Tinderin 2. aikakausi: treffit 1

Back to square one. Aloitin melko aktiivisen deittailun heti, kun olin toipunut riittävästi erostani noin pari vuotta sitten. Ensin kieltäydyin kokonaan käyttämästä tinderiä, koska koin niin vahvasti ettei se ole minua varten. Mutta sitten törmäsin kivaan mieheen juhlissa ja koin hänen kanssaan pienen pikaromanssin. Ja ensimmäisen sinkkuajan pettymyksen! Pikkuruisen sydämensärkymisen, joka nyt tuntuu mitättömältä verrattuna siihen mitä olen sen jälkeen kokenut. Minä kuvittelin heti löytäväni uuden suhteen kivasta miehestä, johon heti vähän ihastuin. Mutta sen sijaan sain vain ensiopetuksen nykyiseen deittikulttuuriin. Mutta koska tuo mies oli kertonut käyttävänsä tinderiä, niin ajattelin, että siellä on pakko olla myös muita minua kiinnostavia miehiä. Ja siitä se ajatus sitten lähti. En ole käyttänyt muita deittisovelluksia enää kokeiltuani tinderiä. Koska se toimii. Ja koska aloin hyödyntämään sovellusta itseänikin yllättäneellä aktiivisuudella, ja muutin koko elämäni sisällön päälaelleen, niin aloitin myös kirjoittamisen. Jotta pysyisin itseni perässä. Ja koska koin olevani tekemässä jotain erityistä. Vedin koko jutun vähän överiksi käydessäni yhden viikon aikana kahdeksilla eri treffeillä. Mutta tein sen tarkoituksella. Koska voin. Ja koska tarvitsin todella kipeästi jotain mihin keskittyä, koska tuolloinkin olen kärsinyt ahdistuksesta, vaikken sitä niin selkeästi ole havainnoinut. Sittemmin tekstini ovat keskittyneet yksittäisiin miehiin, sydänsuruihin ja perusteelliseen ahdistuksen käsittelyyn. Tavoitteeni parisuhteesta on muuttunut tavoitteeksi tulla terveeksi ja onnelliseksi. Mutta silti käytän yhä oppimiani selviytymismekanismeja, jotka koen harmittomiksi itsenäistymisprojektilleni, mutta jotka auttavat minua toipumaan Javierin menetyksestä. Nyt viimeisimpänä. Aiemmin olen selvinnyt monista pienistä sydänsuruista aktivoitumalla muutaman päivän itkemisen jälkeen. Ja olen selvinnyt sielunkumppanini menetyksestä suuntaamalla reippaasti kohti tulevaa. Ja nyt teen sen taas. Viimein tuli se hetki, kun olen pystynyt viuhtoa miehiä kännykkäni näytöllä oikealle ja vasemmalle. Nyt oikealle pääsevät vain ne, jotka heti miellyttävät silmää, ja joiden esittelytekstistä ei ilmene haittatekijöitä. Koska olen oppinut olevani pinnallisempi kuin alunperin kuvittelin. Ja taas tämä uusi tinderin toisen tulemisen ensimmäinen treffikokemus vahvistaa sitä typerää tosiasiaa. 

Olemme tiistaina vaihtaneet Javierinkin kanssa muutaman iloisen lauseen liittyen mainitsemaani fb-vuosipäivämuistutukseen. Normaali yhteydenpito tuntuu ihan kivalta, vaikken olekaan valmis mihinkään kaveruuteen hänen kanssaan juuri nyt. Olen vieläkin salaa tyytyväinen siitä, että tiedän hänen ikävöineen minua ja halunneen jatkaa suhdetta. Ja samaan aikaan turhautunut, koska Javierin hitaus näissä asioissa koitui taas kohtaloksemme. Siispä olen viettänyt paljon aikaa uimarannoilla ja ulkoillessa ystävieni kanssa, ja siinä sivussa saanut muutaman kiinnostavan matchin tinderistä. Ja viimein olen jaksanut aloittaa heidän kanssaan pinnallisia keskusteluita. Ja kun eräs tosi komean näköinen ja fiksun ja syvällisen oloinen mies ehdottaa drinkkejä terassilla, niin suostun hetkeäkään epäröimättä. Valmistautuessani juon lasillisen viiniä, ja olen jo aika innoissani, kun taas saan tavata näin hyvältä vaikuttavan tyypin. Vaikken ole ollut ensitreffeillä ikiaikoihin, niin minua ei jännitä juurikaan. Aikaisemmin mietin, että miten minun pitäisi käyttäytyä, jotta toinen pitäisi minusta. Mistä kannattaa puhua ja mistä ei. Mutta nyt en jaksa. Olen vain minä ja jonain kertana joku tykkää juuri minusta, ja päinvastoin. Saavun sovitulle baarille minuuttia vaille sovitun ajan, vaikka mielestäni ensitapaamisella saisin olla ennemmin muutaman minuutin myöhässä. Jotta mies olisi siellä jo odottamassa. Miksi? En tiedä. Jotain vanhanaikaista sukupuolierottelua varmaan. No, nyt deittini on pari minuuttia myöhässä joten tilaan itselleni jo juoman, ja samaan aikaan näen matchini kulkemassa kohti baaria. Ja ihan samantien innostukseni lopahtaa. Inhoan tätä itsessäni niin paljon! Mutta tuo kasvoistaan komea mies on minua lyhyempi. Jos minä itse voisin olla kymmenen senttiä lyhyempi, niin tämä ei olisi ongelma. Mutta oma pituuteni ja jokin ongelma sen suhteen on pilannut monta juttua. Olen tavannut miehiä, jotka ovat tehneet minuun suuren vaikutuksen. Jutut menevät yksiin omieni kanssa. Samat harrastukset. Ja sitten se pituus pilaa kaiken. En voi sille mitään että minusta tuntuu typerältä kävellä miehen kanssa joka on minua pienikokoisempi. En vaan saa sitä fyysistä innostusta heräämään! Vaikka haluaisinkin. Enkä tiedä miksi. Onko sekin joku alkukantainen juttu, jossa miehen on oltava isompi suojellakseen heikompaansa. Argh. Mutta hymyilemme toisillemme. Hän tilaa oluen itselleen ja siirrymme terassille. Heti juttelemme iloisesti. Minä olen siinä ihan oma itseni ja puhun joistain asioista, joita olimme aiemmin viestitelleet. Olen pilke silmäkulmassa kuten yleensäkin. Deittini juttelee kivasti kanssani. Ja sitten hän toteaa, että oletpas sä erikoinen. Hän sanoo, että kokee jollain tavalla yhteyttä minuun juttujeni kautta. Koska hänkin pystyy puhumaan absurdisti mistä vain. Mutta on silti melko hillitty. Ohimennen hän koskettaa käsivarttani. Perusjuttuja, kun halutaan tehdä toiseen tietynlainen vaikutus. Mutta minä tiedän jo ettei tämä etene kaveruutta pidemmälle. En vaan pysty. Mutta nauramme terassilla parien juomien verran jutuillemme. Sitten hän ehdottaa, että jatkaisimme hänen luokseen. Mutta vedoten arki-iltaan kiitän hymyillen seurasta ja lähdemme eri teille. Se siitä sitten. Hän ei ollut maininnut pituuttaa profiilissaan, joten onko se todella niin, että ne, jotka eivät sitä erikseen maintse ovat aina lyhyitä. Olen jutellut muutaman tosi kiinnostavan tyypin kanssa. Sopinut alustavasti jo tapaamisiakin! Mutta en aio kysyä pituutta etukäteen. En aio. Se tuntuisi liian pinnalliselta. Sen sijaan lisään oman pituuteni omaan profiiliini. Lisäksi vähän säikähdin sitä, kun tuo mies sanoi minun olevan erikoinen. Heti ensitapaamisella. Enkä tiedä mitä hän sillä on tarkoittanut. Myös kaverini ovat usein sanoneet samaa. Ja jotenkin pelkään, että olen niin vinksahtanut johon suuntaan, ettei kaltaisiani ole maailmassa kauheasti. Mutten tarttisi kuin yhden. Sitten joskus.

