Menen sekaisin, minusta

Menen yhdentoista jälkeen sänkyyn, koska huomaan etten jaksa keskittyä ohjelmaan, vaan toivon vain että se loppuisi nopeasti. Jätän ohjelman kesken ja sammutan laitteet. Hyppään sänkyyn olon ollessa jotenkin tosi kotoisa ja pehmeä ja särisevä. Ulkona näyttää ikkunasta syksyiseltä, mutta se johtuu vain oranssista katuvalosta. Kurkkua karhentaa vähäsen, ihan kuin lievässä flunssassa. On kiva uppoutua peiton alle (jonka viimeinkin jaksoin pujottaa pussilakanaan). Silmät alkavat lupsua kiinni nopeasti, joten laitan puhelimen sivuun sängylle, enkä edes katso kuka viestii minulle keskellä yötä (merkkiääni ei kerro perheenjäsenestä tai Ronista, joten ihan sama). Nukahdan yhtään yrittämättä todella sekavaan, mutta tavallaan kivaan ja jännittävään uneen. Tiedättekö sen tunteen, kun unet ovat jotenkin outoja silloin kun on esimerkiksi kuumeessa. Itse pääsen nyt samaan maailmaan, joka on vähän mystinen ja tavallaan pelottava, mutta silti turvallinen. Samalla pimeä ja valoisa. Samaan aikaan kylmä ja kuuma. On esimerkiksi yö ja pimeä metsä, mutta koska on talvi niin kaiken voi nähdä selvästi. On todella kylmä, mutta lämmin koska minulla on paljon päällä. On pelottavaa, mutta silti hauskaa. Olen ollut tässä paikassa aikaisemminkin useita kertoja. Käyn usein unissani vuosien mittaan samoissa paikoissa. Voin löytää samat salaiset luksuskylpylät kerrostalojen kellareista tai ne kivat luolat lumisilta vuorilta. Nyt tutun talvisen metsän vieressä on tuttu pieni rakennus, joka onkin tällä kertaa Ronin talo ja takapiha. Menen sinne ja kaikki on hyvin. Alamme vehdata (seksiunet ovat tosi yleisiä heti kun en oikeassa elämässä ole hetkeen tavannut ketään niissä merkeissä) Ronin kanssa pihalla jonkun puisen penkin tai keinun päällä ja näen meidät sellaisesta autoille tarkoitetusta pienestä peilistä, jonka on tarkoitus näyttää mahdolliset sivustatulijat. Minulla on tosi kuuma ja alan riisua pitkähihaista paitaani ja alushousuihini takertuneita sukkahousuja, joita en saa mitnekään vetämällä pois. Sitten säpsähdän hereille ja olen aivan sekaisin. Katson omaa huonettani, mutta luulen olevani unen talossa. Siis oikeasti. Ikkuna heijastaa seinälle valon ja luulen sen olevan ikkuna, jonka takana on palmuja. Menee aika pitkään ennenkuin tajuan, että olen omassa sängyssäni. Ja minut valtaa tylsistyminen. Höh. Olisin mielummin jäänyt sinne. Sitten näen pimeän huoneen ja yhtäkkiä ne hauskat lievät näkö- ja ääniharhat eivät tunnukaan yöllä niin kivoilta. Kuulen sellaisia napakoita napsahduksia huoneesta. Joudun nousta istumaan sängyssä ja varmistamaan etten näe mitään pelottavaa. Ajatus siitä alkaa pelottaa, joten nousen laittamaan valon päälle. En saa katsetta jotenkin tarkennettua, kun olen niin unenpöpperössä ja olen aivan varma, että saatan nähdä tai kuulla pian ihan mitä tahansa. Haluan päästä kosketuksiin todellisuuteen, joten vilkaisen puhelintani ja huomaan, että Nino kysyy toiveikkaana, että olisiko minulla arkivapaata tällä viikolla, jotta voisimme nähdä. En vastaa mitään vaan keskityn saamaan uudelleen unta. Ja pian pääsen irti lapsellisesta jännityksestä ja nukahdan todella kirkkaisiin ja jännitäviin uniin, joihin haluaisin aamullakin vielä jäädä.

