Vapauteen vie vain yksi tie: olla välittämättä siitä mikä ei ole vallassamme.
— Filosofi Epiktetos
Maanantaina menen pitkästä aikaa saunaan. Olen ihan jäässä sateessa kastumisen vuoksi, joten olo on sellainen ihanan syksyinen, jolloin kuuma löyly menee luihin ja ytimiin ja tuntuu erityisen ihanalta. Otan somersbyn tölkkisiiderin saunajuomaksi. En muistanutkaan että se maistuu näin hyvältä, kun olen viime aikoina keskittynyt viineihin tai light-juomiin. Olisin ollut aivan varma, että olen viinin tarpeessa, mutta omaksi yllätyksekseni en korkkaa uutta pulloa. Sen sijaan syön tulisen soba-nuudeliannoksen ja poden huonoa omatuntoa siitä, miten paljon olen syönyt ja miten vähän olen lenkkeillyt. Olen todella tyytyväinen, etten tänään lähtenyt minnekään. Se olisi ollut ehkä vähän liikaa. Manuel aloittaa keskustelun moittien säätä. Olemme jutelleet niitä näitä lähes päivittäin. Hän kävi ensitreffeillä jonkun kauniin ja mukavan tytön kanssa, joka on siitä lähtien ollut kiireinen tai mykkä. Olen pahoillani, sellaista se on. Miehille niin käy ehkä useammin heti alkuun, ja naiset saavat tuta saman vähän myöhäisemmässä vaiheessa. Lohdutan häntä todeten, että ei deitit kesken lopu, mutta Manu toteaa, että kyllä se vähän siltä tuntuu jos saa yhden matchin kuukaudessa. Voih, en oikeasti osaa samaistua hänen tilanteeseensa. Seuraavaksi ehdotan, että hän alkaisi ulkoilla enemmän ihmisten ilmoilla. Lähde klubille! Ja hän myöntyy toteamaan, että useammin pitäisi käydä. Mutta koska hän treenaa lähes joka päivä, niin ei vaan jaksa. No elämä on valintoja. Muistan kun joskus silloin, kun olin häneen ihastunut (hah mitä ihmettä), hän totesi apaattisena, ettei varmaan koskaan saa omaa perhettä. Ja silloin nauroin, että höpöhöpö, tottakai saat! Mutta nyt alan kallistua siihen, että ehkäpä hän on oikeassa, ellei aktivoidu seuraelämänsä suhteen ja lakkaa olemasta niin pessimistinen ja passiivinen. Manuel ehdottaa pitkästä aikaa (ainakin muutama päivä, viimeksi hän ehdotti sunnuntaiaamuna kello yhdeksältä, että olisi mennyt hänen luokseen aamiaiselle) tapaamista keskiviikolle hänen treeniensä jälkeen. Omatuntoni vähän kolahtaa kun olen niin vaikeastitavattava kaveri, joten sanon, että jos sää on huono niin voisin yrittää pikaista vierailua. Koska en halua tuhlata kaunista säätä sisällä istuessa, verhot suljettuina sarjaa katsellen. Valitettavasti vaan koen sen taas tuhlaavan yhden vapaapäiväni, koska minulla on niin paljon muuta. Illan aikana myös Javier lähettää yksityiskohtaisia viestejä koskien jotain uutta hankintaansa. Kivaa, että hän haluaa jakaa asian kanssani. Kerron hänelle näkemykseni, johon hän yhtyy välittömästi.
Simahdan todella nopeasti ilman univiiniä ja näen pitkästä aikaa ahdistavaa unta. Siinä joku brunette nainen (jota ilmeisesti unessa edustan) konttaa salaa lentokoneen ruumassa ja löytää salaisen liukumäen lentokoneen keulasta. Vihainen kapteeni tulee vastaan, muttei käske naista poistumaan, vaan antaa laskea liukumäkeä alas, josta lentokoneen matkustajatkin ovat laskeneet. Nainen laskee alas ja liukumäen alla on merisatama. Muut aikaisemmin laskeneet matkustajat on sidottu käsistä ja jaloista ja laitettu säkkeihin, jotka heitetään siinä naisen edessä mereen. Iskee paniikkin, mutta kapteeni kertoo, ettei naista heitetä mereen, joka olisi helppo loppu, vaan hän pääsee mukaan jahtiin. Ja sitten loppu-uni kuluukin paniikinomaisesti pakoillessa jättilekoja heiluttelevia suuria semi-ihmisiä. Piilotellessa pusikoissa ja miettiessä, että olisiko vain järkevämpää antautua siihen, että joku iskisi kerralla tajun pois, jottei tarvitsisi stressata piilotellessa ja odotellen lähes väistämätöntä loppua. Miettivätköhän ne ihmiset, jotka ovat oikeasti sodan keskellä tai vastaavassa tilanteessa samaa? Että ehkä olisi parempi vain kuolla heti kertaiskusta, eikä jatkaa tätä kärsimystä? En tiedä. Nukun mahdollisimman myöhään ja herään yllättävän väsyneenä semiharmaaseen aamuun. Ei suurta ahdistusta, muttei myöskään sellaista positiivista energiaa, kuin joinain menneinä aamuina. Mietin hampaita pestessäni ohimennen Ronia ja ajattelen, että on hyvä, että hän haluaa nähdä minut. On hyvä, että tiedän hänen olevan yhä siinä samassa tilassa kuin aina aikaisemminkin. Se helpottaa omaa oloani, ja omaa eteenpäin pyrkimistäni. Saan itselleni paremman olon ajatellessa, ettei hän ehkä koskaan löydä onnea ja katuu kenties joku päivä minun menettämistäni. Kuten on myöntänyt tehneensä aiempien välirikkojemme aikana. Olen sadistinen.
