grammar nazi

Tiistaina tunnen oloni jotenkin energiseksi ja tehokkaaksi. Ylllättävää (vai otinko aamulla pienen sinisen ihmelääkkeen)! Onko tiistai parempi kuin maanantai! Olen oikeasti saanut kerättyä omaa positiivisuuttani kasaan jutustelemalla tuntemattomien miesten kanssa korvatakseni sen kiintoisan matchin menetyksen. Aivan yllättäen (hups) olen jo sopinut alustavat treffit tulevalle viikonlopulle henkilön kanssa, joka vaikuttaa hyvin asialliselta ja fiksulta. Ja jolle olen ollut ihan rehellinen kaikesta, enkä koittanut antaa itsestäni parempaa kuvaa kuin olen. Sellaiseen saattaa sortua joskus. Ehkä liioittelemalla vähän omaa urheilullisuutta tai kertomalla nauttivansa rauhallisista koti-illoista, vaikka todellisuudessa olen taas juhlinut varmaan joka viikonloppu koko kuluneen vuoden. Mutta eihän se olisi huijausta! Minähän pidän rauhallisista koti-illoista. Sitten joskus tulevaisuudessa jonkun ihanan tyypin kanssa. Ja joskus maanantaisin. Ja minähän liikun aika paljon! Tai ainakin näytän päällepäin siltä. Tällä hetkellä olen aika tyytyväinen uusiin ensitreffeihin ja toivon, että ne toteutuvat sovitusti. Tämä tyyppi on tasokas. Jutellessani näiden muidenkin uusien tuttavuuksien kanssa, huomaan että minua oikeastikin häiritsee se, jos mies ei osaa kirjoittaa edes yksinkertaisimpia yhdyssanoja. Ja tekee toistuvasti hölmöjä kirjoitusvirheitä. Yritän sivuuttaa tällaiset pinnalliset seikat. Mutta en voi sille mitään, että minulle tulee sellainen tunne kuin toinen olisi jotenkin heikkotasoinen. Ajattelen heti, ettei tuo tyyppi ole yhtä fiksu kuin minä. Joten miten voisin ikinä keskustella hänen kanssaan toisiamme nokkeluuksiin yllyttäen ja kiherrellen älykkyyksillemme. Sitähän minä haluan. Haastetta. Tasavertaisuutta. Katsoa toista ylöspäin. Yllättyä jostain mitä toinen sanoo. Mutta miksi ihmeessä kuvittelen sillä olevan jotain tekemistä kirjoitustaidon kanssa? Vai meneekö oikeinkirjoitustaito (edes sellainen keskitasoinen) yleissivistyksen piikkiin. Sellaisen perustason, jota minä kumppaniltani odotan. Voiden tarjota sitä itsekin. En tietenkään osaa kirjoittaa täydellisesti, saati tiedä kaikkea mitä pitäisi tietää. Mutta you know what i mean. Tämä on vähän kuin se pituus. En haluaisi välittää siitä. Toivoisin olevani itse lyhyempi, jotta useimmat miehet olisivat minuun nähden pitkiä. En ole millään tavalla oikeutettu arvottamaan ihmisiä heidän tällaisten ominaisuuksiensa mukaan. Enkä nyt tahtoisi välittää siitä mitä toinen osaa tai tietää. Ja toivoisin olevani itsekin vaatimattomampi. Ja tyhmempi. Eri tavalla tyhmempi. En tällä idioottimaisella tavalla, jonka vuoksi mietin toisen kirjoitustaitoa.

Roni teki yhden yhdyssanavirheen, kun kirjoittelimme tinderissä. Eikö ole uskomatonta, että muistan sen vieläkin? Muistan, kuinka tunsin pienen pettymyksen pistoksen. Ja melkein sanoin hänelle heipat. Mitäköhän oikein kuvittelen itsestäni? Ja millaisessa tilanteessa mahtaisin olla jos en olisi koskaan tavannut Ronia? Mutta minä tapasin. Ja hyväksyin hänen huonot puolensa, joihin kirjoitustaito ei lukeutunut. Olisiko minun pitänyt kuunnella itseäni paremmin? Huoh. No, tiistai-iltapäivänä olen jo hetkeksi ehtinyt unohtaa, että olen aamulla ottanut yhteyttä Harriin, jonka kanssa en ole ollut missään tekemisissä vuoteen. Harri osaa kirjoittaa täydellisesti. Pyörittelen vähän päätäni itselleni ja päähänpistolleni. Ja sille, etten ilmeisesti koskaan osaa arvostaa mitään hyvää ja kunnollista, mikä on saatavillani. Mutta Harri vastaa. Tietenkin. Hänhän on niin kunnollinen ja kiva. Ja asiallinen. Ei hän koskaan katoaisi linjoilta vastaamatta. Harri vastaa asiallisesti kertoen, että hänelle kuuluu ihan hyvää. Ei sen kummempaa sisältöä, mutta riittävän asiallista ja neutraalia. Kohteliaana hän kysyy miten minä voin. Tunnen vähän huonoa omatuntoa siitä, miten vain katkaisin tapailumme, vaikkei siinä sinänsä ollut mitään vikaa. Se ei vain silloin tuntunut oikealta. En yhtäkkiä enää pystynyt tuntemaan Harriin vetoa. Ja se siitä sitten. Kerron, että voin ihan hyvin ja sivulauseessa totean asiallisesti, että hätiköin tapailuun viime vuonna liian nopeasti. Ja siksi asiat meni miten meni. Ja sehän on totta. Minä laastaroin tuolloin itseäni Harrilla, vaikka asiat oli vielä ihan sekaisin Ronin kanssa. No, turha miettiä vanhoja liikaa. Se oli ja meni. Eikä Harri vaikuta kantavan kaunaa. Hyvä. Töistä kotiin saapuessani laitan heti joogavideon pyörimään ja teen kaikki liikkeet ja hengitysharjoitukset säntillisesti. Syksy on taas tuonut mukanaan innon aloittaa jotain uutta. Myös liikunnan saralla. Ja minulle omatoimijooga sopii loistavasti. Olen aiemminkin kohottanut kuntoani ja notkeuttani ilman ohjattuja ryhmätunteja. Itsekurini on yllättävän hyvä tällaisissa asioissa. Loppuillan vaihtelen viestejä mukavan tinderin kanssa ja katselen ohjelmia televisiosta. Sekä vastaan kivalle Ninolle, joka miettii minua työkiireidensä keskellä. Hän ei ole koskaan ollut liian kiireinen viestiäkseen minulle. Nino osaa kirjoittaa. Hän on fiksu ja menestynyt. Hän osaa vaikka mitä. Ninossa ei ole mitään vikaa. Mutta minussa kyllä on, kun en sitä ymmärrä. Lämmitän edellisillan pastaruokaa iltapalaksi. Ja olen ihan tyytyväinen. 

Nukun rauhattomasti. Heräilen keskellä yötä useita kertoja vaihtamaan asentoa. Ja aamulla herään tuntien sen tutun aamuahdistuksen. Sen lievän ja sisällöttömän. Se vain on ilman mitään syytä. Oloni on turhautunut, koska voisin olla onnellinen. Minulla olisi kaikki edellytykset tuntea onnellisuutta. Mutta sen sijaan oloni on enintään ihan okei. Jopa vähän herkkä. Kun sidon roskispussia solmuun ja kädelleni valuu sieltä jotain inhottavaa, niin kiroilen yksinäni ääneen. Monella eri kirosanalla. Ja minä kiroilen aika harvoin. Olen taas noussut sängystä ajoissa, joten ehdin istuutua pehmeälle matolleni ja seurata aamujoogan ohjeita saadakseni hyvän aloituksen aamuun. Ainakin yritän! En voi sanoa, että löytäisin sisäisen rauhan, kun ylinotkea ja nätti tyttö hokee videolla sitä miten hyvä päivä on edessä. Mutta oloni on ihan okei. Kävellessäni töihin en katso kännykkää, vaan keskityn taas kiittelemään kaikesta siitä, mitä pidän liian itsestäänselvänä. Minulla on vähän ällöttävä olo, ja mietin sen johtuvan tekemistäni harjoitteista. Vasta toimistolle päästyäni vastaan Ilen viestiin, jossa hän