Töihin valmistautuessani huomaan näkökentän olevan vielä hieman epätasapainossa. Lisäksi olo on hyvin, hyvin lievästi nuhainen tai flunssainen, tai mitä tahansa mihin liittyy pieni kurkkukarkeus. Ei se haittaa, se menee varmasti pian ohitse. Mietin, että olen jättänyt nyt oman amfetamiinijohdannaisen lääkitykseni pariksi päiväksi pois, koska olen viikonloppuna saanut annoksia osittain samaa ainetta. Ehkä sekin tekee fyysisen oloni sekavaksi? Tänään täytyy jatkaa normaalia kuuria. Muistan itsenikin yllätykseksi ensimmäisenä Ronin. Hmm, ei suurta ahdistusryöppyä. Ennemminkin turhautumista. Näen hänet vaivalloisena ongelmakimppuna mielessäni. Sellaisena, että jos ei oikeasti ole voimia ja motivaatiota juuri nyt, niin ei vaan jaksa. Ja nyt minulla ei ehkä olisi voimavaroja keskittyä hänen ongelmiinsa ja keskittyä kohtelemaan häntä kuin erityislasta. Uskon, että silti tänään lähetän hänelle harmittoman viestin pitääkseni välimme kunnossa hänen typeryydestään huolimatta. Koska voin. Tai voin ainakin yrittää. Minua aidosti harmittaa nyt se, että Harri tuntui hieman etäiseltä? Vai kuvittelenko taas, kuten ennen sitä pikkulomaa minun ja Elinan kanssa, kun Harri yllättäen ehdottikin tapaamista. Olen nyt kahdesti ottanut häneen iloisena yhteyttä ja hän on kertonut omista kiireisistä menoistaan. Juuri nyt, kun heräsin havahtuneena taas näihin mahdollisuuksiin ja ajattelin innoissani meidän menevän illalliselle. No Harrin menetys olisi täysin oikein minulle edellleen. Minua myös harmittaa, että näyttää siltä ettemme ehdi tavata Ninon kanssa. Ihme kyllä, minulla on huonon omatunto siitä, että hän on ollut niin innokas ja minä olen vain ollut juhlimassa ennemmin kuin tavannut häntä. Mutta onko sillä väliä jos emme ole toisillemme luodut kuitenkaan? Vai voisiko potentiaalia yhä olla? En tiedä. Jos tietäisin niin kaikkihan olisi yksinkertaista. Eilen joku puhui jostain ennustajasta jossain. Olen aina ollut periaatteellisesti vastaan kaikenlaista "negatiivisesti yliluonnollista", vaikka kaikenlainen mystisyys ja merkkien seuraaminen ja yliluonnollinen sinänsä kuuluukin elämääni (uskonnollisestikin). Ja etenkin minun ja Ronin yhteiseloon. Mutta nyt yhtäkkiä ajattelen, että ai hitsi! Joku ihana ennustajaeukkohan voisi kertoa minulle mitä pitäisi tehdä. Kehen keskittyä. En tarvitse tietoa tulevaisuudesta vaan vain siitä mitä tehdä juuri nyt. Unohda tai panosta! Mutta tuskinpa kuitenkaan. Minulle on taottu niin jämäkästi lapsuudenkodissa selkärankaan se, ettei ennustajia saa käyttää. Se ettei itsemurhaa saa koskaan tehdä. Ja se, että en voi itse vaikuttaa mitenkään mihinkään. BLING. Aamunratoksi taas se edellisvuotinen tinderiurani alkuajoilta kelkkaan jäänyt mies viestittelee ja vihjailee viinilasillisista. Olisipa ironista, että tyyppi jonka jätin tapaamatta aikanaan Carloksen vuoksi olisikin joku unelmieni mies nyt yhtäkkiä. Mutta sen sijaan, että uskoisin hänen olevan pelastus tilanteelleni, huomaan ajattelevani hänen kuitenkin olevan lyhyt ja epäviehättävä ajankulutus. Katsotaan, katsotaan. Sen sijaan Jukalle aion varmasti viestiä jotain kivaa iltapäivällä, jottemme unohda uutta kivaa ystävyyttämme.

