Afraid of the Dark

Tiistai-iltana ehdin jo valittaa Jukalle sitä kuinka tylsä päivä minulla on ollut, mutta oikeastaan loppua kohden oloni paranee ja muuttuu ailahtelevasta taas mukavan pehmeäksi. Olen hyvässä kevyessä välinpitämättömässä sumussa. Jos vaan onnistuisin pysymään tässä riittävän pitkään, niin muut asiat hoituisivat alitajuisesti sillä aikaa. Toivon. Ja kuten mainitsin, niin sain eilen jostain idean avata uusi anonyymi instagramtili. Vaikka itse välitän hyvin vähän siitä mitä muut minusta ajattelevat, vai kuka minusta tykkää ja kuka ei, niin on pakko myöntää, että kyllähän sitä toivoo, että joku tykkää sun uudesta kuvasta. Aina tulee harkittua vähän tarkemmin että millaisen jutun julkaisee jos siinä näkyy oma naama. Olen tosi avoin ja sosiaalinen, mikä varmaan antaa läheisilleni ja tuttavuuksilleni sellaisen kuvan, että jaan todella paljon itsestäni muille, mutta eihän se pidä lainkaan paikkaansa (paitsi tietenkin muutaman läheisen kohdalla). Pystyn keskustelemaan ja höpöttelemään vaikka viikon ilman, että toinen tietää esimerkiksi mitään minun työstäni tai perheestäni tai ongelmistani. En valehtele, mutta osaan täysin luontaisesti pitää jutunaiheet kevyinä tai sivuuttaa toisen huomaamatta jonkun aiheen josta en halua puhua. Voin myös kuvailla jotain treffejäni humoristisesti, mutta silti loppujen lopuksi äärimmäisen pinnallisesti. Jos joku kysyy jotain suoraan, niin sitten joko kerron miten asia on, tai sanon etten tahdo puhua siitä. Ihan kuten Roninkin kanssa tutustuminen. Vietimme tuntikausia aikaa yhdessä jutellen vaikkemme tienneet toisistamme mitään pitkään aikaan. Olen siis tarkka siitä mitä jaan oikeasta itsestäni. Ne kuvat ja lauseet ovat harkittuja, eivätkä paljasta minusta oikeasti mitään, muuta kuin kyseenalaisen huumorintajuni. Siksi tänne kirjoittaminen aidoista tunteista ja kurjuuksista ja tapahtumien yksityiskohdista on ihanan vapauttavaa. Kukaan ei katso säälivästi tai tuomitsevasti tai vaadi selityksiä tyhmyyksilleni. Kuitenkin jälkikäteen kirjoittaessa väkisinkin jotkut yksityiskohdat ja tilanteiden hetket tulevat joskus sivuutetuiksi. Olisi myös kiva valikoida omia kuvia enemmän tekstin sekaan, mutta jälkikäteen sekin tuntuu raskaalta. Jos kuvat ovat puhelimessa on niiden siirtäminen tietokoneelle taas oma prosessinsa. Siispä tuo tilin avaaminen iigeeseen (sama nimi kuin blogissa, jos joku on aktiivinen instan käyttäjä ja tykkää kuvista) vapauttaa minut tallentamaan täysin vapaasti päivieni kulua ja fiiliksiäni kuvia lähes reaaliajassa ja taiteellisesti vapautuneesti. Jopa liioitellen ja täysin irrallisesti mistään muusta. Heh. Pidän siitä koska olen jollain tavalla luova eikä minun tarvitse laisinkaan miettiä mitään tuttujen tykkäyksiä, koska tili on tarkoitettu vain minulle ja satunnaisille kävijöille. Ja pelleilemiselleni. Ja feikkiseuraajille! Haha. Mutta tiedättehän miten plasebolla voi olla uskomaton vaikutus. Sillä on!

