Kiitos

Onpa mahtavaa, kun saa nauttia taas tästä hyvästä olosta. Välillä vähän mietityttää, että onko tämä aitoa. Oikeasti ajoittain mietin, että olenkohan vain jotenkin pimahtanut ja kohta palaan taas maan pinnalle pyörimään samoihin ongelmiin kuin aina. Mutta miten niin voisi käydä? Nyt kun liitelen täällä. Ristiriitaista. Tuntuu etten voisi koskaan enää ajatella niin kuin olen aikaisemmin ajatellut. No, turha sellaisia enempää miettiä. Mieli pitää täyttää hyvillä asioilla. Niillä asioilla, joita tahtoo lisätä elämäänsä. Torstaina teen säntillisesti puolen tunnin joogajumpan videon opastuksella. Olen asettanut kokovartalopeilin huoneeni reunalle niin, että voin välillä tarksitaa näyttääkö ryhtini yhtään samalta kuin ohjaajan videolla. Kehitystä on tapahtunut! Mutta ai miten vaikea onkaan notkistaa selkää siten, että lapaluut pysyvät eri asennoissa aina takana. Huh. Ja aika hitaasti saa notkistettua itseään sen viimeisen rajan yli! Venyteltyä spagaatti on lähes täysi, muttei ihan. Se viimeinen tuuma on vielä jonkun kynnyksen takana. Mutta olkoot. Onhan tässä kaikenlaisia vuoria jo kiipeilty. Sitten laitan kauhusarja pyörimään netflixistä. Haunting of the Hill House on tosi hyvä. Tykkään muutenkin välillä katsoa vähän lapsellisia kauhuelokuvia. Mutta tässä näyttelijät ovat erinomaiset ja psykoginen ja draamallinenkin osuus toimii loistavasti. Voin katsoa tällaisia ohjelmia vain päivällä, etteivät vahingossa jotkut jännitysfiilikset jää kummittelemaan juuri nukkumaanmenoaikana. Olen juuri se, joka kurkkii yksin kotona sängyn alle, eikä uskalla roikottaa jalkaa sängyn ulkopuolella. Ihan vain sen fiiliksen vuoksi. Olen pelännyt öisin joskus valtavasti. Olen lapsena ja nuorempana viettänyt satoja iltoja itkien ties mitä pelkoja. Oikeaita tai absurdeja. Mutta olen varma, että olen itkenyt jo oman osuuteni. Minua säälittää se lapsi, joka minä olin. Enkä halua, että tulevaisuudessa joudun enää säälimään itseäni tässä hetkessä. En halua enää itkeä. Paitsi niitä herkistymisen kyyneleitä, jotka nousevat silmiini, kun tajuan miten pitkälle olen nyt päässyt. Aina kun joku tsemppilause iskee sisimpääni täysillä. Niitä kyyneleitä haluan vuodattaa. Perheenjäseneni tulee kylään, ja minä kokkaan jotain hyvää ruusukaalista. Sitten syömme taas lakuja. Javier kommentoi somessa jotain juttua, jota minäkin olen kommentoinut. Lähetämme toisillemme hymynaamat. Se on ihan normaalia, mutta sisintäni kahmaisee pieni etiäinen. Ihan vähän vain. Ehkä siksi, että joskus olen ollut riippuvainen hänen hymiöistään. Mutten ole enää. 

Illalla Elina kutsuu vielä lenkille. Joo myöhäisen illan pikkulenkki! Sopii loistavasti tähän torstaihin. Laitan ensin puuron muhimaan kattilankannen alle lautaselle, ja sitten pakkaudun lämpimiin vaatteisiin. Kuu valaisee pilviä kauniisti. Ja me ollaan näin tehokkaita taas! Illalla vaihdamme pari viestiä Santinkin kanssa. Jotain elokuviin liittyvää. Kumpikaan ei ehdota mitään. Ja minusta tuntuu ettei tarvitse. Kaikki etenee omalla painollaan. En teidä mitä haluan. Ja kerrankin se tuntuu ihan hyvältä. Minä vain olen. Menen virran mukana ja toimin intuitioni mukaisesti. En ole edelleenkään tilivelvollinen kenellekään. Olen vapaa toimimaan näin. Eli en mitenkään. Haluan nähdä Santin. Ja ehkä sitä ehdotankin jos ei hän sitä tee. Mutta tiedän kyllä milloin hetki on oikea. Herään perjantaihin tyytyväisenä. Ennen kuin nouse edes sängystä kiittelen jo tulevasta päivästä. Miten onnekas olenkaan! Minä voin tehdä tänään mitä ikinä haluan! Minä saan viettää päivän työssä, josta pitdän. Saan sivellä hiuksiini ja vartalooni oliiviöljyä ja sitten mennä suihkuun pesemään itseni hyväntuoksuisilla pesuaineilla. Ehkä valitsen tänään mansikan! Saan laittautua kauniiksi. Olen onnekas. Saan pukeutua kivoihin vaatteisiin. Olen tyytyväinen painooni. Tunnen vatsalihakset entistä paremmin kehossani ja pidän siitä. Saan laitettua hiuksetkin riittävän kivasti, vaikka ne ovat sähköiset ja ohuet. Saan viestitellä ystäville ja nähdä vaikka kaikkia. Saan ensin lojua omassa seurassani ja ottaa hölmöjä selfieitä. Juoda lasillisen viiniä ja tanssia lempibiisejäni ihan yksin. Nauraen. Pelkästään siksi, että olen juuri täällä, ja minulla on oma asunto ja vapaus valita miten aikani vietän. Pelkästään jo siksi kuulun maailman onnekkaimpaan kymmeneen prosenttiin. Ja sinä myös. Ja minulla vielä bonuksena on terveyttä ja kauneutta. Ystäviä ja energiaa. Kiitos.
 

Cry cry baby

Keskiviikkona sää on aivan täydellinen. Ei juurikaan tuule ja aurinko paahtaa paljon kuumemmin kuin olettaisi ja mustat housut polttelevat jalkoja. Mutta se on mukavaa. Olen manossa tapaamaan Harria, joka jostain käsittämättömästä syystä ei ole säikähtänyt sensuroimatonta käyttäytymistäni (liikajuominen, ahdistuksesta puhuminen, välttely) vaan haluaa tavata aina vain uudestaan. Tai ainakin vielä kerran. Minua ahdistaa. Minulla on ikävä Ronia. Minusta tuntuu, että toimin petollisesti ja olen sisäisesti pahoissa ristiriidoissa. Taas tunteet ja järki syövät toinen toisiaan sisälläni ja se on tuskallista. Tuntuu, että petän Ronin luottamuksen. Emme ole seurustelusuhteessa, mutta olemme rakkaussuhteessa. Ja tiedän, että hän aina ajoittain miettii, että mitä teen ja potee huonoa itsetuntoa. Jos hän keksii, että olen muiden kanssa (mene vaan niiden lentäjien kanssa!!) tai ahdistuu muutoin, niin hän nousee puolustuskannalle ja ottaa sen tunteettoman asenteen (me ollaan vain kavereita kuitenkin) ja hankkii itselleen tindereitä lohdutukseksi (mulla on naisia ja kaikki rakastavat mua!). Mutta koska koen, että sisimmässään hän rakastaa minua ja toivoo, että voisimme olla yhdessä, niin poden huonoa omaatuntoa, etten pysty olemaan hänen suhteensa täydellisen kärsivällinen ja joustava. Tämän lisäksi tunnen petollisuutta Harria kohtaan. Hän saattaa oikeasti pitää minusta ja ajatella, että tästä voisi tulla jotain. Hänessä ei ole kertakaikkiaan mitään oleellista vikaa. En usko, että hän tapailee useampia ihmisiä samaan aikaan. Eikä hän varmaan usko, että minun sydämeni on jossain muualla ja että minulla on monenlaisia säätömahdollisuuksia viikonlopulle, joihin saatan tunteettomasti tarttua ihan vain siksi etten osaa olla yksin. Pidän hänestä ja haluan pitää hänestä enemmän, koska hän voisi tarjota minulle kaiken. Mutta koska kävellessäni tapaamiseen en voi ajatella kuin sitä, kuinka pari viikkoa sitten kävelimme tästä rinnakkain Ronin kanssa ja hän hihkui ääneen, kuinka olemme kuin pariskunta iltakävelyllä, niin tunnen huonoa omaatuntoa. Syystä. Minua ahdistaa todella tuntuvasti. Etenkin kun olemme menneet tapaamispaikassa sekaisin ja joudun kävellä eestaas, eikä hän osaa selkeästi ilmaista missä on. Ajattelen, ettei näin ikinä kävisi Ronin kanssa. Minua alkaa ärsyttää ja ahdistaa. Minusta tulee sellainen välinpitämätön ja kylmä. Itseeni sulkeutunut maailmanomistaja, jota kukaan ei kuitenkaan voi ymmärtää, joten voin tehdä ja sanoa mitä vain. Outoa? En ole ottanut ylimääräistä ahdistuslääkettä, mutta nyt meinaan pysähtyä kadunkulmaan kaivamaan lääkkeen laukustani. En kuitenkaan tee sitä, koska ajattelen että saan ihan kohta viiniä. Join aikaisemmin yhden siiderin lepyttääkseni hermojani eikä se nyt auta lainkaan. Olen pukeutunut tyylikkäästi ja hieman On The Edge ja jotkut puistossa istuskelevat porukat vilkuilevat minua kävellessäni heidän ohi ilmeettömänä ja itsevarmana. Sellaisella ällöttävällä Tämä on mun katuni ja mun maailmani, mitä sä täällä teet -asenteella. Näin se vain tänään on.

Yritän hillitä mielenterveyshaasteitani ja asenneongelmiani kävellessäni Harrin luokse. Olen ehkä tahallani asustautunut hieman räväkästi (mutta tyylikkäästi ja coolisti) kokeillakseni Harrin sietokykyä. Tykkäätkö minusta vielä vaikka käyttäydyn julkisesti näin enkä välitä siitä mitä muut minusta ajattelevat? Kai hän tykkää. Näen hänet sovitussa paikassa ja otan ilmeekseni hymyn. Halaamme heti ja sanon, että nyt ärsyttää kun meni tapaamispaikat ihan sekaisin. Sitten nauran ja totean, että onneksi tykkään kävellä. Harri hymyilee suorilla valkoisilla hampaillaan hyväksyen minut täysin. Kysyn miten hänen viikkonsa on sujunut ja teen tarkentavia kysymyksiä kiinnostuneenoloisena, vaikka samaan aikaan mietin, ettemme ikinä puhuisi näin tavanomaisista asioista Ronin kanssa. Harri kysyy miten itse olen voinut ja sanon, että olen ollut ahdistunut ja turhautunut ja tylsistynyt keskinkertaiseen arkeeni. Hymyilen päälle ja Harri sanoo, että no voi sentään! Istumme aurinkoon ja jaamme tuomani hieman paremman valkoviinin. Harri kertoo, että hänellä on toinen pullo kotona, jos jatkaisimme iltaa sitten siellä. Nyökkään iloisena, vaikka sisäisesti minua puristaa ahdistus. Mutta onhan siinä auringossa kiva istuskella. Kuuntelemme musiikkia ja juomme viiniä minun tahtiini. En tällä hetkellä kauheasti välitä siitä tulenko juomaan liikaa vai en. Ja se johtuu siitä, että en vaan pysty tällä hetkellä välittämään siitä pitääkö Harri minusta vai ei. Kerron tulevasta viikonlopusta ja siitä, että aion ehkä jättäytyä pois tärkeästä tilaisuudesta. Sanon, että en jaksa mitään nipotusta ja olla jumissa jossain skutsissa koko viikonloppua ja pyöritän silmiäni. Harri nauraa ja toteaa, että varmasti voisi tehdä hyvää sitten jäädä kaupunkiin ja vaikka lukea kirjaa auringossa. Jep, sitähän minä sitten aion tehdä. No miksen tekisikin. Kerron minilomasta ja siitä, kuinka vaikea minun on olla missään ahdistumatta. Sanon etten voisi kovin monen kanssa lähteä minnekään koska ihmiset ovat niin rasittavia. Jostain syystä puhumme työjutuista ja totean, etten ikinä nuorena halunnut mennä kesätöihin koska ei kiinnostanut. Olen kauhea ja typerä (ja vähän hauska ja vitsikäs), mutta Harri nauraa jutuilleni ja kertoo ihanan tavanomaisesti tulevasta viikonlopustaan extremeurheilun parissa. Ehkä hän on niin tasapainoinen ja mukava vapaa-ajalla, koska saa purettua kaiken ylimääräisen stressin noihin hurjiin lajeihin? 

