Sunnuntai

Koska olen viettänyt lauantain jo aamuvarhaisesta asti sukujuhlissa, en ole jaksanut juhlia enää illalla pitkään. Ja siksi herään liian pirteänä ja energisenä aurinkoiseen sunnuntaihin tuntien heti aika voimakasta ahdistusta siitä, että edessä on kokonainen vapaapäivä eikä mitään tekemistä. Jos olisin nyt tasapainossa henkisesti, niin osaisin nauttia kiireettömästä päivästä ja keksiä itsekseni jotain kivaa. Vaikkapa päivän lehtien lukeminen kahvilassa. Tai käydä vaikka leffassa. Mutta silloin kun ahdistaa, niin yksin tekeminen tuntuu astetta haastavammalta. Kun perheenjäsen ei nyt ehdi tulla kanssani mihinkään, niin purkahdan itkuun pettymyksestä. Ja olen kyllä osannut käsitellä miljoona kertaa pahempiakin pettymyksiä, joten tämä on taas jotain turhaa paskaa oloa, jolle ei oikeasti ole mitään kunnon syytä. Joskus aikaisemmin en juuri koskaan viettänyt vapaapäivien öitä kotona, vaan pakonomaisesti halusin nukkua jonkun kanssa. Kenen tahansa. Ja teinkin niin aika menestyksekkäästi. Mutta nyt olen viime aikoina yhä enemmän ja yhä aikaisemmin valunut kotiin. Johtuuko se siitä että odotan Javieria, ja siksi en näe mitään mielenkiintoa yöpyä muualla. Ja ehken jaksa enää juhlia aamuun saakka joka kerta. Kaikelle on aikansa ja paikkansa. Kaikkeen voi kyllästyä vaikka olisi kivaakin. Ja silloin saa lähteä kotiin ajoissa jos haluaa. Ja nyt kun taas ahdistaa, niin koitan miettiä että miksi. Kaikenlaisia tekosyitä on tosi helppo löytää vaikka samantien väleistäni Javieriin. Mutta joudun tarkkaan taas punnita, että ovatko ne oikeita syitä. Ovatko ne riittäviä syitä siihen, että rintaa puristaa ja itkettää. Ilman että mitään on tapahtunut. Aiemmin Javierin kanssa keskusteltuani olen kysynyt suoraan, että onko kaikki hyvin, koska hän ei ole reagoinut viesteihini. Tuo keskustelu loppui taas lyhyesti siihen, että Javier kokee minun syyllistävän häntä. Vaikka teen kaikkeni etten vaikuta siltä. On tosi turhauttavaa, kun toinen ottaa kaiken niin negatiivisesti. Mistään ei voi kysyä tai huomauttaa ilman että Javieria alkaa ahdistaa ja sitten hän karkaa kauemmas. Ja nyt kun hän on jo kaukana, niin haluan pitää välimme mahdollisimman hyvinä. Mutta miten sekään voi onnistua, kun ei toisella selvästikään ole mitään mielenkiintoa pitää yhteyttä. Paitsi juuri silloin kun hänelle sattuu hetkeksi sopimaan. 

Tätä kirjoittaessani ahdistus käskee minun sanoa taas suoraan Javierille, että olisi kiva vaihdella enemmän kuulumisia. Ja että tuntuu oudolta, kun hän ei halua pitää yhteyttä. Viestiminenhän on aina parempi ratkaisu kuin viestimättä jättäminen! Mutta jos ahdistusta ei ole, niin voin nähdä tilanteen paremmin hänen näkökulmastaan. Ja pystyn jokseenkin ymmärtämään ja hetkellisesti hyväksymään sen, että hän vain on ihminen joka tarvitsee omaa aikaa. Ja joka ei osaa ilmaista tunteitaan. Ja joka ahdistuu helposti. Emme me ainakaan vielä ole suhteessa. Eihän mitään ole ääneen sanottu. Joten hänellä on täysi oikeus käyttäytyä lomallaan miten tahtoo. Minähän olen koko ajan tiennyt, että Javier on ihminen joka tarvitsee aikaa ja mykkäkouluja, jotta asiat voisivat edetä. Jos olen liikaa saatavilla koko ajan niin Javierin mielenkiinto laskee. Joten miksi minun on niin vaikea nyt elää sen mukaan ja olla kärsivällinen? Miksi minun on niin vaikea antaa hänelle aikaa niin, että hän alkaisi miettiä, että mitähän minulle kuuluu. Juuri niin minun pitäisi tehdä. Mutta ahdistus taas koittaa vääristää käyttäytymistäni. Todennäköisesti kehitän tästä taas itselleni jonkun kompromissisuunnitellman. Ehkäpä päätän, että jos hän ottaa yhteyttä ja kysyy kuulumisiani, niin voin sitten vastata sivulauseessa, että hän antaa minulle sen kuvan, ettei hän välitä tilanteestamme yhtään. Tai sitten annan hänen maistaa omaa lääkettään ja vastaan yhdellä hymiöllä. Ja jos hän ei selkeäasti kysy mitään niin en reagoi ollenkaan. Tajuaisiko hän silloin omaa käytöstään? Vai vain sokeana loukkaantuisi ja perääntyisi? Tähän asti hän on ollut todella kyvytön vastaanottamaan mitään kritiikkiä tai tunneilmaisua. Ainoastaan silloin hän on myöntänyt olleensa liian julma, kun olen itkenyt riittävästi ja luovuttanut tilanteessa, ja ollut valmis perääntymään. No joka tapauksessa, aion pyrkiä toimimaan tasaisen minäni mukaan ahdistuksesta huolimatta, enkä ota häneen yhteyttä hetkeen. En ole onnistunut siinä kovinkaan montaa kertaa. Mutta ainahan voi yrittää. 

Aina välillä saan oloni tasaantumaan, kun oikein keskityn ajattelemaan sitä, miten turha stressaaminen ei hyödytä mitään. En nyt voi juurikaan vaikuttaa täältä käsin mitenkään mihinkään. Joten voisin ihan hyvin keskittyä aivan muihin asioihin. Ja pian toivottavasti pystyn taas. Se olisi normaalia! En tarvitse sen enempää, vain normaalin tasaisen olon, joka minulla vielä hetkeä aikaisemmin oli. Minua myös auttaa aika tehokkaasti se, kun ajattelen Javierin olevan ihan mahdoton. Hänen käytöksensä minua kohtaan on niin kylmää, että miksi ylipäätään tahtoisin antaa itsestäni mitään tuollaiselle ihmiselle? (koska uskon, että tämä on vain välivaihe. Juuri minä sulatan hänet, jee!)  Mietin hänen ärsyttäviä piirteitä, joista en koskaan ole sanonut hänelle puolta sanaakaan. Kuten hänen puujalkahuumorintajunsa. Se saa minut joskus ajattelemaan, että onkohan hän niin fiksu alkuunkaan kun olen kuvitellut. (saatan oikeasti olla mennyt lankaan tässä ottaen huomioon muun sosiaalisen kyvyttömyyden) Lisäksi hänellä saattaa olla jonkinlainen ongelma alkoholin kanssa. Hän on maininnut tästä periytyvästä piirteestä joskus sivulauseessa, ja hyvin usein hän on juonut itsensä kaatokänniin. (en usko että se on oikea ongelma, eikä asia edes häiritse minua, jos se ei heikennä hänen luotettavuutta) Ja lisäksi vielä se, että Javier selkeästi tahtoo tulevaisuudessa perustaa perheen, mutta vaikuttaa mieheltä, joka toivoisi vaimon hoitavan lapset ja kodin. (hänessä on ihana leikkisä pehmeä puoli ja hän saattaisikin olla loistava osallistuva isä. Saatanhan joskus muuttaa mieltäni jos kaikki muu toimisi loistavasti) Ja edelleenkin se, että kaiken tämän typerän pohdinnan ja ahdistuksissa olemisen taustalla on vahva tunne siitä, että jos vain pelaan korttini oikein, niin pian Javier olisi lähestulkoon polvillaan luonani. Minun vain pitäisi kääntää roolit toisinpäin. Kuten aiemminkin. Ongelma vain on se, etten nähtävästi pysty siihen kovin hyvin, ellei se tapahdu aidosti.

Niin kauan kun tilanne on näin polttelevana kesken Javierin kanssa, en pysty innostumaan mistään muusta. En keksi ahdistukselleni muita syitä kuin hänet. Esimerkiksi Karri, jonka kanssa olen jutellut aktiivisesti, ja josta olen jollain tavalla ollut kiinnostunut aina, saisi varmasti minut toipumaan välirikosta mukavasti. Mutta nyt kun odottelen Javieria, niin saatan siinä sivussa etäännyttää hänet kauemmas. Puolet Javierin poissaolosta on jo kulunut. Joten vielä vähän aikaa. Kunhan en nyt sekoile yksinäni turhien ajatusteni kanssa liikaa. Kunhan en anna ahdistuksen pilata kaikkea. Inhottaa, kun olen ollut sisällä koko kauniin sunnuntaipäivän. Olo on kaikin puolin ärsyttävä ja yliherkkä. Juuri tämä paska tunne, kun tuntuu että asiat ovat pielessä, vaikka sinänsä mitään pahaa ei ole tapahtunut. Pahaenteisyys, joka oli kadoksissa jo jonkin aikaa, vällyy taustalla. Mutta jos se on vain tämä tyhjästä tuleva ahdistus, niin silloin minun ei tarvitse uskoa sitä.