Keskipäivällä päädyn taas lounaalle läppärini kanssa syömään salaatin (juustolla kuorrutetun). Vastailen Rickylle, joka kyselee, että voisimmeko tavata tänään. Hän kysyy sitä joka päivä. Hän aidosti ikävöi minua. Ihan mukavaa, että hän on minusta kiinnostunut eikä pelkää osoittaa sitä, mutta siltikään nämä viestit eivät herätä minussa mitään tunteita. Vastaan hänelle, että minulla on tänään muuta tekemistä. Ja minä työskentelen kahdeksan tuntia päivässä (toisin kuin hän), joten aikani arkena on rajallinen. Ricky vastaa, että jep, taidat enemmän pitää miehistä, jotka katoavat. Mitäpä tuohon voin sanoa. En pidä miehistä jotka katoavat, mutta miehet joista pidän ovat niitä jotka näyttävät katoavan. Katsotaan, milloin katoamistempun tekee Harri, joka minun on määrä tavata tänä iltana. Sää on harmaa, joten ennakoin tapaamista hänen luonaan elokuvan tai sarjan parissa. Ihan kuten aiemminkin. Juttelemme ties mitä. Minä enimmäkseen selittelisin asioita tehdäkseni tilanteesta sosiaalisen. Saadakseni hänet hymyilemään, jotta kokemus olisi hänelle mieluista. Mutta en kokisi olevani aivan oma itseni jostain syystä. Ja sitten hän hivuttautuu lähemmäs ja minusta ei tunnu miltään, mutta olen ulkoisesti millin enemmän plussan puolella kuin miinuksella. Passiivisesti mutta silti. Odotellessa, että fiilikset heräisivät eloon. Että sulake vaihtuisi. Hänkin taas pussailisi niskaani tai olkapäätäni, kuten Javier tai Ricky tai Nino, kun olen kääntänyt sängyssä selkäni unohtaakseni kenen vieressä nukun. Olen tuntenut hänet kaikista vähimmän ajan, joten sellainen fyysinen yhteys ei pääse täysin syntymään. Siis sellainen, että suudellessa kihelmöi. Kuten ei Rickyynkään. Mutta esimerkiksi Javieriin ja Ninoon se on syntynyt jo aikaisemmin, joten se on jo siellä valmiina, eikä katoa niin helposti ronitustenkaan vuoksi. Iltapäivällä sovimme hieman pidemmän lounaan työporukan kanssa minun ja Ronin lempiravintolaan. Siihen vakkariin, jossa tunnemme tarjoilijoita nimeltä, ja olemme tilailleet kaikenlaisia erityistilauksia kuunnellen täysillä musiikkia korvalapuista. Vähän pistää sisinpään. Ja toivon, että Roni olisi siellä. Halaisin häntä ja sanoisin ääneen, että hitsi kun on ollut ikävä. Sitten hymyilisin ja menisin omaan pöytääni niin ettei hänen tarvitsisi sanoa mitään. Jep, niin tekisin.
Sovimme neutraaleilla ja ystävällisillä (sellaisilla asiallisilla, kuten jotkut eksät voisivat sanoa, että "meillä on asialliset välit") viesteillä tapaavamme Harrin kanssa illalla normaaliin aikaan. En edes kysy, että missä tapaamme, koska ulkona tihkuu vettä, joten ulkoilu olkoot poissa pelistä. Vien mukanani viinipullon (sen mun ja Ronin suosikin), jotta saan korvattua ainakin osan eilisestä viinittömyydestä. Harri on todella aktiivinen ja fiksu tyyppi, joka ei pelkää juhlimistakaan, mutta kommunikoinnistamme puuttuu kokonaan pilke. Harmillista. Mutta pilke on pilkettä. Pilke silmäkulmassa. Silmänlumetta? Siinä missä me elämme Ronin kanssa samassa todellisuudessa ja osumme täydellisesti jakamaan sisimpämme, olemme aivan eri leveleillä Harrin kanssa, mutta ehkä voisimme elää näissä rinnakkaistodellisuuksissa tyytyväisinä? Olisiko se tyytymistä? Ei (OLISI SE). Harri vastaa minulle peukulla. Siis peukkuhymiöllä. Myös Nino tekee niin. Eikö se oli positiivisen kommunikaation etiketissä lähes syntistä? Onko näillä ihmisillä jokin sosiaalisen älyn puute? Vai onko tämä jotain passiivisaggressiivista tylyttämistä? Noh ehkä hieman liioittelen. Peukutelkaa vaan, skoolaan sille. Ja ikävöin verbaalisesti lahjakasta ja jännittävää ronittelua, mutten riittävän kaverillisesta jatkaakseni sitä. Mutta ikävöinti saa nyt loppua ainakin täksi illaksi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti