesti vaan hymyilen hermostuneena ja unohdan miten puhua englanniksi. Kauhea tilanne. Puhumme jotain työviikosta ja lomapäivistä. Javier kysyy miten voin, ja naurahdan pitäen pienen tauon ja sitten sanon, että hyvin tietysti. Ystäväni kysyy, että haluanko minä liittyä toiseen pöytäseurueeseen ja nauraen toppuuttelen, ettei tarvitse. Halaamme vielä pikaisesti ennen kuin Javier siirtyy oman pöytäänsä. Meillä on vielä täydet juomat juomatta ystäväni kanssa. Koitan ottaa rennosti ja keskittyä juttelemaan kaikesta turhasta. Ja tervehtimään sattumalta ohikulkevaa kaveria. Onneksi hän on tosi komea mies. Javier seuraa tilannetta sivusilmällä. Tuntuu, että nauran ylipositiivisesti koko ajan. En katso Javieria. Toivon ettei hän kuule tyhmiä juttujamme. Kun nousemme koitan napata hänen katseensa, jotta voisin vilkuttaa heipaksi, mutta Javier on tarkoituksellisen keskittynyt oman ystävänsä juttuun, vaikka näkee kyllä, että teemme lähtöä. En mene erikseen sanomaan mitään. Olisiko pitänyt? Javier on juuri sellainen, joka varmaan on loukkaantunut, kun vain lähdin tervehtimättä. Mutta onko se minun ongelmani. Olen tullut kotiin ajoissa nukkumaan. Ja herännyt aamulla ahdistavaan oloon. Uusi takapakki, joka laukaisee ahdistuksen. Mutta ehkä vain pieneksi hetkeksi. Kirjoitan jotain Rickylle vain saadakseni jotain huomiota jostain. Ja samalla parille tinderille. Pitikö minulla olla ensitreffejä tällä viikolla? Tänään sopisi kyllä. Minun tekisi mieli aloittaa keskustelu Javierin kanssa. Pahoitella, että vain häippäsin paikalta. Selittää kuka se kaverini oli, ettei hän vain kuvittele että olin treffeillä. Mutta se on ahdistus joka nyt puhuu. Sen sijaan viestin jotain kivaa Ninolle, joka aina vastaa kohteliaasti ja iloisesti. Nyt äkkiä muuta ajateltavaa. Ehdotan parille sukulaiselle yhteistä aamiaista. Liikkeelle ja vauhdilla.