Hetkeksi jo kokonaan ehdin unohtaa Javierin, joka minun on määrä tavata tänään. Jäänkö yöksi? Juommeko viiniä? En tiedä, toivottavasti ainakin saisin viedä mennessäni lohduttavaa viiniä. Punaviiniä, joka sopisi tähän outoon syksyiseen oloon.  Emme ole tavanneet pitkään aikaan hänen yrityksistään huolimatta. Minulla ei ole mitään tietoa, millaiset fiilikset on olla hänen kanssaan. Varmaan tosi kotoisat heti kun tapaan hänet. Mutta nyt emme voi keskittyä toisiimme, vaan Jackiin. Kyyneleitä tiedossa aivan takuulla. Meillä on Javierin kanssa varmaan sellainen räiskyvä historia ja myös vähintään jonkilainen tunneside, että emme kadota kokonaan toisiamme, vaikka tapaamisiimme tulisikin taukoja ja väliimme etäisyyttä. Nyt jotenkin koen ajatukseni mahdollisesta parisuhteesta Javierin kanssa tosi kaukaisilta. Hän niin vahvasti toivoo sellaista perhe-elämää, mitä itse en halua, etten usko, että onnistuisimme. Emme sillä tavalla, mistä olen nyt nähnyt välähdyksiä muiden kanssa. Työpaikan kahvitauolla oloni on hyvin sekava, mutta suoriudun hyvin pakollisista keskusteluista, jotka koskevat tällä kertaa uusien rakennusten sisäilmaongelmia ja lasten nimiä. Minun tekisi mieli kommentoida, että anteeksi mutta en ole lainkaan kiinnostunut tällaisesta lässytyksestä, mutta sen sijaan siemailen kahvia ja nyökyttelen hyväksyvänä. En oikeasti tiedä miksi olen näin "huimauksessa" ja vaikka se ei sinänsä haittaa, niin haluan siitä eroon. Siispä aion syödä kunnon lounaan. Vaikka salaatin ja jonkun karjalanpiirakan, ja varmistaa ettei tämä nyt johdu mistään muusta ulkoisesta tekijästä. Lähetän myös Ronille leppoisan viestin, johon hän voi joko reagoida tai jättää reagoimatta. Minulle vain sattuu iskemään fiilis, että nyt haluan muistuttaa häntä tavarasta jonka haluan takaisin, joten miksei. En kovinkaan suurella tunteella jaksa nyt välittää missä hän on. Nautin tästä ihanasta pehmeydestä, joka suojaa hänen ajatteluansa, eikä aiheuta mitään eroahdistusta. Ehtii sitten kärsiä taas tarvittaessa myöhemminkin. Jos Roni sanoo, ettei aio korvata minulle hajottamaansa tavaraa niin olen jo valmiiksi päättänyt viitata hänen henkiseen persaukisuuteen. Se on hänelle arka aihe, koska selvästikin varakkuus on lähestulkoon ainoa varma asia, jolla hän pystyy keräämään itselleen arvostusta ja käyttäytymään ylimielisesti, ja saamaan naisia. Olen oppinut huomaamaan miten hän yhtäkkiä itsekin tikahtuu omahyväisyyteen katsellessaan tilinsä saldoa ja saa boostin itsetuntoonsa. Pystyy nauramaan, vaikka muutoin hänen olonsa olisi paska. Hän on lähettänyt minulle kuvakaappauksia pankkitileistään sellaisilla hetkillä kun tahtoo osoittaa olevansa minua parempi. Joo, onhan se hauskaa. Sääli, että kaikki menee hänellä aivan hukkaan nykyisellä elämäntyylillä. Aina välillä olen kuvitellut, että voisimme tehdä niin paljon hyvää. Voisimme tehdä niin paljon sellaista mihin vain äärimmäisen harvalla on mahdollisuus. Mutta näinä hetkinä, kun hän käyttäytyy kuin uhmaikäinen taapero, en usko hänen ikinä kykenevän tehdä yhtään mitään muuta, kuin kuolla nuorena ja jättää kaiken perheelleen, jotka hassaavat kaiken hetkessä. Oloni on hieman sekava, joten näköjään juttuni ovat samaa luokkaa. No ihan sama.