Tiistai-iltana valvon aika myöhään ja juttelen aktiivisesti uusien tuttavuuksien kanssa. Se vain auttaa aina. Että on joku joka kiinnostuu sinusta ja haluaa tavata. Joku, joka odottaa innolla, että sovimmeko me yhteen. Juuri tällainen aktivoituminen etäännyttää minua menneestä. Hetkittäin aina ikävä Javieria kohtaan iskee. Ja jopa Rickyä kohtaan (tuttu ja turvallinen?). Mutta kun ahdistus on poissa, niin en tunnu kaipaavan erityisesti ketään. Nukahdan helposti tyytyväisenä uneen. Herään keskiviikkoon aika tunnottomana. Ahdistuskohtaus ei taaskaan tule kimppuuni heti herätessäni. Koitan nauttia kauniista säästä ja taas kiitellä näistä kaikista hyvistä asioista, joita minulla on. Edelleen parempinakin hetkinä minusta tuntuu, että se voi lipsua saavuttamattomiin minä tahansa hetkenä. Se ahdistuksettomuus. Mutta koko aamun fiilikseni on aika hyvä. Jutustelen iloisesti töissä. Vastailen toiselle tinderille, joka tahtoo tavata tulevana viikonloppuna. Sitten lounasaikaan äitini ottaa yhteyttä ja saamme aikaan perinteisen väittelyn jostain vanhasta asiasta. Ja heti sen jälkeen kraateri havahtuu hereille. Ei täysillä, mutta silti tuntuvasti. Vielä hetki sitten olen iloisena miettinyt eilisiltaa ja kaikkia kivoja uusia tuttavuuksia. Mutta nyt ahdistus saa minusta taas otteen ja mene vilkuilemaan Javierin somea, josta en aikaisemmin ollut yhtään kiinnostunut. Ihan käsittämätöntä, mutta minulle tulee kauhea hinku lähettää Javierille viesti, jossa kerron ikävöiväni häntä aina välillä. Mitä hittoa! Taas ihan pienessä hetkessä ajatukseni taantuvat taas typeriksi. Yhtäkkiä minua ei huvita enää jutella tinderin kanssa ja kaikki uusi tuntuu turhalta ja pelottavalta. Mutta tiedän koko ajan, että se on taas vain ahdistus, jonka ilmeisesti täysin irrallinen stressaava hetki on laukaissut. Ja kohta se menee ohi. Etenkin kun otan kaikista laimeimman ahdistuslääkkeen. Näitä tilanteita vartenhan ne ovat! Ja pian ahdistus alkaakin laimentua. Saan muistutettua itseäni siitä, ettei Javier ole minun tyyppiseni ihminen varmasti kuitenkaan. Joten turha herätellä mitään toiveita millään tyhmillä viesteillä. Vaikkakin vilkuilen häntä somessa vieläkin. Jutustelen Rickyllekin, koska tapaamisemme ovat nyt olleet viime aikoina niin hämmentäviä, etten tiedä mitä ajatella. Mutta silti pidän hänestä. Ja meillä oli erityisen hyvä fyysinen yhteys sunnuntaina ollessani siellä kylässä. Pystyn asennoitumaan nyt viettämään pari arkipäivää kotona. Ja kenties saan sovittua pari kivaa tapaamista viikonlopulle.