Sain siis oikeasti itseni upotettua leikkimään taas somella niin, että sisäinen oloni parantui. En ole kuullut mitään Ronista, mutta juuri nyt en ole pahoittanut siitä mieltäni. Oikeastaan olen todella tyytyväinen, että laitoin hänelle mukavan viestin, koska taas saan tuntea tehneeni tarvittavan ja tarjonneen hänelle tilaisuutta käyttäytyä normaalisti. Tiistai-iltana otan puolikkaan unilääkkeen, koska olo on jotenkin pirteä siitä ahdistuslääkkeen palasesta huolimatta, enkä halua pyöriä sängyssä valveilla liian pitkään. Nukun hyvin ja heti aamulla nappaan pari kuvaa iigeeseen. Ei pahaa ahdistusta fiilis on hyvä. Jatketaan silti tuplalääkityksellä. Työt sujuvat ihan mukavasti. Olen rento ja pystyn keskittymään hetkeen aina ajoittain. Pyydän ystävättären lounaalle kanssani, koska joku työjuttu viivästyi ja minulle avautui sopivasti aikaa. Jes, hänelle sopii. Tapaamme kivassa lounaspaikassa, jossa syön salaatin, joka näyttää paremmalta kuin maistuu. Napataan siitäkin kuva! Suunnittelemme viikonloppua ja molemmat meistä on samaa mieltä siitä, että taas voisi unohtaa todellisuuden ja lähteä ilomaahan tavalla tai toisella. Laitamme asiat etenemään joidenkin linkkien kautta. Hyvä. BLING. Ja mukava Jukka kertoo taas päivän kuulumisiaan. Vastaan iloisesti. Ja samalla kieltäydyn Manun ehdotuksesta tavata tänään hänen luonaan. Toki haluaisin, että voisimme katsoa yhdessä sarjaa ja jutella, mutta en nyt mitenkään päin saa itseäni motivoitua lähtemään ramppaamaan arki-iltana hänen luokseen. Ei ainakaan nyt. Myös Ricky ilostuttaa minua jutuillansa ja saan työpäivän kulumaan yllättävän kevyesti. Tyyntä myrskyn edellä? Oikeasti vähän pelottaa, että milloin se ahdistus taas tulee. Eilen se ihan selvästi väreili taas ennen kuin sain humautettua itseni tasaisemmaksi. Olen myös pohtinut sitä, että minähän olen tuntenut tätä ahdistusta jo kymmenen vuotta sitten. Sama ahdistus. Joten miksi se nyt johtuisi Ronista tai jostain muusta, kun ei se silloinkaan johtunut. Silloin myös siitä eroonpääseminen on jossain muualla. Oloni on iltapäivällä jotenkin hyperaktiivinen. Minun tekisi mieli tehdä jotain. Mennä jonnekin. Muttei Manulle. BLING. Jukka taas kertoo kivasti mitä hänelle kuuluu. Olisi kyllä varmaan hauskaa viettää joku ilta hänen kanssaan. Sellainen rento koti-ilta, ja sitten vaikka lähteä yhdessä juhlimaan. Hän on samalla linjalla juhlimistapojen suhteen, joten ainakaan sellaista ei tarvitse miettiä. Suostuisikohan Karri tapaamiseen jos tekisin ehdotuksen? Yritän vähän väliä hokea itselleni, että en tarvitse nyt aviomiestä. Minulla on näitä kivoja tuttavia. Eikö se riitä! Ole tyytyväinen! Monella on asiat paljon huonommin, etkö tajua.

Kyllä tuleva viikonloppu kai vähän jännittää, koska suunnitelmia ei ole. Elinalla on jotain pakollisia menoja, vaikka pyrimmekin törmäämään jossain välissä. Myös Ossi on poissa kuvioista. Vaikka minun itsenäiset iltanikin sujuvat aika hyvin, ja osaan mennä klubille ja nauttia olostani. Niin onhan se silti aivan eri asia viettää kivaa viikonloppua jonkun kanssa suunnitellen asioita yhdessä. Pelkään vähän jo etukäteen näitä tulevia iltoja kun minulla ei ole mitään lyötynä lukkoon. Pelkään yksinäisiä hetkiä, joita sittne yritän täyttää sosiaalisuudella ja somella. Mutta aina tyhjinä hetkinä kaikki kauheat ajatukset iskevät päälle. Pelkään niitä, kuin lapsena pimeää vaatekaappia juuri ennen nukkumaanmenoa. Juuri ennen kuin valot pitää sammutta. Haluaa olla urhea ja tietää että sen on tapahduttava, mutta vatsanpohjassa kouraisee. Tietää, että siitä selviää kyllä, mutta jossain on pieni epäilys siitä, että tuleeko sittenkin syödyksi tällä kertaa.