Sillä aikaa kun Harri menee vessaan minun on viestittävä hiljaiselle Ronille jotain viikonloppuun viittaavaa. Sanon, että haluan kysyä milloin hän palaa, mutta tiedän jo vastauksen, eli sen ettei hän tiedä. Roni vastaa heti naurulla ja todeten, että olen taas oikeassa! Hän ei tiedä. Mutta ainakin sain välitettyä hänelle tiedon siitä, että mietin asiaa. Sain vihjattua, että haluaisin nähdä. Ja hän vastasi epäröimättä. Minun on tyydyttävä tähän. Mutta en tietenkään pysty vaan olen ahdistunut viinistä huolimatta. Tietenkään se ei näy ulospäin muutoin kuin puheideni kautta. Sanon miltä minusta oikeasti tuntuu, mutta koska sanon sen itseironisesti ja hymyillen, niin oikea paha oloni ei näy missään. Olemme ulkona Harrin kanssa niin kauan kun aurinko paistaa. Minulla olisi nälkä, mutta olen iloinen että Harri on jo syönyt emmekä mene syömään, jotta voin sitten syödä huomenna enemmän. Jos minulla on ruokahalua. Olemme viettäneet muutamatuntisen juoden pullon viiniä ja mukana olleita muita juomia jutellen niitä näitä. En ole sensuroinut juttujani tai koittanut olla parempi kuin olen, mutta silti Harri ehdottaa, että siirtyisimme hänen luoksensa jatkamaan iltaa. Sisällä sykähtää. Melkein haluaisin lähteä muualle. Mutta tiedän ettei se olisi fiksua. Miksi työntäisin hänet pois siksi, että ailahtelevainen Roni on jossain tunteideni kanssa tekemässä ties mitä hieman etäisenä minua kohtaan pystymättä suunnittelemaan tai sopimaan mitään. Siispä sanon, että mennään vain. Kävelemme hänen kotiinsa. Näytän iloiselta ja puheliaalta vaikka olen vähän hajalla sisältäpäin. Ehdotan, että katsoisimme jotain sarjaa. Tietenkin se sopii Harrille, joka kaataa meille lisää juomaa ja laittaa sarjan pyörimään. Hän pitää kättään olkapäälläni ja silittää minua. Sarjan loppupuolella kumartuu pussaamaan. Olen vähän pidättäytyvä ja hän on kohtelias eikä painosta. Kello on kaksitoista ja ehdotan, että siirrymme nukkumaan. No, jos olet ihan varma, Harri toteaa vähän ehkä harmistuneena. Hän olisi halunnut peuhata kanssani siinä olohuoneessa. Oloni on väärä. Mutta riisun kaiken muun paitsi alushousut ja pujahdan peiton alle ja käännyn selkä Harriin päin, kuten aina kun nukun siellä. Harri tulee viereeni ja silittelee minua. En estele, mutten ole aktiivinen. Annan hänen kosketella minua ja vetää alushousuni pois. Mietin, että mitä väliä. Harri nousee päälleni. Olen vatsallani ja koitan nauttia tilanteesta, mutta olen iloinen, kun hän kuiskaa korvaani, ettei pysty nyt kauaa, koska meillä on ollut taukoa. Kun hän siirtyy pian viereeni ja halaa minua takaapäin jään aloilleni ja purskahdan pieneen äänettömään itkuun vasten tyynyä. Ei Harri sitä tietenkään huomaa. Hän nukahtaa pian ja minua harmittaa etten ole enemmän kännissä, jotta sammuisin vaivattomasti. Mietin Ronia, jonka kanssa rakastellessa hänen silmänsä kääntyvät ympäri ja kaikki tuntuu niin oikealta. Ajattelen, että on kuitenkin ihan sama mitä teen, koska niinhän hänkin kuitenkin ajattelee. Mietin miten sairasta tämä kaikki on. 

Aamulla herään ennen herätyskelloa. En malta odottaa, että se soi. Haluan lähteä kiireesti töihin. Ahdistus on läsnä, mutta en voi tehdä sille mitään. Roni on siellä jossain. Minä olen täällä ja Harri on kiva. Kaikki on tavallaan ihan yhdentekevää, niin kauan kunnes välimme Ronin kanssa selkenevät. Kylmetän itseni sisäisesti. Kello soi, jes! Sanon, että nyt mun täytyy lähteä töihin. Nousen ja pukeudun, kieltäydyn suihkusta. Pesen hampaat ja kulautan samalla aamulääkkeet kurkusta alas. Hymyilen laittaessani tavarani laukkuun ja toivotan hänelle hyvää urheilumatkaa. Harri odottaa, että saan kengät jalkaan ja voisin halata häntä. Rintaa puristaa mutta halaan häntä, pieni pusu, nähdään taas moi! Ulkona on aivan ihana ilma. Koitan nauttia hetkestä kävellessäni pysäkilleni. Pääsin ulos, en voi muuta kuin olla ja odottaa mitä tapahtuu. Ehkä viestin Ronille jotain myöhemmin jos ei hänestä kuulu mitään. Vastailen Rickylle jotain. Panikoin tulevaa viikonloppua. Mitä ihmettä teen. Minua itkettää. Vaikka kaikki on ihan ennallaan ja ihan hyvin, niin minusta tuntuu kuin tilanteeni olisi sietämätön labyrintti jonka uloskäynti on muurattu umpeen. Yritän selittää itselleni, että olen vain idiootti ja minun täytyy rauhoittua ja odottaa, koska kaikki järjestyy kyllä. Pyydän sukulaisen kanssani ulos lounaalle, vaikka juuri nyt ajatus ruoasta oksettaa. Toivottavasti kohta häpeän taas ylireagoimistani ja typeryyttäni ja saan oloni tasattua.

Traumacenter

Lauantai-iltana makoilen menestyksekkäästi liikahtamatta minnekään aina siihen saakka kun Javier kertoo milloin olisi kotona. Varmistan etukäteen onko hän liian väsynyt, mutta Javier haluaa tavata, joten sovimme nauttivamme vähän viiniä ja makoilevamme television edessä. Kun valmistaudun kevyellä meikillä ja puolipitoisella vaatetuksella ja laitan musiinkin kovalle käy kävellessäni ihanassa auringonpaisteessa, käy mielessäni ajatus, että energia olisi riittänyt juhlimaankin! Mutta tuntuu kivalta mennä pitkästä aikaa viettämään rauhallista iltaa juuri Javierin luokse. En edes hyppää bussiin vaan kävelen! Koska on niin kiva fiilis. Matkassani on punaviinipullo ja muutama omenasiideri, joista kaksi on kevytversioita. Javier kertoo nappaavansa pari olutta itselleen. Emme ole tavanneet viikkokausiin, mutta heti kun saavun paikalle olo on täysin kotoisa. Joudun odottamaan muutaman minuutin rappukäytävässä ennen kuin Javier tulee ovelle, koska kun koputan ei kukaan reagoi ja ajattelen hänen olevan vielä suihkussa. Lähetän viestin, että olen täällä ja avaisi kun on valmis. Ja noin minuutin kuluttua hän avaa oven. Heti ensimmäisenä hän ihmettelee, että miksen koputtanut, eikä usko, kun yritän selittää, että koputin kyllä. Ensimmäisenä halin Jackia joka tulee innoissaan minua vastaan. Hyvä! Hän ei ole unohtanut minua. Sitten halaan Javieria tiukasti. Istahdan sohvalle ja kaikki on niin normaalia. Tuntuu, kuin tapaamisessamme ei olisi ollut taukoa laisinkaan. Juttelemme heti aktiivisesti kaikenlaisista tapahtumista. Lomamatkastani, Javierin paperiasioista, työjutuista, ystävistämme. Javier on aina kova pätemään ja hyvin tarkka yksityiskohdista. Hän kyselee tarkkaan, että kävinkö sillä ja sillä kadulla tai siinä ja siinä ravintolassa matkallani. Minkä väristä metroreittiä käytit, kun menit sinne ja sinne. Huoh! En muista enää yksityiskohtia! Ja se närkästyttää Javieria, joka jo tutkii karttaa paikoista, joissa kävin. Mutta tunnen heti häneen samaa vetoa kuin aina. Hän on niin suloisen näköinen. Jo lähempänä neljääkymmentä, mutta ei se pahasti näy. Olen nähnyt hänen nuoruudenkuviaan, joissa hän on ollut todella komea ja vielä tuuheahiuksisempi. 

Tunnelma on hyvä. Kerron, että olen itse jo syönyt, koska tapaamisemme meni aika myöhään, joten Javier tekee itselleen jotain nopeaa. Avaan samalla viinipullon. Pyydän Javieria ensin poistamaan pullosta tinakuoren, mutta hän ei suostu, mutta antaa minulle veitsen, jolla voin viiltää sen auki. En tarkoituksellisesti viitsi ärsyttää häntä avaamalla pulloa "väärin". Kaadan meille lasilliset. Punaviinikin maistuu hyvältä, vaikka alkunperin mieleni teki valkoviiniä. Aika kuluu kun juttelemme mielenkiintoisista aiheista. Sitten keskustelumme siirtyy taas sijoitusasioihin, joissa olen jälleen hieman eri mieltä jostain asiasta kuin Javier. Hän ei siedä sitä, että hänelle sanotaan vastaan missään asiassa. Tai siis, enhän minä edes sano vastaan, vaan kerron vain oman näkemykseni jostain pääomaverotukseen liittyvistä jutuista.  Ja aivan kuten aiemminkin, hän ei pysty muuttamaan omaa näkökantaansa ja myöntämään, että olisin oikeassa, vaikka viimeksikin oli sitten tehnyt neuvoni mukaisesti jälkikäteen. Pysyn tosi rauhallisena ja pyydän, että vaihtaisimme puheenaihetta, koska hän alkaa selvästi hermostua. Siirryn sohvalle, missä Jack on omalla paikallaan ja kun Javier on syönyt pyydän, että hän tulisi sinne minun ja Jackin väliin. Mutta hän ei liikahda vaan haluaa jatkaa väittelyä. En enää kommentoi mitään, vaan avaan television ja pyydän häntä edelleen tulemaan rentoutumaan ja viettämään kivaa vapaailtaa ilman vakavia teemoja. Saamme viinipullon tyhjennettyä puoliksi ja samalla kun Javier hakee itselleen oluen pyydän, että hän toisi minulle siiderin. Sellaisen kevyen version! Javier ihmettelee, että miksi minulle on sellaista soopaa mukanani! Enkö tajua, että kevytversio ei ole yhtään sen parempi kuin normaalikaan. Yritän huumorilla selittää, että haluan välilllä ottaa vähän kevyemmin. Javier ei pysty rentoutumaan enää ollenkaan vaan menettää totaalisesti hermonsa. Ja kun niin käy hän alkaa sanoa, että miten voit olla niin tyhmä! Hän saattaa nousta ja kävellä hermostuneena (eri tavalla kuin Roni) ja tiuskia itsekseen, että miten toi voi olla noin hiton tyhmä ihminen (fuckin stupid!)! Samalla kun pitelee käsiä ohimoillaan. 

Pariin kertaan pyydän häntä tulemaan istumaan ja jättämään tämän aiheen. Yritän olla täysin eleettömästi, jotta tilanne menisi ohi ja hän rauhoittuisi. Mutta sitten hän tulee lähemmäs ja huutaa, että olet idiootti, kun et tajua mitään yksinkertaisia asioita! Sinun kanssasi ei voi koskaan puhua mistään, koska olet niin lapsellinen ja tyhmä! Silloinkin pilasit sen yhden illan viime vuonna ja kukaan minun kaverini ei pidä sinusta! Kaikki inhoavat sinua! Tämä on taas todella loukkaavaa, koska itse koen todellakin kykeneväni puhumaan rakentavasti lähes mistä tahansa, ja on typerää ottaa esille jokin puoli vuotta sitten tapahtunut asia, joka ei edes ollut kovin ihmeellinen. En pysty taaskaan hillitä itseäni vaan samalla kun Javier sättii minua ja osoittaa sormella, niin kyyneleet nousevat taas silmiini. Javier tiuskii, että minä saan hänet aina hermostumaan, kun asenteeni on niin  huono! Hän nappaa takkinsa ja kaivaa varatupakat esille ja sanoo, että hermostutan häntä niin paljon, että hän tarvitsee tupakan! Vaikka ei normaalisti tupakoi. En kommentoi ensin mitään. Mutta sitten nousen ja sanon, että en ole sanonut tai tehnyt mitään väärää ja aion nyt lähteä kotiin. Sanon, että hän tekee tämän minulle joka kerta. Ja varmaan ikuisesti hän tulee kaivamaan esille jokaisen virheen jonka olen menneisyydessä tehnyt ja ne purkautuvat kerta toisensa jälkeen kun hän hermostuu. Kävelen eteiseen, mutta Javier vetää minut rauhallisesti takaisin sohvalle ja yrittää puolustaa omaa käyttäytymistään. Hän edelleen jankuttaa sitä miksi kevytsiideri ei ole oikeasti kevyempi. Sanon etten välitä enää tippaakaan koko asiasta. Kyynelten lomasta totean, että sano mitä sinulla on sanottavana ja sitten lähden. En ansaitse tällaista kohtelua joka kerta ilman mitään syytä. Totean, että tulin pitkästä aikaa hänen luokseen iloisena viettämään kivan illan ja hän väkisin pilaa sen! Sanon, että pyysin häntä useaan kertaan tulemaan sohvalle katsomaan jotain ohjelmaa ja lopettamaan puhumisen aiheista, jotka hermotuttavat häntä. Javier tuhahtaa, että sinä pyysit minut Jackin viereen etkä itsesi viereen! (mitä ihmettä?) Sitten hän alkaa paasata siitä, miten loukkasin hänen tunteitaan tekemällä oharit viimeksi. Kyllä, sen ymmärrän, mutta olen pyytänyt anteeksi ja varmistanut ennen tänne tuloani ettei hän ole enää siitä vihainen. Mutta hän on. Hän lähes herkistyneenä kertoo, kuinka valvoi koko yön odottaessaan minua. Että hän oli todella loukkaantunut kun en mennyt. Ja miten en ottanut häneen yhteyttä kunnolla pitkään aikaan! Hän tunsi olonsa hylätyksi. Kerron, että olen pyytänyt sitä anteeksi, enkä voi asialle enää mitään. Mutta että en voi ikuisesti kuunnella huutoa vanhoista virheistä, jotka on näennäisesti jo sovittu. Nousen taas ja menen eteiseen. Sanon, että haluan nyt kotiin jos sinulla ei ole muuta sanottavaa. Hän tulee taas luokseni ja riisuu takin, jonka olen ehtinyt heittää päälleni. On yhtäkkiä yllättävän rauhallinen mutta jämäkkä ja sanoo suoraan, että ei, en halua että lähdet. Jää. Anteeksi! Se tuntuu tosi hyvältä ja tavallaan taas nautin siitä, että hän oikeasti osoittaa pitävänsä minusta ja haluavan minun jäädä. Okei, menen sohvalle. Hän näyttää vakavalta. Istuu viereeni ja alkaa selittää, että hän ei osaa käsitellä ihmistä, joka sanoo hänelle vastaan. Hän toteaa, että pitää minua niin tärkeänä henkilönä, että herätän hänessä tunteita, joita hän ei pysty käsittelemään ja siksi se purkautuu huonolla temperamentilla. Sitten hän kertoo nuoruuden traumoistaan, siitä kuinka on menettänyt toisen vanhemmistaan nuorena. Kuinka perheessä on ollut sairauksia. Kuinka hänen mennyt suhteensa oli hänelle todella vaikea, eikä hän saanut rakkautta tai läheisyyttä ja oli vuosikausia yksin. Puhumme eri välikohtausten aikana paljon muutakin. Käymme läpi monia asioita, joita en nyt jaksa muistaa. Yritän hänen avautumisensa aikana keskittyä omaan rauhoittumiseeni, mutta kuuntelen häntä ja nyökkäilen. Javier pyyhkäisee välillä silmäkulmaansa selittäessään, että välittää minusta muttei osaa käsitellä näitä asioita. Tiedän, tiedän. Mutta en tiedä, miksi minulle tärkeimmiksi muodostuvat ihmiset ovat aina näitä traumatisoituneita. Miksi!? Tilanne tasoittuu. Hän tulee viereeni sohvalle lähemmäs ja vaihdamme television kanavaa. Olemme ihan hiljaa ja katsomme televisiota. Minä olen ihan okei. Ymmärrän oikeasti psykologisesta näkökulmasta hänen käyttäytymistään. Arvostan sitä, että hän ymmärtää omat ongelmansa ja pystyy ne myöntämään. Ainakin joskus. Ymmärrän temperamentin. Olen itsekin joskus menettänyt vastaavalla tavalla hermoni ja halunnut vain olla vihainen ilman järkevää syytä, vaikka olen oikeasti pitänyt jostain tärkeästä ihmisestä. Kello on jo tosi paljon. Javierin silmät menevät kiinni. Sammutan teeveen ja sanon, että mennään nukkumaan. Nousemme, heitän vaatteeni makuuhuoneen lattialle ja hyppään ihaniin puhtaisiin lakanoihin ison untuvapeiton alle. Javier vetää minut tiukasti kainaloonsa ja pussaa niskaani. Ottaa kädestäni kiinni. Kuiskaa, että olen tosi iloinen että jäit. Silitän häntä ja olen väsynyt, mutta itsekin tyytyväinen. Koska edelleenkin tunnen olevani kotona hänen sylissään. Tunnen että siinä on juuri minulle tehty paikka. Sitten Javier kuiskaa do you want to make love. 

Nukumme tosi hyvin. Joko hän pitää minua kainalossaan tai minä pidän häntä. Hän on läheisempi kuin aikaisemmin. Ottaa kädestä kiinni. Suukottaa. Vetää minut tiiviimmin itseensä kiinni jos olen liian kaukana. Minusta on ihana painaa kasvoni hänen hiuksiinsa, ihan samallailla kuten Nino teki minulle. En kertaakaan aamulla joudu miettimään, että olisinpa jossain muualla. Täällä Javierin luona en edes mieti Ronia. Halailemme toisiamme pitkään sängyssä. Jatkamme siitä mihin yöllä jäimme. Hän on liian tekninen ja liian keskittynyt siihen, että tuottaisi minulle nautintoa. Mutta se on lähes mahdotonta, koska hän tuo sen liian selvästi ilmi. Mutta pidän hänestä silti. Lisäksi taas mietin, että onko se ikä, vai jännitys vai mikä, koska hänellä on jonkin verran vaikeuksia pitää omaa puhtia yllä. En ota sitä lainkaan henkilökohtaisesti. Ajattelen jo, että jätetään juttu vaan kesken ilman loppuhuipennuksia, mutta sitten Javier vetää minut seisomaan lattialle. Okei, olemme tehneet näin aikaisemminkin, hän tykkää katsoa jos polvistun hänen eteensä ja saan jutun lopetukseen siinä. Mutta hän haluaakin, että suutelemme ja halaamme toisiamme silmiin katsoen samalla kun hyväilen häntä. Ja koko juttu on tällä valmis alle minuutissa. Rakkautta, sitäkö hän tarvitsi tällä kertaa. Hyppäämme takaisin sänkyyn. Hän vetää minut taas syliinsä ja asettelee peiton päällemme. Mietin sitä, kuinka ihanaa on, että joku haluaa olla sinua lähellä. Antaa hellyyttä ja huomioita. Ei karkaa sängystä ja pelkää kosketusta. Olen onnellinen. Nukahdamme taas hetkeksi. Päätäni vähän särkee öisen itkemisen jälkeen. Liika itkeminen aiheuttaa minulle usein päänsärkyä. Otan noustessamme buranan. Muutoin olemme energisiä ja iloisia. Javier antaa minulle pyyhkeen ja käyn pikaisesti suihkussa. Edessä on äitienpäivä. Olimme sopineet jo eilisiltana, että joudumme lopettamaan nämä treffit aikaisin sunnuntaina. Puen ja laittaudun kevyesti, sitten vien Jackin ulos omasta pyynnöstäni. Ulkona on ihana ilma! Jack on aluksi vähän hidastempoinen ja vilkuilee kotiovelle, mutta rentoutuu pian ja loikkii kanssani iloisena tutun reitin. Sisälle päästyämme Javier on kattanut pöytään haudutettua teetä sekä kauniit lautaselliset banaaniviipaleita, suolapähkinöitä, viinirypäleitä ja palan sinihomejuustoa. Ihanaa. Istun pöytään. Juttelemme kevyesti. Hymyilemme toisillemme. Javier on alasti. Sitten on minun aika lähteä perheeni kanssa brunssille. En mene edes kotiin vaan olen heti valmis lähtemään meren rannalle nauttimaan kuohuvasta ja herkuista. Halaamme Javierin kanssa toisiamme tiukasti ennen kuin lähden. 

Matkalla brunssille Javier viestii, että anteeksi kun sain sinut itkemään eilen. Minäkin pyydän vielä anteeksi sitä, että loukkasin häntä ohareillani. Javier sanoo, että tykkää meidän sunnuntai- tai arkitreffeistä, koska silloin emme riitele. Ja viet aina Jackin aamulla ulos! Hän lisää jottei vaikuta liian tunteelliselta. Iloisella mielellä pääsen täyttämään vatsani ihanilla herkuilla ja nauttimaan merituulesta auringonpaisteeseen rantaravintolaan. Sen jälkeen vietämme pari tuntia kävellen Kaivopuistossa ja nauttien rauhallisesta äitienpäivästä. Kotiin tullessani olen väsynyt ja vietän mielelläni loppuillan aivan rauhassa. Mietin sitä miten paljon kaikesta huolimatta pidän Javierista. Jokin vetovoima meillä on. Jokin masokisti minussa nauttii siitä, kuinka hän kohtelee minua. Sain taas olla se heikompi osapuoli, joka en usein saa olla. Mietin kivaa Harria. Ninoa. Mietin Ronia. Mietin Javieria. Kesä tulee. Ja mitä muuta.  

Perjantai fiksaa

Minun on heti kirjoitettava ylös aamuni, koska se oli minulle jotenkin vaikuttava. Ensinnäkin yöllä herään taas kahdelta siihen, että Roni on jostain syystä sänkyni vieressä kasaamassa jotain torneja. Hän on hyväntuulinen. Harmittelen pyykkejä joita roikkuu kuivumassa siellä täällä. Meinaan kumartua katsomaan Ronia lattialla, mutta en edes viitsi, koska tiedän, että hän on siellä. Siirrän puhelimeni sivuun, jotta hän mahtuu kohta paremmin nukkumaan, kun on valmis. Sitten myöhemmin herään kesken unien lintujen lauluun ja on jo valoisaa. Minulla on kauhea pissahätä joten nousen vastentahtoisesti ja käyn vessassa. Kello on vasta kuusi! Ihan pakko saada vielä hetkeksi unta, koska on perjantai ja pitäisi jaksaa valvoa illalla. Menen takaisin sänkyyn ja olo on kauhean epätoivoinen yhtäkkiä. Ajattelen, että taas on viikonloppu ja taas joutuu elämään epävarmuudessa siitä mitä tapahtuu. Pyydän mielessäni, että luoja pliis, eikö tämä voisi jo loppua jollain ratkaisulla! Armoa, camoon, en jaksa enää! Vaikken sinänsä itke niin yksi iso kyynel valuu tyynylle. Yhtäkkiä päähäni välähtää, että olen kyllä ansainnut nämä kauheat viikot ja painavan ahdistuksen, koska olen joskus kohdellut muita huonosti menneissä suhteissani. Sanon mielessäni, että joo se on varmaan totta, mutta päästä jo pahasta, missä on anteeksianto! En kestä enää. Anna jo jokin merkki tai päätös tälle showlle, pliis apua. Yhtäkkiä havahdun siihen, että on iltapäivä ja Roni soittaa minulle. Pyytää tapaamaan. Sanon hänelle, että rakastan sinua, mutten voi tulla jos haluat jatkaa tätä "pelkkiä kavereita" -juttua ja minun poisheittämistäni. Roni epäröi puhelimessa eikä haluaisi puhua aiheesta, mutta pyytää minut tulemaan. Sanoo, että jutellaan. Menen Ronille ja istumme toistemme käsistä kiinni pitäen jalat ristissä, kuten joskus aiemminkin. Ensin hän sanoo se tuttu ilme kasvoilla, että haluaisi kyllä muttei vaan pysty! Sanon, että muista se meidän loma. Muista miten siellä sanoit, että se on nyt murrettu mikä meitä on estänyt olemasta yhdessä. Ei heitetä meitä pois, koska pelkään ettemme enää ikinä saa sitä takaisin mistään. Ronin ilme kirkastuu, hän nousee halaamaan minua ja sanoo, että olet oikeassa. Meidän on pakko yrittää! Parannetaan tilanne pikkuhiljaa! Suutelemme ja itken ilosta. Kaikki raukeaa. Kysyn, että entä ne aamut, voidaanko ne parantaa. Roni sanoo, että hän voi tarvita vielä yksinäisyyttä joskus ja totean sen olevan ihan okei. Lähdemme kauppaan. Elina on mukana. Pussailemme Ronin kanssa hyllyjen välissä ja katsomme toisiamme hymyillen rakastuneina, niin kuin aiemminkin joskus. Mietin, miten ihanaa onkaan kun saimme tämän ratkaisun. Pidämme toisiamme kädestä kiinni. Sitten huomaan, että toisella kädellä vedän perässäni suloista vaaleaa taaperoa, jota kohtaan tunnen rakkautta. Pyydän lasta tulemaan ja sanon häntä Roniksi. Koska se on hänen nimensä. Laitamme tavarat kassahihnalle ja kaikki on niin luonnollista, kunnes yhtäkkiä kysyn Elinalta, että tämä on unta vai mitä? Ei tämä olekaan oikeaa. Mistä lapsi olisi tullut, ja tämä kauppakin on ihan vieras. Kukaan ei reagoi minuun ja havahdun sängystäni hereille todellisuuteen. Voi kunpa se olisi ollut totta! On niin paljon kivempi herätä painajaisesta hyvään elämään, kuin siitä mitä janoan paskaan todellisuuteen! Freud hei, help? Ajattelenko alitajunnassani, että vaikka saisin Ronin kanssa parisuhteen aikaiseksi, niin joutuisin aina vetämään perässäni hänen avutonta puoltaan?

Olo on surumielinen ja ulkonakin on ihmeellinen pilviverho, vaikka edessä pitäisi olla parhaat terassikelit. Kun otan aurinkolasit pois silmiltä työpaikalla valuu toisen linssin alta taas kyynel poskelleni. Roni on jälleen tosi aikaisin somessa. En voi olla ajattelematta, että hänellä on joku uusi ihastus, jota käy kyttäämässä, kuten tekee minulle silloin kun ajattelee minua. Hän oli illalla kotona, eikä jäänyt minnekään yöksi. Kai se piristi minua hieman lähtiessämme kivalta terassi-illalta kotiin Elinan kanssa. Saimme nauttia ilta-auringonsäteistä, muutamista hyvistä juomista ja jutuista. Yllättävästä pubitietovisasta, jonne päädyimme sattumalta (todella, todella vaikea). Totesimme illan olleen onnistunut ja ennen kymmentä suuntasimme kohti kotia. Javierin kanssa vaihtelimme viestejä illan aikana hyväntuulisesti, mutta kenestäkään muusta en kuullut mitään. Enkä itse viestinyt kenellekään mitään. Onneksi! Nyt en voi olla vakavasti pohtimatta sitä, miten voisin joko hyväksyä tämän tilanteen, tai muuttaa sen. Se hiton viesti. Pitäisikö minun laittaa jokin ystävällinen viesti tiedoksi siitä, että tämä kaikki nyt riippuu hänestä. Jos häne ei vastaa, niin siinä vaiheessa voin täysin puhtaalla omallatunnolla yrittää jatkaa eteenpäin ja sopia muiden tapaamisia. Vaikka niinhän olen osittain tähänkin asti tehnyt. Tilastollisesti ajatellen viestin laittaminen on ollut useammin hyvä ratkaisu, kuin laittamatta jättäminen. Uskon, että se madaltaa kynnystä ottaa yhteyttä jatkossa, vaikka juuri nyt olisi huonompi hetki. Mutta tässä tilanteessa asia voi olla toisin. Voi kunpa minun ei tarvitsisi ratkaista tätä tilannetta (hyväksy tai tee jotain!). Eikö hän jo voisi ryhdistäytyä ja ottaa itse yhteyttä oli tilanne mikä tahansa. Eikö joku voisi sanoa, mitä pitäisi tehdä!

Työpäivän aikana täytän lojumaan jääneen pakollisen työterveyskyselyn. Kyllähän te tiedätte nämä, missä kysytään perussairaudet ja kipukohdat ja liikuntatottumukset. Painoindeksit ja mielialaoireet, työmotivaation, työolosuhtet ja päihteidenkäytön. Ja päätän vastata kerrankin täysin totuuden mukaisesti. Kyllä, olen hyvissä mitoissa. Minulla ei ole mitään sairauksia tai fyysisiä oireita. Kyllä, viihdyn työssäni ja pärjään siinä. Kyllä, saan riittävää arvostusta ja tukea työyhteisöltäni. Ei, selkäni ei ole kipeä. Ai kuinka paljon juon alkoholia? Vastaan rehellisesti: vähintään neljästi viikossa. Ai kuinka paljon? En jaksa laskeskella annosmääriä tarkasti, mutta heitän aika rehellisesti suuret määrät taulukkoon. Kärsinkö unettomuudesta? Ei, en, mutta herään lähes joka yö kerran tai pari näkemään hallusinaatioita. Ei, en koe olevani täysin iloton, mutta kärsin jatkuvasta kroonisesta ahdistuksesta. Kyllä. Ainoa kohta, jossa en ole totuudenmukainen on kysymys siitä, olenko käyttänyt huumeita viimeisen puolen vuoden aikana. Noh, olen käynyt Amsterdamissa. Ja baarin vessassa. Ja Ronin kavereilla. Mutta koska se on ollut niin lievää ja satunnaista eikä lainkaan ongelma, niin en koe tarpeelliseksi nostaa sitä esille. Kerron Ossille rehellisyyskampanjastani. Hän heti manaa, että no nyt pääset alko-ohjelmaan! Tai! Saan mahdollisuuden oikeastikin saada reseptin ilta-ahdistukseeni. Haluan oikeasti apua, joten miksei. Koska työni olen aina hoitanut hyvin, en usko tämän rehellisyyden vaikuttavan työsuhteeseeni. Ja sitä paitsi, ihan sama. Odotan innolla mitä tapahtuu.

Lounastauolla käyn lämmittämässä eilen kotimatkalta ostamaani juustohampurilaista parikymmentä sekuntia mikrossa ja syön sen sitten ilman toista sämpylää työhuoneessani. Vaikkei kyllä tekisi yhtään mieli. Ruokahalua ei ole, kun taas tämä ahdistus on kasvanut. Rintaa kuumottaa, tai keuhkoja, tai sydäntä tai jotain. Nieleminen on vähän vaikeampaa kuin tavallisesti. Tuntuu että kurkussa on pala. Vatsaan pistää. Sydän hakkaa tiheästi, kuten aamullakin. Liikkuessa tuntuu kuin koko vartalo vapisisi koko ajan. Silmät ovat vetiset. Hengittäminen manuaalista. Poskia pistelee. Kädet ovat aivan kylmät ja saan kylmänväristyksiä. En tiedä mistä nämä selkeät ahdistuneisuuden oireet ovat taas syntyneet näin vahvoiksi, kun tilanne on kutakuinkin sama kuin joka viikko. Aina joskus se vain iskee pienestäkin yksittäisestä asiasta. Se on kuin ennakkoaavistus siitä, että jotain on menossa pieleen. Tai pelkään jotain. Jota nyt aamulla kokemani todellinen uni korostaa. Ällöttää ja ärsyttää kaikki realistiset tulevaisuudennäkymät. Vaikka varmaan eri teille lähteminen olisikin tervein ratkaisu pidemmällä tähtäimellä. Otan puolikkaan rauhottavan, jotta selviydyn siihen asti, että voi ottaa lasillisen. Iltapäivän joudun todella tiiviisti keskittymään työjuttuun, mutta silti polte kuplii rinnassa koko ajan. Kotiin tullessa aurinko kuumottaa ihanasti. Ja tyhmästä olosta huolimatta haluan terassille, kuten olemme suunnitelleet. Ajoissa ja iloisena ja kauniina. Päätän olla miettimättä liikaa ja kysyn Ronilta, että menikö työasia odotetusti. Hän oli puhunut siitä minulle paljon ja oikeastikin asia kiinnostaa minua. Enkö muka voisi? Kaverillisesti. En ole sanonut mitään mihinkään muuhun vihjaajaa koko viikkoon hänelle. Ja hän itse puheli minulle taas matkoista maanantaina. Olkoot lapsellinen keskenään jos taas tästä vetää ahdistukset nenään. Sovimme ystävättären kanssa, että lähdemme ajoissa ulos. Valmistaudun siis reippaasti, jotta pääsemme matkaamaan kohti terasseja ja jos Roni ei vastaa, niin emmeköhän löydä jotain muuta viihdyttämään illtaamme. Ja vaikka vastaisikin. Ossikin on ulkona, kukapa tietää vaikka terassikausi toisikin meidän yhteen. Lisäksi kiinnostavan oloinen tinderi vihjaili että voisi olla ystäviensä kanssa terassilla. Ja ainahan on kivointa tutustua uusiin ihmisiin spontaanistikin. Se on perjantai. Joten pakko tapahtua jotain kivaa.

Aika kyynelten

Torstaina saan lounaskutsun muutamalta tyttökaverilta. No miksei! En ole muutenkaan  juurikaan saanut töitä aikaiseksi siitä huolimatta, että olen roikkunut toimistolla ennätysajan. Tapaamme kivassa aasialaisessa paikassa ja heti pari tyttöä kysyy, että miten ihmeessä en ole käynyt somessa näin pitkään aikaan. Saan selittää, että kunhan olen lapsellinen ja kokeilen hetken, että miltä tuntuu olla ilman. En tiedä milloin lopetan lakkoni. Poistin sovellukset puhelimestakin, jotten saa näytölle push-viestejä ja paina vahingossa facebookia auki. Mutta ainakin whatsappiin menen iltapäivällä. On pakko. Pakko nähdä onko Roni vastannut mitään, jotta ehdin selvitä ja sopia asiat Dimin kanssa huomiseksi jos emme tapaa Ronin kanssa. Lisäksi minun on ilmoitettava Manulle, etten ole kuollut, koska hän varmaan ihmettelee että olenko eilisillan deittini pakastimessa. Minulla on toinen facebook-tili, jonka olen tehnyt tinderiä ja fb-kirpputoreja varten, koska en halua, että kaikki ystäväni näkevät ostojani ja myyntejäni. Sitä kautta juttelen Singhin kanssa, joka toimii terapeuttinani. Hän sanoo, että älä murehdi! Rentoudu! Jumalalla on sinua varten parempi suunnitelma jos tämä ei toimi. Joo olen samaa mieltä, mutta meillä taitaa olla eri jumalat. Iltapäivällä töissä kaikki intoilevat vapusta ja minua väsyttää. Voi kunpa minullakin olisi jo selvät suunnitelmat sitä varten, mutta ei tietenkään ole. Juhlapäivät ovat aina tuottaneet minulle stressiä. Myös parisuhdeaikana. Jostain syystä aina juuri ennen jotain jo ennaltasovittua tapahtumaa saimme aikaan jonkinlaisen riidan joka pilasi lähtötunnelman. Ja nyt suunnitelmien tekeminen ennakkoon tuntuu olevan aina lähellä mahdotonta ja se aiheuttaa minulle ahdistusta. Kuten aina. 

Iltapäivällä avaan whatsappin ja näen vastauksen Ronilta, joka alkaa sanalla Anteeksi, kuten eroviesti silloin aikanaan. Heti vähän kirpaisee avata viesti kokonaan ja siellähän se Roni sanoo, ettei pysty ihmissuhteisiin. Se johtaisi vain pahaan mieleen. No se on huomattu kyllä! Alkaa harmittaa heti todella paljon. Sydän pomppaa hetkeksi kurkkuun. Poskia alkaa pistellä. Silmät vettyvät. Siis onhan se ollut tiedossa aivan koko ajan, mutta nyt on taas selvää ettei asiat etene mihinkään ja tauko on edessä. Puhuimme parisuhteesta enemmän kuin koskaan aikaisemmin ja se selvästi on aiheuttanut Ronille kriisin. Ja tottakai tiedän, että hänen tunteensa ja ajatuksensa vaihtelevat miten sattuu. Mutta silti ärsyttää. Joten mitä teen? Pyydän Dimiä kertomaan kun tietää huomisesta aikataulustaan enemmän ja pyydän alustavasti ystävätärtäni mukaan juhlimaan. Vastaan Ronille, että selvä taas kerran ollaan tässä. Sanon, että tämä on ärsyttävää. Roni vastaa, että niin on hänenkin mielestään, mutta hän ei voi itselleen mitään. Vastaan, että juuri siksi häntä olen jaksanutkin, koska koen, ettei hän voi itselleen mitään. Jatkan, että joskus vain vaikeat asiat pitää kohdata, ja ei me täältä kadota minnekään, rentoudu rauhassa. Tulee hetkeksi hyvä mieli. Olen sanonut kaiken mitä haluan. Kiltisti ja ymmärtäväisesti. Siten, että minuun on helppo ottaa yhteyttä heti kun siltä tuntuu. Kriiseilkööt nyt keskenänsä hetken. Jos olen kärsivällinen niin kuulen hänestä kyllä ennemmin tai myöhemmin. Kuten kävi viimeksikin. Ja sillä aikaa voin tutustua lisää Dimiin tai johonkuhun muuhun. Tietenkin ilmassa on taas pieni sydämensärkyminen ja armoton turhautuminen. Mutta mitä voin tehdä? En enempää mitään minun ja Ronin väleille. Kaikki tarvittava on sanottu. Ahdistaako? Kyllä tosi paljon. Kraateri heräsi eloon pitkästä aikaa. Varmaan jossain vaiheessa itkettää ja vituttaa. Oikeastaan nytkin. Itkisin tätä pettymystä ja hylkäystä ellen olisi työkavereiden silmien alla. Mutta olenko jo ollut tässä samassa tilanteessa muutamia kertoja? Kyllä olen. Ja onko niistä selvitty? Kyllä on. Nyt vain pitää tsempata ja yrittää olla masentumatta. Sovin heti töiden jälkeen meneväni yksille ystävättären kanssa, joka jakaa kaikki huoleni ja murheeni, sekä iloni ja juhlani. Onneksi on ystäviä näitä hetkiä varten. Ja rauhottavia lääkkeitä. Ja viiniä. Ja laastareita. Ja kirjoittaminen.

Ystävättärelläni kestää joten ehdin tulla kotiin ennen tapaamistamme ravintolassa. Pääsen kotiin sisälle ja sitten oven sulkeuduttua perässä se pillittäminen alkaa. En voi sille mitään. Otan puolikkaan rauhottavan lääkkeen ja kaadan itselleni lasillisen viiniä. Soitan äidilleni ja sanon itkun seasta, että Roni teki sen taas eikä halua nähdä. Äitini kommentoi, ettei tuosta varmaan koskaan voi seurata mitään normaalia. Kerron hänelle olevani nyt masentunut hetken aikaa. Se on äidille tuttua. Vaihdamme Ronin kanssa viestejä ja sanon todellakin mitä ajattelen. Sanon, että tilanne itkettää minua. Sanon että hänen toimintansa on paskaa. Itkun seasta niin että kirjoitetut kirjaimet menevät aivan sekaisin. Ystävätär sanoo että nyt voidaan mennä. Näytän aivan kaamealta enkä tiedä voinko olla itkemättä nyt kun se kerran alkoi. Mutta lupaan yrittää ryhdistäytyä. Kerron Ossille tilanteen ja hän tsemppaa, että näinhän sen pitikin mennä. Niin ehkä. Hän sanoo, että mennään juhlimaan yhdessä sitten kun hänen selvä taukonsa loppuu. Jep tehdään niin. Yritän rauhoittua, jotta saisin itseni ihmisen näköiseksi. Ystävättären seura ja parit ulkona voisi nyt toimia lieventävänä tekijänä. Illalla voin ottaa unilääkettä. Sitten aamulla on tämä paska taas edessä. Sisimmässäni en usko, että olen kokonaan menettänyt Ronin. Mutta se, että hän on nyt lisännyt söpöjä kuvia deittiprofiiliin ja taas selvästi ottaa tämän vaiheen päälle, jossa hukuttaa murheensa naisiin ja viinaan, vituttaa minua niin paljon. En tiedä miksi, koska olinhan eilen itsekin toisen luona. Ja olen varmaan huomennakin. Mutta tunteeni eivät ole siellä. Tunteeni ovat vieläkin Ronilla. Ja ne ovat säpäleinä. Nyt yritän maalata meikillä itsestäni normaalin ja lähden ystävän luokse saamaan tsemppilauseita siitä, kuinka kaikki on vielä pian paremmin. 

My Favourite Psycho

Heti edellisen tekstin kirjoittamisen jälkeen aloittelimme lauantaita. Roni tuttuun tapaansa on aina aamulla hieman vakavampi ja ahdistuneempi, vaikka on päässyt valovuosien päähän siitä mitä se oli tapailumme alussa. Silloin hänellä tuli hyvin kiire päästä vieraasta eroon. Nyt sentään lähtöoletus on se, että päivä vietetään yhdessä. Paitsi! Paitsi jos hänelle tulee jokin erityinen kutsu, johon ei seuralaisella ole asiaa. Kuten juuri nyt. Roni saa viestin. Näen heti hänen ilmeestään, kuinka hän miettii ahdistuneena, että miten joko pääsisi minusta eroon tai löytäisi jonkin kompromissin. Mutta itsekkyydestään tunnettunä hän toteaa pian, että on saanut erään hyvin tärkeän kutsun pieneen tapahtumaan illaksi. Hän kysyy haittaako minua jos hän menee. Se olisi vasta monen tunnin kuluttua. Ai että alkaa ärsyttää. Juuri kun ajattelin, että vietämme taas yhden hauskan päivän yhdessä. Mutta mitä muutakaan voin tehdä, kuin hymyillä ja sanoa, että harmi ettei me saada yhteistä iltaa, mutta tietenkään ei harmita, koska tilaisuus on Ronille tärkeä. Päätämme, että lähdemme keskustaan välipalalle ja drinkeille siksi aikaa kunnes hänen täytyy jatkaa matkaa. Kysyn näemmekö myöhemmin yössä vai otanko kaikki tavarani nyt mukaan. Roni näyttää hetken mietteliäältä, mutta sanoo sitten, että ota kaikki mukaasi. Kysyn onko hän aivan varma (tietäen hänen mielenmuutoksensa). Kyllä hän on varma. Roni sanoo, ettei voi vapautua jos joutuu stressaamaan sitä, että meidän pitäisi vielä tavata. No kiitti hei. Minua harmittaa oikesti, mutta kerään kamani ja koitan näyttää positiiviselta. Kysyn varalta ystävättäreltänikin, että jos Ronille tulee nyt muuta niin lähteekö hän juhlimaan. Kyllä lähtee. Tytöt ovat ulkona. Hyvä, olo tasaantuu. Lähtiessämme ulos kävelemään aurinko paistaa ja pääsen kokonaan eroon ärsytyksestäni. Hyvä fiilikseni tarttuu Roniin ja pääsemme omaan hyvään flowhumme riippumatta siitä, että nyt aika on taas rajallinen. Korvanapit korviin ja laulamme yhdessä tänä viikonloppuna löytämäämme selkeästi meille kirjoitettua biisiä (kuten aina). Päätämme tällä kertaa lähteä jonnekin, missä emme ole aikaisemmin käyneet, joten otamme ratikan toiselle puolelle kaupunkia. Kuuntelemme musiikkia ja puhumme omia juttujamme hiljaa kikattaen. Sanon Ronillekin, että olin vähän harmissani aikaisemmin, mutta nyt kaikki on hyvin. Hän on samaa mieltä. Menemme kivaan ravintolaan, jossa keksimme jotain typerää läppärilläni, joka minulla on mukanani. Juttelemme äitini kanssa puhelimessa. Saamme seuraa ravintolan muista seurueista. Fiilis kohenee. Nauramme. Vaihdamme paikkaa pari kertaa ja kuljemme tuntemattomilla kaduilla. Sitten Roni toteaa, että hitot hän sinne tapahtumaan menee. Hän on ennemmin kanssani. Ja kelkka kääntyy taas. Oikeaan suuntaan. Arvasin!

Ja vietämme jälleen perinteisen iltamme siellä täällä Ronin ystäviä moikaten ennen kuin päädymme kahdestaan klubille. Kaikki on sujunut hyvin, kunnes yhtäkkiä olemme eksyneet toisistamme hetkeksi. Löydän Ronin terassilta ja hän on minulle vihainen. En ole varma mistä. Meillä oli ehkä aikaisemmin jotain erimielisyyksiä ja Roni koki tulleensa loukatuksi. Roni katsoo minua suoraan silmiin ja sanoo, että häivy. En tarvitse edes kamojani narikasta. Kunhan lähdet. Olen pöyristynyt enkä aio tuosta noin vain lähteä käskystä, mutta menen tilaamaan juoman. Sitten etsin Ronin uudelleen, sillä ajattelen hänen rauhoittuneen. Roni löytyy juttelemasta intensiivisesti jonkun blondin kanssa. Tulen paikalle ja kysyn Ronilta, että mitä hittoa sä nyt sekoilet. Tyttö nousee ja käskee minua häipymään. Mutta sen sijaan Roni nousee ja alkaa saattamaan minua kohti narikkaa. Hän haukkuu minua rumaksi huoraksi ja käskee lähtemään baarista ja jättämään hänet rauhaan. Sanoo, ettemme koskaan enää tapaa. Olen järkyttynyt tästä ja kysyn Ronilta täysin vakavissani, että mitä on tapahtunut. Hän toteaa, että mähän sanoin, että älä koskaan suututa mua. Ja jatkaa haukkumistani. Tulee lähelle kasvojani ja huutaa, että sä olet ruma! Ruma, ruma, ruma! Kolahtaako itsetunto, häh! Ei kolahda. Tuohan on vain typerää, mutta käytös säikäyttää minut. Sanon etten suostu lähtemään ennen kuin hän selittää mitä tapahtui. Roni huutaa ovimiehelle, että voitteko viedä tämän häriköivän naisen ulos. Mutta ovimiehet eivät onneksi reagoi mitenkään. Olen todella järkyttynyt ja Roni näkee sen. En pysty hillitsemään kyyneleitä valumasta hiljaa silmistäni. Roni sättii minua aikansa, kunnes yhtäkkiä tilanne muuttuu kuin salamaniskusta ja hän sanoo ystävällisesti, että lähdetään sitten yhdessä kotiin. Hän on huomioiva ja täysin päinvastainen äskeiseen verrattuna. Ulos päästyämme tajuan miten törkeä Roni on ollut. Minua itkettää ja sanon, etten ollenkaan ymmärrä mitä tapahtui, mutta on varmaan oikeastikin paras että menen sitten kotiin. Roni puolestaan säikähtää ja sanoo ettei se käy. Minun on mentävä hänen luokseen tai hän tulisi minun luokseni. Hän anelee. Olen hämilläni sekä humalassa. Kyyneleet valuvat samalla kun hyppäämme yhdessä taksiin, jossa Roni alkaa pyydellä anteeksi. Hän sanoo että oli vain suuttunut, vaikkei kyennyt edes kertomaan miksi. Itkun lomasta kysyn, että miten ihmeessä voit tehdä noin minulle. Mehän olemme tiimi! Roni pyytelee anteeksi. Taksikuski kuuntelee hiljaa varmaan tällaisiin juttuihin tottuneena.

Hänen luoksensa päästyämme olen edelleen hyvin masentunut tilanteesta ja menen suoraan sänkyyn. Roni halaa minua sängyssä ja pyytelee anteeksi. Sanoo, ettei nyt anna tämän jutun tähän kaatua. Ja kiroaa itseään ja typeryyttään. Sanon, etten tiedä oliko tämä nyt liikaa. Samalla nautin siitä, että kerrankin Roni on se joka halaa ja suukottaa minua sängyssä. Nukahdan. Aamulla on eri ääni kellossa. Heräilen hitaasti ja olen idiootti, koska haluan unohtaa viimeöisen. Painaudun Ronia vasten ja sanon, että saat anteeksi. Hän työntää minut pois ja sanoo, että ehkä sun pitäisi kuitenkin lähteä. Ahaa! Ego on palannut ja häntä hävettää koko tilanne. Ja siitä on helpointa paeta heittämällä todistaja pois. Sanon, että oli ihan oikein että hän pyysi anteeksi, ja minä pyydän anteeksi jos jotenkin eilen hänet suututin. Roni pysyy hetken ilmeettömänä, mutta kääntyy sitten halaamaan minua. Suutelemme ja kerrankin Roni suostuu läheisyyteen aamulla. Se varmaan johtuu siitä, että nyt kun on tilanne jossa hän ei pidä minusta, niin hänen ei tarvitse ajatella tunteita. Vitsailemme jotain tapahtuneesta ennen kuin Roni pomppaa ylös sängystä. Ja vaikka näennäisesti sovimme tilanteen on oma oloni hieman vaillinainen ja myös fyysisesti heikko. Silmät ovat turvonneet yöllisestä itkemisestä. Nousen sängystä Ronin jälkeen ja olen lievästi vaisu. Roni on todella hyvällä tuulella ja nauravainen. Hän toteaa, että pian pitää lähteä kauppaan. Koen että haluan vielä selvittää välimme paremmin, joten sanon että mennään vain, mutten lähde kotiin vielä. Ronin naama venähtää. Hän huudahtaa nimeni ja lähes tuskastuneena sanoo, että sinun on mentävä. Nyt hän tarvitsee yksinäisyyttä (tuttu virsi). Älä takerru!! Istun alas ja sanon, että oloni on kaamea enkä aio lähteä ennen kuin se on parempi. Roni kävelee superahdistuneena eestaas ja laittaa tavarani laukkuuni ja kantaa sen ovelle. Istun alas ja katson häntä rauhallisesti ja sanon, että hän itketti minua yöllä ja oloni ja ulkomuotoni on kauhea. Nyt Roni saisi sen verran kantaa vastuuta, että käyttäytyy normaalisti, menemme yhdessä kauppaan ja palaamme ainakin hetkeksi takaisin ja todistamme, että sovinto oikeasti pitää. Yhtäkkiä Ronin koko ilme taas muuttuu, ahdistus katoaa ja hän sanoo, että selvä tehdään niin.

Matkalla kauppaan vitsailemme Ronin haukkumisista minua kohtaan. Kuittailen hänelle sopivassa tilanteessa ja Roni nolostuu, mutta peittää sen ylimielisyyteen. Yritän suhtautua kepeästi siihen, että tuollaisen purkauksen jälkeen käyttäydymme kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan asiasta vitsaillen. Hämmästelen omaa asennettani. Miten voin sivuuttaa näin helposti koko jutun? Roni sanoo, että älä nyt liikaa esitä olevasi häntä parempi ja saamme siitäkin aikaiseksi hyväntahtoista naljailua. Pystymme nauramaan tilanteelle. Kysyn onko hän aina tuollainen suuttuessaan. Eli täysin ylireagoiva ja heti pokaamassa uutta yöseuraa lohduksi. Roni toteaa, että hän varoitti useaan kertaan suututtamasta itseään. Sanon, että toivon todella ettei hän kohtele minua enää noin. Kysyn, että mitä jos olisin lähtenyt hänen käskystään ja olisin nyt kotona ja me olisimme täydessä välirikossa. Roni näyttää säikähtäneeltä. Tilanne on pelastettu ainoastaan siksi, että en suostunut hänen käskystään häipyä, en yöllä enkä aamulla. Kesken kävelyn Roni pysähtyy ja pyytää katsomaan häntä, ja sanoo olevansa oikeasti pahoillaan. Nyökkään ja sovimme, että asia on sovittu ja taaksejätetty. Kaupassa valikoimme normaalisti mehua ja kivennäisvesiä, ja vaikka tunnelma kepenee, niin se ei ole vielä täysin normaali. Tunnen lievää pinnanalaista epävarmuutta välillämme. Hänen luoksensa päästyämme oloni on aika paha krapulasta johtuen, joten ilmoitan meneväni makkariin lepäämään. Ihan vain ilmoitan. En kysy. Roni jää tekemään omia juttujaan ja korkkaa oluen. Kas näin hän saa sitä yksinäisyyttäänkin. Roni soittaa täysillä musiikkia ja naureskelee yksinään toisessa huoneessa, kun otan parin tunnin päiväunet. Noustessani Roni on ehtinyt pestä lattiat (pyörittää lattioilla vanhaa märkää moppia). Menen hänen luokseen ja toivotan ylenpalttisen positiivisesti hyvää huomenta ja hymyilen. Päätän, että saan hyvän tunnelman takaisin jos se minusta riippuu. Alamme katsella hauskoja videoita ja kuuntelemme yhdessä musiikkia. Yhtäkkiä unohdamme kaiken kurjan ja nauramme ja keksimme hölmöjä juttuja yhdessä. Roni koskettaa minua ohimennen. Hymyilemme toisillemme. Aika kuluu iltaan asti. Yhtäkkiä Roni ehdottaa, että kävelisimme läheiseen ravintolaan syömään. Voit jättää tavarasi tänne. Ah, kaikki on palautunut normaaliksi. Johtuuko se siitä, että Roni on ehtinyt tissutella itsensä leppoisaksi? Kävelemme yhdessä vielä ilta-aurinkoisella kadulla. Puhumme intensiivisesti jostain syvällisistä asioista ja perheistämme. Ravintolassa tilailemme erilaisia annoksia, jotka päätämme jakaa. Tarjoilija kertoo meille jotain hauskaa liittyen asusteisiin, jotka olemme taas pukeneet päälle. Skoolaamme. Lasi viiniä ja siideri. Roni haluaa puhua elämäntarkoituksesta, maailmasta ja meistä (kuten usein. Teoriamme ovat jo aika kehittyneitä!). Hän sanoo, että uskoo, että me olemme puolikkaat, jotka täydentävät toisensa. Eli hän ajattelee samoin, kuin olen jo kauan sitten pohtinut. Mutta hän myös sanoo, että pelkää pääsemmekö yhdessä liian suureen vauhtiin. Sitten taas puhumme tulevaisuudesta. Roni miettii mikä suknimi olisi meille hyvä. On uskomatonta, miten nämä asiat heittelevät. Huh.

Kävelemme jutuillemme nauraen takaisin Ronin luokse. Kaikki tuntuu olevan taas täydellisesti. Käymme yhdessä kaupassa ostamassa illaksi jotain pientä hyvää, koska sovimme, että katsomme yhdessä elokuvan. Ah, mainiota. Taas olemme täydellinen vastapari. Saapuessamme Ronin luokse huomaamme miten kauniisti linnut laulavat läheisessä metsässä. Lähdemme kävelylle pimenemään iltaan metsään ihmetellen lukuisten erilaisten lintujen ääniä. Korvia huumaavaa. Kevät on todella tulossa. Ja se tuntuu kivalta sittenkin. Roni sanoo, että ihanaa kun joku ymmärtää häntä ja katsoo minua hellästi. Sitten palaamme kotoisaan lämpöön Ronin luokse ja vietämme pari tuntia lukien sana sanalta erään uuden hyvän biisin sanoja ja löydämme sieltä meille henkilökohtaista sanomaa. Roni toteaa ääneen, että onpa ihanaa, että löysimme tämän biisin! Totean siihen, että olen lähettänyt tämän hänelle jo kauan sitten, mutta hän ei näköjään ole silloin vaivautunut kuuntelemaan koko biisiä. Ronin defenssi nousee esille taas ja hän toteaa, että no eipä varmaan kiinnostanut mitään sun linkkejä silloin avata. Katson häntä merkitsevästi. Nino myös viestittelee kuulumisia omasta viikonlopustaan ja vastailen neutraalisti. Lisäksi joku iänikuisen vanha tinderi edelliskesältä kysyy kuulumisia. En jaksa keskittyä nyt. Lopulta hyppäämme Ronin kanssa sänkyyn katsomaan elokuvaa, johon Roni haluaa, että keskityn täysillä, koska sillä on älykäs sanoma. Roni itse nukahtaa hetkeksi kesken elokuvan, jonka on jo nähnyt aiemmin, mutta itse pysyn kerrankin hereillä. Kun Roni nukkuu hän näyttää niin harmittomalta ja suloiselta. Hän halaa minua ennen kuin vaihtaa asentoa nukahtaessaan kunnolla. Aamulla Roni vetäytyy minusta erilleen kuten usein. En halaa häntä kuten yleensä vaan annan hänen olla rauhassa. Nousen ennen Ronia ja hipsin toiseen huoneeseen tekemään pari työjuttua ennen kuin lähden toimistolle myöhemmin. Roni ei nouse. Hän ei ole hyvä aamuisin. Hän toivoo, että lähtisin jo. Tunnen hänet sen verran hyvin. Aina se lievä ahdistus ja se keinotekoinen yksinäisyydenkaipuu palaa häneen aamulla. Kun alkoholi on kadonnut verestä ja pitää hetkeksi kohdata todellisuus. Etenkin kun edessä on arki eikä uusi juhlapäivä. Mutta siedätyshoito alkaa toimia! Olen ihan rauhassa. En kiirehdi Ronin takia. Kuten olen hänelle aikaisemminkin sanonut, etten jaksa välittää tuollaisesta aivan turhasta hätäilystä. Kyllä hän taas saa yksinäisyyttä aivan pian joka tapauksessa. Ennen lähtöäni menen Ronin luokse makuuhuoneeseen. Sanon, että olen lähdössä. Hän piiloutuu kokonaan peiton alle (en tarvitse halia!) ja toivottaa hyvää työpäivää (mene jo, mene jo!). Toivotan hänelle hyvää työkokousta ja kysyn, että palaillaanko viimeistään sitten, kun hänen tärkeä työjuttunsa on alkuviikosta valmis. Roni sanoo joojoo. Sitten sanon hitaasti, että olen miettinyt, että on varmaan minulle itselleni nyt parasta olisi se, että (Roni säpsähtää peiton alla), en vastaa myönteisesti saamiini kutsuihin koskien tätä viikkoa ja vappua. Ilmoita jos mielestäsi olisi järkevää toimia toisin, koska se on sitten iso juttu. Ja lähden töihin. Tyytyväisenä siitä, että sanoin kaiken mitä haluan. Ehdimme viikonlopun aikana pahan välikohtauksen lisäksi puhua suhdeasioista (taas). Ehdimme puhua siitä, että olemme tiimi, olemme toistemme vastaparit. Edelleenkin tästä voi vielä tulla jotain. Ja nyt asia eteni siten, että sanoin kieltäytyväni muista jutuista hänen takiaan. Kai hän sen ymmärsi. Onko se oikea ratkaisu? Joudun viestimään Dimille. Se pistää vähän.

Vuoristorataa

Olimme ehtineet juuri aloittaa lenkin, kun Roni viestii kuvan olinpaikastaan ja kysyy haluanko liittyä seuraan yksille. Hah! Jes. Annoin aikaa ja tilaa hengittää ja saan kutsun, vaikka työkiireiden piti viedä hänen energiansa. Hienoa. Olen ihan valmiina drinkeillekin, koska lenkki on sovittu kävelyksi ja olen voinut laittaa siistimmät vaatteet päälle, joten lähden suoraan lenkiltä sopivaan kulkuneuvoon kohti Ronia. Hän odottaa minua aurinkoisessa ravintolassa kuuntelemassa musiikkia ja selailemassa työpapereita. Hänellä on yleensä nuorekas ja jopa hyvin poikamainen tyyli, mutta nyt hän on pukeutunut kauluspaitaan ja nahkakenkiin. Tärkeät bisnekset sujuivat täydellisesti ja hän hymyilee itseriittoisena. Heti alkuun hän kertoo, että ainoastaan sen kokouksen vuoksi hän enää tekee näitä töitä. Ei hän tarvitse rahaa. Hän vain haluaa kokea olevansa kaikkivoipa ja muiden silmissä menestyksekäs. Hän kuvailee muiden epäuskoisia ilmeitä, kun hän sai näyttää heille todellisen luontonsa ja tilinsä saldon. Se on joskus hauskaa. Etenkin silloin kun siihen pääsee mukaan, mutta jos se on toisen pääpuheenaihe ja ainoa nautinnonlähde, niin siitä tulee jokseenkin vastenmielistä. Skoolaamme ja onnittelen häntä. Hän huutelee vieraisiin pöytiin ja flirttailee naisille, kuten aina. Tai ei se ole varsinaisesti flirttailua, vaan sellaista hyvin itsekeskeistä käyttäytymistä, jolla hän osoittaa voivansa tehdä milloin vain vaikutuksen kehen tahansa. Joskus se on tyylikästä ja karsismaattista, mutta joskus typerää ja läpinäkyvää. Minua se ei haittaa, jos hän samalla kunnioittaa seuraani. Kuten tähän mennessä muiden seurassa tekeekin. Juttelemme ja juomme parit. Sitten Roni toteaa, että nyt on aika jatkaa matkaa. Vielä pitää kotona arkistoida juttuja. Hän kiittää seurasta. Hmm, mietin ettei tämä nyt näin voi mennä. Kysyn kaipaako hän seuraa kotiin. En, on parempi ettet tule. Ehdotan vielä, että voisimme hakea pari siideriä ja kuunnella musiikkia ja viettää hauskan illan ennen kuin emme tapaa ehkä viikkoon. Ronin ilme kirkastuu ja hän toteaa, että selvä, olet oikeassa tule. Mutta vain ystävinä! Emme voi olla muuta. Jaha, olemme taas tässä pisteessä. Selvä, selvä. Hymyilen hänelle tietävänä. Heti ilmapiiri paranee. Kuuntelemme musiikkia yhteisistä korvalapuista koko matkan hänen luokseen. Hän nauraen kertoo lisää yksityiskohtia työasioistaan, joissa kokee olevansa ainutlaatuinen ja maailmanhuipulla. Sanon, että nyt taas alkaa liika narsistisuus paistaa läpi. Hän on taitava ja menestynyt, mutta ei hän ole ainoa, joten nyt on tärkeä oppia pitämään jalat maassa ja nauttimaan näistä mahdollisuuksista. Sanon, että moni on samassa tilanteessa ja osaa hyödyntää sen paremmin elämästä nauttien. Roni ymmärtää, mutta sanoo ettei häntä kiinnosta. Nykyään puolustusmekanismina hän heti lukkiutuu ja sanoo ettei hän välitä, häntä ei kiinnosta. Mutta tiedän, ettei se pidä paikkaansa. Herkkinä hetkinä hän on ollut aito ja tunteellinen ja nyt jostain syystä on menossa tällainen jyrkkä vaihe. Hänen luokseen päästyämme istumme musiikkia kuunnellen ja asioista keskustellen, kuten olimme ajatelleetkin. Mutta Ronin jutut menevät aivan typeriksi. Hän kysyy, että mistä minä voin tietää, ettei hänellä ole kymmentä samanlaista juttua kuin minä. Sanon, että tiedän, että meillä on jotain erityisempää. Voi minullakin olla kymmenen seuralaista, mutta tämä on jotenkin erilaista. Roni sanoo, että ehkä kaikilla on hänen kanssaan erityistä. Ehkä. Mutta sanon, että olen varmasti ainoa, joka häntä jollain tavalla ymmärtää ja sietää näitä impulsseja edes joten kuten. Siihen taas Roni sanoo ettei sillä ole väliä. Puhumme taas ulkomaille lähtemisestä. Joskus se on meidän kahden romanttista haaveilua tulevasta. Mutta tällä kertaa Roni sanoo, että siellä hän voisi vain olla yksin ja "nussia turisteja". Tämä on juuri se hänen ällöttävä lapsellinen ja itseriittoinen puolensa, josta en pidä. Sanon, että nyt jutut menevät tosi typeriksi. Kysyn miten hänellä voi välillä olla niin syvälliset ja fiksut jutut ja välillä noin ällöttävät. Hän sanoo, ettei tarkoita sitä. Haluaa vain työntää minut kauemmas. Koska emme voi olla muuta kuin hyviä ystäviä. Roni toteaa rakastavansa minua, mutta että hänestä on vain haittaa. Sitten hän huudahtaa, että se johtuu "Tiinasta". Eksästä. Ei hitto hän on sekaisin taas. Yritän toppuutella hänen juttujaan sanomalla, että kyllä hän pääsee tästä yli. Tämä on valitettavasti ihan normaali juttu, josta miehet joskus kärsivät. Roni sanoo, että puhumalla hänen ongelmistaan vaurioitan hänen oloaan siitä, että hänellä on kaikki täydellisesti. Mutta et ole ihan kunnossa. Kaikki ei ole ihan hyvin. Yritämme vaihtaa rennompiin aiheisiin. Puhumme jostain hölmöistä koulujutuista. Sitten puhumme tulevista pääsiäisvapaista. Totean, että voisimme tehdä niin paljon jotain hauskaa ja toivon, että hän ajoissa miettii ja kertoo haluaako silloin nähdä, jotta voin tehdä muita suunnitelmia, vai aikooko hän jatkaa tätä pelleilyä. Hän ei sano mitään. Tunnelma on pinnalta ärsyttävä, mutta sellainen, että tiedämme kuitenkin molemmat asian todellisen laidan. Menemme sänkyyn. Roni sanoo, ettei hän luota mihinkään, eikä usko mihinkään hyvään. Ja siksi minä tällä hetkellä pahennan hänen oloaan. Sanon, että kaikki voi olla täysin hyvin. Jos hän haluaa, että odotan häntä, niin odotan. Roni on vähän aikaa hiljaa ja sanoo, ettei tarvitse. Haluan alkaa nukkua halaten, mutta Roni tarvitsee taas tilaa. Roni sanoo, että olen ollut liian ärsyttävä. Hän ärsyttää minua, mutta nukahdamme toisiamme keveästi halaten. Yöllä unissaan hän rutistaa, suukottaa ja silittää minua.

