Deittilimbo

Yllättävä tapaaminen Javierin kanssa pyörii mielessäni, vaikka ahdistus aaltoileekin suhteellisen lievästä suhteellisen tukalaksi aina sitä mukaa, kun tapaan perhettäni. Ja saan sovittua terapeuttisen päivätapaamisen Elinan kanssa. Ja kun yksi melko kiinnostava uusi tinderi haluaa tavata tänään kello kuudelta. Noniin, asiat siis rullaavat eteenpän riippumatta siitä kehen eksään törmään. Jotenkin se tapaaminen vaan nolottaa minua. Olen ihan varma, että näytin tyhmältä. Olivatkohan hiukseni likaisen näköiset? Haisinkohan hikiseltä, vaikka olin laittanut parasta hajuvettäni aiemmin. Kuulikohan hän niitä tyhmiä vitsejä ja tunti olonsa hyväksi päästyään minusta eroon. Onpas typeriä ajatuksia. Ja tuskin kovinkaan todellisia. Mutta tässä ne yksi kerrallaan vaimenevat pois. Ainakin hiljalleen. En ollut ajatellut koko ihmistä juuri lainkaan koko viikonlopun aikana. Enkä tuona maanantaina. Mutta arvasin että livekohtaaminen herättää taas kaikenlaisia tunteita. Toivottavasti hänessäkin. Jep, vieläkin toivon tämän asian kolahtaneen häneenkin jotenkin. Toivottavasti kohta en enää välitä mitä hän ajattelee tai tekee. Toivottavasti tämä tyhmä ahdistus lopettaisi itsensä ruokkimisen Javierilla. Ja lopettaisi huutamasta korvaani siitä, kuinka minun kannattaisi ottaa yhteyttä häneen juuri nyt! No, joka tapauksessa. Olen siis perjantaina tavannut sen Lukaksen, joka oli minuun päätä pahkaa ihastunut. Hän on valinnut säähän ja olosuhteisiin nähden ihan liian kolean ja tyhjän erikoisjuomaravintolan, josta vähän kuittailenkin, koska ulkona on loistava sää. Eikä koko ravintolassa ole edes terassia. Hän on ollut mielestäni vähän yli-innokas, jopa ärsyttävyyteen saakka. Eivätkä odotukseni ole kauhean korkealla. Vaikka hän olisi mitä mahtavin tyyppi, niin en usko etäsuhteisiin itseni kohdalla. Olen paikalla ennen häntä. Tarkoituksella, jotta ehdin istuutua paikalle ja tsekata, etten ole ihan hiostunut. Hymyileväinen Lukas saapuu paikalle ja tunnistaa minut heti. No paikka onkin melkein tyhjä. Nousen ylös halaamaan häntä. Hassua nähdä joku tyyppi nyt oikeasti, joka on jo vannonut ihastustaan sinuun monta päivää. Ja kyllä. Hän on aika lyhyt. Ehkä minun mittaiseni juuri ja juuri. Pettymys. Mutta hän on nauravaisen näköinen. Sellainen luonnostaan tummasävyinen ja kauniisti ruskettunut. Silmät ovat nauravaiset ja hänellä on hymykuopat. Ja iso nenä. Mutta silleen kivalla tavalla. Lukas hakee juoman, ja alan keskustella luontaiseen tapaani ensin arvostellen hymyillen hänen ravintolavalintaansa ja kysellen sitten kaikenlaista arkista hänen lomastaan. Jossain välissä hän sanoo ujosti, että näytät hyvältä. Minulla on ihan mukavaa aikaa, mutta tiedän jo ettei tästä tule mitään sen kummempaa. Jotta olisin suostunut harkitsemaan romanssia tällaisessa tilanteessa, olisi hänen pitänyt pyyhkäistä jalat altani. Lähdemme ulos samaan aikaan ja minua ärsyttää kävellä epätasaisella tiellä, jolloin olen vähän väliä häntä pidempi. Lukas on niin positiivinen ja haluaa halata. Istumme hetkeksi puistonpenkille, koska pian hänen täytyy lähteä jatkamaan lomaansa oman seurueensa kanssa. Hän sanoo, että on yhteydessä myöhemmin. Kertoo että on ottanut itselleen ihan oman hotellihuoneen jos vaikka tahtoisin tulla yöksi. Hän näyttää ihan varmalta siitä, että olen tulossa. Mutta minä en ole. Ennen kuin tiemme erkanevat ihanan vilpittömän iloinen Lukas sujauttaa pusun suulleni ja lähdemme eri teille. Hän viestii heti, että olen mukava. Samoin. Mutta se siitä.

Vaikka vaihdamme muutamia viestejä päivän mittaan, niin en innostu hänen liiankin suorista ehdotuksista jakaa yhteinen yö. En halua tehdä sellaista tuntemattomnien ihmisten kanssa. Enkä etenkään, kun hän on lähdössä maasta taas ihan pian. Joten Lukas jää nyt arkistoon. Javierin kohtaaminen keskellä omaa arkipäivääni sekoitti jotenkin ajatukseni, enkä edes muista kunnolla että mitä muuta olen viikonloppuna oikein tehnyt. Ainakin olen käynyt ilmaisilla kaupunkifestareilla ystävieni kanssa. Juhlinut. Pyyhkinyt miehiä oikealle ja vasemmalle tinderissä. Enimmäkseen vasemmalle. Aloitellut keskusteluita ja koittanut sopia nopeita tapaamisia. Ihan niinkuin kauhea kiirehtiminen jotenkin auttaisi minua. Ihan niinkuin voisin nopeuttaa kohtaloa ja mielenterveysongelman paranemista hätiköimällä. Mutta toisaalta se toimiikin. Minun ei tarvitsisi kuin kohdata yksi ihminen, johon voisin ihastua, ja joka antaisi minulle sellaista huomiota ja tulevaisuuteen suuntaamista, että kokisin helpommaksi päästää irti menneestä. Minusta tuntui jo aika hyvältä! Koin jo hyviä aamuja! Mutta nyt Javierin tapaaminen on tuonut nyt ahdistuksen kummittelemaan taka-alalle. Poissa silmistä, poissa mielestä. Se toimii. Viimeksi kiva Harri oli sellainen, johon vähän pystyin ihastumaan, kun olin pahassa tilanteessa Ronin kanssa. Se auttoi minua tuntemaan oloni hyväksi, vaikkei sitten lopulta toiminutkaan. Oikeastaan olen miettinyt välillä, että jos olisin tavannut hänet joskus myöhemmin, niin ehkä tilanne olisi päätynyt ihan eri tavalla. Mutta kaikella on tarkoituksensa. Sunnuntaille olin alustavasti sopinut iltakohtaamisen sen kivan ja tosi tyylikkään miehen kanssa, mutta aikataulujen vuoksi emme ehtineetkään nähdä. Joten menin Rickylle katsomaan leffaa ja yöksi. Mistä edellinen postaukseni sitten alkoi. En yhtään tiedä mitkä meidän välimme ovat, koska välillä hän soittelee perääni ja kaipaa luokseen. Ja välillä taas on etäinen eikä vastaa viesteihini mitään. Ja se ärsyttää minua, vaikka kuuluisikin hänen ylirauhalliseen luonteeseensa. Ja ehkä hänellä on jotain muuta meneillään. Onhan minullakin. Joten en ole jaksanut kauheasti miettiä häntä. Olen vain kiitollinen siitä että olemme voineet viettää kivaa aikaa yhdessä, kun muuta tekemistä ei ole ollut. Ja siinä sivussa saada sitä takuuvarmaa seksiä. Koska hän on tuttu ja meillä on välillämme ystävällisiä tunteita. Pieni potentiaali jossain johonkin. Jep.

En ole oikein osannut olla kotona. Nyt joka aamu kun olen herännyt niin olen joutunut tietoisesti selittelemään ahdistusta pois. Mikä vain voi triggeröidä ahdistuksen heräämään uudelleen. Ei ehkä niin voimakkaasti. Ei ehkä niin pitkään. Mutta silti niin, että olen napsaissut rauhoittavan silloin tällöin tasoittamaan oloani. Palauttamaan sen innon deittailuun ja varmuuden siihen, että toimin oikein yrittäessäni unohtaa Javierin. Ja useimmiten ainakin enimmäkseen oloni muuttuu tasaisemmaksi. Silti huomaan että paikallapysyminen on vaikeampaa. En halua olla yksin. Heti aamulla alan miettiä, että ketä näkisin. Edellisiltana tiistana kävin piknik-treffeillä jonkun söpön ja ihan fiksun kundin kanssa. Mutta miksi hänkin oli minua lyhyempi? En ole edes mitenkään erityisen pitkä. Sataseiskyt. Ja nähtävästi on vain todettava, että ne jotka eivät pituuttaan mainitse ovat lyhyitä. Tuon pojan kanssa juttelimme avoimesti kaikenlaisesta. Aika luontevasti. Katsoin häntä ja mietin, että periaatteessa voisin tykästyäkin häneen. Mutta miksi tyytyä sellaiseen, kun saatan joskus tavata ihmisen johon ihastun heti. Ja tämä tyyppi vaikutti hieman vakavamieliseltä. Minä haluan nauraa deiteilläni enemmän. Jep. Siinä taas hyvä tavoite. Treffeillä pitää olla kivaa. Nautimme auringosta pari tuntia ja sitten poika alkoi tuijotella kelloaan. Ja minä sanoin, että on varmaan aika lähteä, kun  on arki ja kaikkea. Ja pienen väkinäisen halauksen saattelemana lähdimme eri teille, enkä usko että kuulemme toisistamme enää. Ehkä se jotenkin loistaa molempiin suuntiin, kun ei vaan iske. Ainakin tässä tapauksessa. Siitä sitten olen oikein hidastellen valunut kotiin jutellen uusille matcheille. Ollakseni aktiivinen. Saadakseni täytettyä kaikki tyhjät kolot kalenterissani. Mennen nukkumaan liian aikaisin. Heräten liian aikaisin potien lievää ahdistusta, jonka en anna pakottaa itseäni ylös sängystä heti. Sitten tsekkaan muutamat yön aikana saapuneet viestit. Sovin treffit taas illaksi ihmisen kanssa, josta en tiedä mitään, ja jonka nimeäkään en juuri nyt muista. Ja toiset treffit viikonlopulle toisen kanssa. Hän vaikuttaa olevan innoissaan ja omaatuntoani vähän pistää, koska itse suhtaudun näihin tapaamisiin vielä aika välinpitämättömästi. Tai siis. Tavallaan nautin siitä miten helppoa tämä on. Senkun vaan ehdottelen niin aina joku on valmis lähtemään kanssani ensitreffeille. Ja useimmiten he ehtivät ehdotella ensin. Mutta nyt kun olen jo taas tavannut muutamia uusia kasvoja, niin muistan miten turhauttavaa tämä on. Miten niin harvoin tuntemattomaan tyyppiin heti tykästyy siten, että haluaa tavata uudellleen. Kuinka monta kertaa täytyy laittautua ja jutella hymyillen niistä lomamatkoista, vaikka tietää ettei tästä taaskaan tullut mitään. Vai pitäisikö olla antamatta ensitapaamisen määritellä mitään ja aina vastaanottaa uusi tapaaminen jos toinenkin niin haluaa? En tiedä. En ole aina heti ihastunut näihin nykyisiinkään sydämeni sirpaleiden omistajiin, mutta ainakin ekalla tapaamisella on noussut joku vetovoima tai kiinnostus esiin molemminpuolisesti. Vähintäänkin olemme nauraneet kauheasti. Ehkä olen nyt vain negatiivisella tuulella. Eihän sitä koskaan tiedä milloin vastaan tulee se seuraava tyyppi, josta sitten valitan parin vuoden kuluttua vieläkin. Eli nyt siis laittautumaan taas illan deiteille!