Sosiaalinen väliaika

Herään perjantaihin omasta sängystäni puhelimen piippailuun. Ainiin, normaalit ihmiset ovat jo töissä, mutta minulla on vapaapäivä. Olen aikaisemmin yöllä herännyt paniikissa siihen, että minun pitää lähteä jonnekin ulos ja olen koonnut sekalaisia vaatteita pyykkitelineeltä kasaksi sänkyyn, mutta ilmeisesti sitten tajunnut, että kaikki on ihan okei. No siis olosuhteisiin nähden. Olo on aivan sekava, mutta vastaan Jukalle tsemppiviestin työpäivään. En pysty nyt ollenkaan ajattelemaan sitä, että tapaammeko tänään vai emmekö. Muita viestejä en nyt jaksa katsoa. Nukahdan uudelleen ja herään iltapäivällä parempivointisena. En ole pitkään aikaan nukkunut vapaapäivänä näin myöhään, mutta toisaalta, nyt emme käyttäneetkään mitään piristäviä ominaisuuksia omaavia viihdykkeitä. Ihan ekana, kun kunnolla havahdun hereille iskee minuun sellainen keskivahvuinen ahdistus. Roni. Mistä hän herää? Mitä hän on tehnyt. Onko hän jo kaukana nauttimassa elämästä? Miksi minä olen täällä? Miksemme ole yhdessä? Miksi kaikki on näin vaikeaa? Miksen pääse hänestä eroon vieläkään? Rauhoitu, rauhoitu. Mutten voi sille mitään, että se eroahdistuksen tuska riipaisee lävitseni. Ehkä nyt näin vahvasti siksi, koska ensimmäistä kertaa oikeasti tiedän ja olen saanut konkreettisesti nähdä, että hänellä on ollut tässä joku toinen. Joku ihan oikea ihminen. Ei erityisen kaunis, mutta varmasti kiva. Ehkä fiksukin. Miksi he viihtyvät niin hyvin yhdessä? Olen tosi lapsellinen alentuessani miettimään näin typeriä asioita, mutta ne ovat vain sellaisia aivojen läpi vilistäviä ajatuksia, joille en voi mitään. Näinhän myös viestin, jossa Roni kirjoitti naiselle, ettei halua enää ollal tekemisissä, mutta niinhän hän on tehnyt minullekin lukuisia kertoja. Ahdistaa. Henkeä ahdistaa. Minun on pakko ryhdistäytyä. Nousen sängystä ja sanon itselleni, että tänään on perjantai. Edessä on viikonloppu ja mitä tahansa kivaa voi tapahtua. Pääsen yli Ronista. En tarvitse Ronia. Minua varten on joku joka voi tehdä minut onnelliseksi ja joka antaa minun tehdä itselleen samoin. Eikä se ehkä ole Roni. Myönnän, että vähäsen itken tätä kirjoittaessani, koska en ole ihan varma voinko uskoa itseäni. No, koita piristää oloani kirjoittamalla jotain pientä Jukalle ja vastaamalla kivalle Karrille. Javierin kanssa meillä jäi Jackin voinnista keskustelu eilen kesken, joten aloitan hänenkin kanssaan jutustelun. Pidä itsesi aktiivisena! Sitten ihan vahingossa käyn vilkaisemassa Ronin ja sen naisen sosiaalisia medioita. Ei mitään uutta. Haluan tietää ovatko he lähdössä matkalle yhdessä. Jos näin on, niin silloin suostun uskomaan, ettei meillä ollutkaan mitään niin erityistä Ronin kanssa kuin olin kuvitellut. Otan taas yksineljäsosan ahdistuslääkettä normaalin tuplalääkityksen lisäksi. En halua tuntea tätä ahdistusta. En halua olla epätoivoinen ja miettiä tekosyitä yhteydenotolle Ronin suuntaan. En juuri tänään. Napsautan teeveden kiehumaan ja laitan teemukiin kolme makeutusainetablettia. Eiväthän ne lihota? Ja sitten valitsen raparperi-metsämansikka -aromisen muumiteen aamujuomakseni. Laitan äkkiä television päälle ka siellä pyörii joku mustavalkoinen vanha elokuva, jota säestää reipastahtinen torvimusiikki. Hyi, äkkiä jotain muuta. En tiedä miksi, mutten juuri nyt kestä tuollaisia ohjelmia. Ne saavat minulle kuvottavan olon aivan kuten vauvantarvikekirppurit ja eurokaupat. En tiedä miksi. Tarkistan onko Elina hengissä, koska hän on minulle hyvin merkityksellinen tukipilari tämän kaiken keskellä. Siivoan jopa tyhjät purkit ja muut roskat kaapin päältä, jotten pysähdy. Tee mitä tahansa jottei tarvitse miettiä Ronia! Pikkuhiljaa olo tasoittuu vähän. Kaadan itselleni lautasellisen bulgarialaista jogurttia, jonka sekaan laitan vähän jotain jääkaappiin ilmestynyttä banaanirahkaa. Leikitään normaalia nyt. Fake it till you make it. Haluan olla normaali.

Torstai-iltana lähdemme siis ystävättären kanssa Taiteiden yö -verukkeella keskustaan. Matkassamme on muutama siideri ja poltettavaa, muttei muuta. Oloni on jo ennen lähtöä vähän tympeä. EI melkein tekisi mieli mennä, koska tiedän jo ennakkoon, että tuskin mitään ihmeellistä tulee tapahtumaan. Olisin melkein ennemmin toivonut, että olisinkin päätynyt Javierille, joka ei kuitenkaan tehnyt suoraa ehdostusta. Ja Elina näytti tarvitsevan seuraa, joten silloin on mentävä. Kuljemme keskustassa ja katselemme siellä olevia Ei-Niin-Ihmeellisiä taitellisuuksia. Käärin ensimmäistä kertaa yli viiteentoistoista vuoteen sätkän, eikä se ole ihan katastrofi. Käymme parissa ravintolassa ja syömässäkin. Päädymme Vestan keikalle, mikä piristää mieltäni hieman. Tanssimme ja ilta on kaikkinensa keskinkertainen. Juttelen välillä Rickyn kanssa. Ossin. Javierin. Karrin. Ronista ei kuulu mitään. Minun pitäisi unohtaa se kokonaan. Ja tiedän mikä siihe auttaisi. Törmäsimme muutamaan tuttavaan, jotka vakuuttivat, että tänänä on mahdollista kohentaa ilomaailmalippujen varastoa, ja saatan olla kiinnostunut. Haluan paeta. Haluan paeta kunnes, joku  saa minut  tuntemaan oloni hyväksi ja oikeaksi. Tämä nyt on taas tällainen melankolinen notkahdus. Koska onhan minusta tuntunut aina välillä paremmalta ja toiveikkaalta? Ja voi tuntua taas. Ainiin! Myös Harri kyseli kuulumisiani eilisiltana ollessamme Elinan kanssa liikenteessä. Ehkäpä hänen taktiikkansa on antaa minulle tilaa ja katsoa voiko enää myöhemmin mitään välillämme tapahtua. Ehkä se on ihan hyvä. Enhän minä voi tietää miltä minusta taas myöhemmin tuntuu, vaikken nyt anna hänen ymmärtää minun suhteeni enää mitään ylimääräistä. Mieltäni kohtentaa vaihdella vähän viestejä joidenkin tuntemattomien tindereiden tai muiden sosiaalisten medioiden käytäjien kanssa. Saan kutsun sohvasurffailemaan eurooppaan. Miksei? Jos olisin mieleltäni normaali niin olisin jo varaamaassa lippua. Ricky vakuuttaa rakkauttaan. Siis ihanaa. Haluan olla kiitollinen. Haluaisin. Ehkä joskus.

Nyt on viikonloppu vasta edessä. Olen kiinnostunut Karrista. Jostain syystä hän on nyt havahduttanut mielenkiintoni. Mutta toisaalta olemme sanattomasti sopineet, että tapaamme Jukan kanssa. Se voisi onnistua hyvin tänään. Nino odottaa tapaamistani lauantaille. Ja Ricky toki kokoajan. Myös Javierilla olisi kiva ehtiä käydä. Siis miten hitossa minä voin tuntea oloni yksinäiseksi ja hylätyksi ja epähalutuksi!? Nämä arvokkaat ihmiset antaisivat minulle aikaansa ja minä vain itken ja valitan. Ja olen törkeä ja valikoin viimetipassa aina sellaista tekemistä joka palvelee minun itsekkäitä impulssejani parhaiten. Keitän toisen mukillisen teetä ja päätän olla vähän parempi ihminen. Terve, tasapainoinen ja parempi. Aina hetkeksi saan sellaisen energiapiikin aikaan, että nyt! Nyt keskityn vain itseni kehittämiseen enkä ole enää muista riippuvainen. Ja sitten se sekunti onkin ohi. Se hetki liipuu ja unohdan olla hyvä, vaan sen sijaan lämmitän itselleni eiliseltä yöltä jääneet pizzanjämät. Pian on aika valmistautua uuteen iltaan. Uuteen viikonloppuun. Ensimmäiseen viikonloppuun, kun on ehkä pukeuduttava vuorilliseen takkiin. Enää ei riitä ohut pitkähihainen. Toisaalta kotoisaa ja sellaista uutuudentuntua luovaa. Mutta toisaalta surullista. Uusi vuodenaika! Uusi aika! Joskus ennenmuinoin oli tapana aina hankkia uusi syksytakki tai talvitakki tai kesäasu. Nykyään en ymmärrä kausishoppailun päälle ollenkaan. Hankintoja pitäisi tehdä tarpeesta tai satunnaisesta aidosta innostuksesta. Ei siksi että uusi mallisto on saapunut markettiin. Iltapäivä etenee. Sovimme Elinan kanssa, että palaamme asiaan, kunhan olemme valmistautuneet uuteen iltaan. Katsotaan sitten mitä tapahtuu. Karri viestii kivoja juttuja, ja kun yritän vitsikkäästi selitellä hänelle jotain tulevaisuudentoideitani niin pillahdan ihan pieneen itkuun, kun ajattelen miten paljon sellaista kaipaankaan.