Aamulla kello soi aika myöhään, sellaiseen aikaan, jolloin usein nousemme sängystä yhtä aikaa. Halaan Ronia ja sanon, että nyt otetaan pieni aamuhali, jotta voimme erota hyvällä mielellä, koska emme näe pitkään aikaan. Sanon, että tiedän, että hänellä on raskas viikko, joten sivuutan hänen typerät juttunsa ja yritän ymmärtää ja antaa aikaa. Mutta, että jos hän haluaa todella tuollaisella käytöksellä ajaa minut pois, niin kyllä se kohta onnistuu. Jep, hyvää työpäivää, hän sanoo liikahtamatta. Pyydän halausta ja Roni huudahtaa, että eikö täällä vittu saa nukkua! Voi vittu, mitä käytöstä. Sanon, että hän käyttäytyy kuin typerä kakara nyt. Olet vitun onnekas, että ymmärrän näitä ahdistushäiriöitä sen verran, että joustan sun kanssasi jonkin aikaa, sanon. Roni kääntyy esittäen vastenhakoista ja antaa minulle halauksen. Sitten kääntyy taas ja kääriytyy peittoonsa. Toivotan hänelle voimia raskaaseen loppuviikkoon ja lähden olosuhteisiin nähden hyvällä fiiliksellä töihin. Aamupäivällä kirjoittelen kivoja viestejä Dimin kanssa. Hän kertoo, ettei hänellä ole vielä viikonlopulle suunnitelmia ja kysyy onko minulla. Ei ole. Mutta kuten ei koskaan, hän ei nytkään ehdota näkemistä. Ei se mitään juuri nyt. Myös Ossi on paikalla, samoin kuin ulkomaan juttukaveri, joka intoilee siitä, että hänen ihastuksensa parisuhdestatus on nyt sinkku. Flow on okei, joten laitan Javieirllekin viestin, jossa pyydän, ettei hän olisi minulle ikuisesti vihainen, koska en tarkoittanut pilata viikonloppuamme tahalleen. Hän venyttää viestin lukemista varmasti äärimmilleen eikä vastaa. Mutta ei sekään haittaa juuri nyt. Juttelemme Ossin kanssa koko päivän. Jaan hänelle autenttisia yksityiskohtia minun ja Ronin väleistä. Ossi on sitä mieltä (kuten joku muukin aiemmin), että Roni vain pelleilee kanssani. Hän on itseriittoinen narsisti, joka saa kaiken mitä haluaa, ja on kanssani vain jos ei muuta ole tarjolla. Ossi sanoo, ettei mitään erityistä yhteyttä ole. Se on vain varakkuuden luoma illuusio ja hänen manipulaationsa tulos. Niinhän Ronikin sanoo aina välillä. Katsoo minua ja kysyy, että entä jos minulla on tällainen vaikutus kaikkiin. Se ei ole mikään meidän yhteys vaan maailma jossa aina vieraillaan hänen kanssaan. Se voi pitää paikkansa. Mutta silti nämäkään seikat eivät poista sitä tosiasiaa, että me olemme viettäneet huomattavasti enemmän aikaa tänä vuonna yhdessä, kuin hän kenenkään toisen kanssa. Hän on itkenyt minulle. Hän on haaveillut kanssani. Avautunut. Ja sitten taas sulkeutunut ja kasvattanut muurit. Minun on pakko uskoa, että jotain on. Jotain meillä on ollut. Ja on. Enemmän kuin muilla. 

Iltapäivä etenee. Sovimme Ossin kanssa, että yritämme tavata viikonlopun aikana. Se ei ole onnistunut enää sen ensimmäisen floppikerran jälkeen alustavista suunnitelmistamme huolimatta. Joten suhtaudun asiaan ilman paineita. Enhän itsekään vielä tiedä mitä aion tehdä. Mutta se voisi olla hauskaa. Nollata jonkun kanssa, joka myös ymmärtää sinua. Voisimme olla loistavat ystävät. Meilläkin on enemmän tai vähemmän samankaltainen henkinen maailmankatsomus. Kuten Ronilla ja minullakin. Meitä on muitakin. Vaikka koko tilanne omalta osalta alkaa säröillä Ronia kohtaan (onneksi!?) niin silti tunteeni ovat vielä hänellä. Ja minun on pakko odottaa miten tauko vaikuttaa väleihimme. Minun on pakko selvittää mitkä hänen ristiriitaisista puheista ovat enemmän totuudenmukaisia. Ne joissa rakastamme toisiamme ja teemme toisemme onnellisiksi ja mietimme yhteistä tulevaisuutta toisistamme kiinni pitäen. Vai ne joissa hän sanoo ettei hänellä ole tunteita minua kohtaan. Vain ystävyyttä. Tilaanko taksin sulle nyt vai heti. Ja viimeisellä tapaamisellamme hän sanoi, että älä odota. Epäröinnin jälkeen. Sanoi ettei voi luottaa ikinä. Eikä häntä kiinnosta tunteeni. Joten jos haluan tavata Ossin tai Alexin tai kenet tahansa, niin se ei aiheuta minulle omantunnon tuskia. Javier on lukenut viestini parin tunnin odottelun jälkeen, muttei vastaa siihen mitään. Hän toivoisi että anelisin enemmän. Mutta en tee sitä nyt. Katsotaan sitten jos tarpeeni häntä kohtaan lisääntyy myöhemmin. BLING. Aivan yllättäen viikonlopun aikana pizzajonossa Ronin kanssa tapaamamme hauska tyyppi ottaa yhteyttä. Hän kysyy, että tunnetaanko me jostain muualtakin. Ei, ei tunneta, meillä vain meni jutut yksiin! Heh, sellaista sattuu. Vaihdamme parit hauskat viestit ja hän ehdottaa, että voisimme käydä drinkeillä joku kerta - koska kavereita ei ole koskaan liikaa. Vau, jos hän todella tarkoittaa sitä kaveripohjalta niin hieno juttu. Katsellaan!

Töiden jälkeen olo on väsynyt ja vähän tysistynyt. Tiedän, että nyt on keksittävä jotain mihin keskittyä seuraavat päivät. Se voi olla Ossi tai bileet tai Dim tai kuka tai mitä vain. Kunhan on jotain. Käyn ravintolassa syömässä perheenjäsenen kanssa. Palaan kotiin istumaan. Silmäni alkavat lupsua kiinni nojatuolissani istuessani, joten raahaudun hetkeksi sänkyyn peiton alle. Mietin, että nyt varmaan kukaan ei herätä minua viestillään. Mutta hetken kuluttua havahdun puhelimen ääneen. Ystävätär ehdottaa lenkkiä. En melkein jaksaisi millään nousta, mutta tiedän, että se tekisi hyvää. Haluan purkaa näitä Ronin viimeisimpiä tyhmiä juttuja. Nousen ja ilmoitan että nähdään kohta tutussa kohtauspaikassa. On paljon lämpimämpi kuin pitkään aikaan. Heti tulee kuuma. Alkaa olla se hetki, kun vaihdamme Ronin kanssa iltaviestit. Meillä oli todella huonoja hetkiä edellisenä iltana. Ja lisäksi hän käyttäytyi kuin typerä teini aamullakin. Joten aavistelen häneltä pidättäytyvyyttä. Mutta BLING. Hän laittaa viestiä heti oikeaan aikaan ennen minua. Mietin heti, että hänelle on jäänyt vähän huono omatunto käytöksestään, ja hän haluaa osoittaa, että yhä ajattelee minua. Vai? Ehkä hän vain haluaa kehuskella sillä, että ei lähtenytkään vielä työmatkalleen "koska ei kiinnostanut ja voin tehdä mitä haluan". Selvä. Eli ehkä hän lähtee huomenna. Olen vähän ärsyyntynyt että hän on näin vastuuntunnoton eikä toimi kuten olisi paras. Hän on jäänyt juhlimaan ja tapaamaan ystäviään ennemmin kuin hoitaa velvollisuutensa. Ja ylpeilee sillä. Vaihdamme hyväntuulisia viestejä. Ja kirjoittelee normaalisti ja iloisesti. Hyvä. Ihan hyvä. Hetkeä myöhemmin laitan vielä puheenaiheeseen liittyneen hauskan jutun, mutta hän ei käy enää somessa pitkään aikaan. Olemme edelleen keskusteluväleissä. Se riittää nyt. Kaadan lasillisen viiniä, jonka taas noudimme viinipuodista ystävättären kanssa. Juttelen ulkomaan tutun kanssa koko illan niitä näitä. BLING. Ossi kertoo, että on sittenkin suuntaamassa ulos jo huomenna, joten kenties voisimme törmätä. No kenties, en edelleenkään luota tapaamisiimme. Myös ystävätär saattaisi olla lähdössä yöelämään, joten vaihtoehtoja kyllä keksin. Jotain mikä vie ajatukset pois Ronista, jonka pitäisi olla poissa koko viikonlopun. Jotain mikä auttaa selviytymään siitä pettymyksestä, ettei Javier välttämättä enää ikinä puhu minulle. Haluan päästä nopeasti ja kivuttomasti seuraavaan viikkoon, josta alkaa pidemmät vapaat. Jolloin minun pitäisi jo tietää jotain enemmän minun ja Ronin väleistä. BLING. Roni vastaa ja kertoo olevansa ulkona tuttunsa kanssa. Okei hyvä. Jostain juttumme menee siihen, että hän pyytää minua olemaan ajattelematta liikaa. Sitten pyydän häntä olla ajattelematta liian vähän, sillä eilen sain siitä mestarinäytteen, joka riittää koko vuodeksi. Hän vastaa Ok. Ja se riittää juuri nyt.