toivottaa minulle hyvää Työ Päivää. Miksi yhtäkkiä näen joka puolella ympärilläni yhdyssanavirheitä? Onko tämä juuri niitä merkkejä, joita pitäisi tarkkailla ympäristössä? Sitähän kaikki sielunrauhan mestarit sanovat. Luota elämään! Seuraa merkkejä! Usko intuitioosi! Älä toista samoja virheitä! Hyppääkö nämä pienet mitättömät yksityiskohdat jatkuvasti silmilleni merkkinä siitä, ettei minun pidä sekaantua näihin ihmisiin. Kiinnittyykö huomioni nyt yhtäkkiä muiden kirjoitustaitoon muistutuksena siitä, että minun pitäisi pitäytyä alkuperäisessä tavoitteessani löytää kumppani, joka osaa kirjoittaa. Se oli minulle tosi tärkeä asia. Pitääkö minun tajuta nyt, että joka kerta kun olen päättänyt hyväksyä tämän heikkouden toisessa, niin se on aiheuttanut minulle vain mielipahaa ja tuhoontuomitun suhdevirityksen. Ja nyt minun pitäisi osata toimia toisin? Sitäkö minulle yritetään sanoa. Tietysti suhtaudun tällaisiin yliluonnollisuutta hipoviin hassutuksiin suhteellisen kepeästi. Mutta siinähän on totuus. Jo kauan sitten tavatessani pitkäaikaisen eksäni lankesin pyörtämään tämän kriteerini. Olen maininnut siitä aiemminkin. Että kun kirjoittelimme toisillemme tavattuamme entisen kumppanini kanssa, niin neuvoin häntä leikkimielisesti (?) pysymään minusta erossa. Koska tulisin väheksymään häntä tämän asian vuoksi. Ja niin kävi. Ja niin ehkä kävisi uudelleen. Sekö minun pitäisi nyt ymmärtää.

Se rajaisi pois sekä Ilen että Jamin. Ja liudan tindereitä. Senkin, joka on luvannut tehdä minulle pizzaa. Siksikö tykkään tapailla ulkomaailaistaustaisia miehiä? Etten voi tuomita heitä heidän kirjoitustaitonsa perusteella. Usein näissä suhteissa kumpikin osapuoli käyttää kommunikoinnissa kieltä, joka ei ole se äidinkieli. Ja pidän siitä. Nautin siitä, että saan puhua sujuvasti ja luonnollisesti englantia. Ehkä olen jotenkin liian koukussa erilaisuuteen. Pelkään tavanomaisuutta niin paljon, että erikielisyyskin vetää minua puoleensa? En tiedä pitääkö se paikkaansa. Mutta ylipäätään koko tämä aihe tuntuu nyt typerältä ja turhalta. Miksi olen tuhlannut näin paljon aikaa miettimällä muiden kirjoitustaitoa. Koitan vain luottaa vaistooni. Sen hetkiseen fiilikseen. Kun olen yksin, en ajattele erityisesti ketään. En ikävöi palavasti ketään. Ainakaan niin paljoa.  Alan ehkä saada tunteitani pikkuhiljaa takaisin Javierilta. Tai sitten lasken niistä irti ja jätän ne maailmalle. Ja tyydyn olemaan itse turta. Ainakin jonkin aikaa. Pieninä hetkinä hellyydenkaipuu saattaa saada minut jossittelemaan suhteitani näihin ympärilläni oleviin ihmisiin. Mutta ollessani järjissäni uskon tietäväni, etteivät he ole minua varten. Vai uskonko? Enkö järjellä ajateltuna muka ymmärrä, ettei tuollaisilla pikkuasioilla ole mitään merkitystä. Olen jotenkin ihan sekaisin näiden ajatusten ja fiilisten kanssa, enkä tiedä mitä mieltä minun pitäisi olla. Yliajattelen taas. Toisaalta haluan olla nöyrä ja suvaitsevainen. Haluan ajatella, että vain sillä on merkitystä, että toisen kanssa on kiva olla. Mutta toisaalta taas koen, että hyvää kannattaa odottaa. Se sielunkumppani voi vielä tulla vastaan. Ja todennäköisesti hän osaa kirjoittaa. Sisimmässäni tiedän, että minun on voitava olla toisesta ylpeä ollakseni onnellinen. Muuten kokisin aina tyytyneeni liian vähään. Tiedän oikeasti mitä haluan, mutten vain kehtaa aina myöntää sitä itsellenikään. Koska koen etten ikinä tule ansaitsemaan sitä. Yritän siispä ehkä selitellä itselleni, että minun kannattaa tarttua nyt mihin vain kohtuullisen siedettävään tilaisuuteen. Koska muuten jään varmaan yksin. Ja se on pelottavaa. Mutta samalla juuri sitä mitä myös haluan. Kaikki on yhtä ristiriitaa.