Ajattelen vähän väliä päivän aikana Harria. Pliis, viesti minulle. Pari päivää sitten suunnittelin itsevarmana, että menisimme huomenna yhdessä syömään ravintolaan johon minulla on joku bonusjuttu. Onko hän nähnyt minun "on kiinnostunut tapahtumasta" -ilmoituksen somessa ja pettynyt, että taas olen menossa jonnekin juhlimaan? Vai näkikö hän kun merkitsin sydämen Javierille merkiksi lohdutuksesta Jackille? Ja nyt hän (ja ehkä Ronikin) ajattelee, että olen lähetellyt flirttisydämiä muille miehille? Olenpas ollut huolimaton. En yleensä tee julkisia osoituksia kenellekään. Miksiköhän mietin tätä. Ehkä Roni onkin suuttunut ja loukkaantunut siitä alunperinkin? Hän on niin herkkähipiäinen. En ajattele selkeästi enkä loogisesti. Ajatukset heittelehtivät aiheesta toiseen. Ei se mitään. Pidän tästä olotilasta, missä kaikella on hieman vähemmän merkitystä. Ehkä olen viimein tulossa lopullisesti hulluksi eikä mieleni selkene enää ikinä. Pysyvä aivovaurio. Hmm. Ainakin musiikki kuulostaa edelleenkin tosi hyvältä. Tuntuu ettei sitä saa riittävän kovalle. Löydänkin aamun aikana pari uutta hyvää biisiä, joita olisi hyvä kuunnella viikonlopun meiningeissä. Näistä ajatuksista on ehkä hyvä lähteä kipaisemaan noutamaan lounasta. Mutta ennen sitä selaan vielä jotain turhia uutisjuttuja ja katson videonpätkän, jossa mies saa kadonneen koiransa takaisin Judge Judy -ohjelmassa. Pillitän pari sekuntia työhuoneessani ihanaa isännän ja koiran yhteenpaluuta, vaikka leijunkin samalla ihanassa välinpitämättömyydessä. Samalla kun noudan marketista jonkun Raikkaan papusalaatin niin käväisen apteekissa hakemassa kuurin lääkitystäni, joka alkaa olla lopussa. Koen oloni hyvin epävakaaksi ja naureskelen mielessäni sitä, kuinka he ojentavat minulle huumaavia lääkeaineita kysyen, että onko minulla tästä aiempaa kokemusta. Juu juu. Huomaan samalla jännittäväni leukojani edelleenkin. Se on normaali reaktio, joka tulee kai ekstaasissa olevasta ainesosasta. Usein aamulla leuat on tosi kipeät kun on huomaamatta koko yön jännittänyt suuta. Myös kielessä on haavaumia. No ihan sama. Kun saavun työhuoneeseeni, niin säikähdän kun joku mies on siellä asentamassa jotain johtoja. Hitsi, en nyt yhtään jaksaisi mitään tällaista. Mutta moikkaan ja olen tekeviväni jotain töitä, vaikka oikeasti vain odotan, että hän lähtisi, jotta saisin syödä rauhassa lounaani. Yleiseen taukotilaanhan en nyt todellakaan jaksa mennä. Selailen vähän puhelinta ja huomaan, että Roni on lukenut viestini hetki sitten muttei ainakaan vielä vastaa siihen mitään. Hyvin tavanomaista, joten ihan sama. Ainakin hän käy viestini vuoksi somessa, josta oli eilisen koko illan poissa. BLING. Samaan aikaan kun mietin Ronin vointia, niin saan viestin Jukalta! Voi hitsi, hän ehti ensin! (hän tykkää musta, hän tykkää musta) Jukka kertoo olevansa sängynpohjalla. Voi ei. Toivottavasti hän ei ole sairaana viikonlopun ylitse, koska sitten emme ehdi tavata. Toivotan hänelle pikaisia paranemisia sydämettömän suukkohymiön kera. 

Iltapäivän kuluksi kysyn Javierilta onko hänellä jotain aikatauluehdotuksia. Sovimme tapaavamme alkuillasta. Hyvä. Ei tapaaminen nyt tunnu yhtään miltään, mutta tiedän, että on oikein tavata Jack. Ja saan samalla yhden illan kulutettua vaivattomasti. Kysyn myös haluaisiko Javier ottaa lasillisen viiniä, ja onneksi se sopii hänelle, koska minä todellakin haluan. Ah, lasillinen tai viisi ihanaa turruttavaa punaviiniä. Ihan vain karheaan kurkkuun tietenkin. Ja karheaan mieleen. Vähän väliä mieleni läpi kulkee ärsyttävä muistutus Ronista ja siitä miten tyhmä hän taas on. Koska se merkitsee sitä, että minäkin olen tyhmä. Annoin siis hänen taas pilata välini yhteen hyvään mieheen, Harriin, jonka kanssa jo olin aloittamassa jotain kivaa juttua. Tai no ei mitään vielä ole kokonaan pilattu, mutta sellainen olo minulla nyt on. Ja kuka tietää, että vaikka tapaisinkin Harrin ja kaikki sujuisi hyvin, niin ehkäpä vain olen niin imbesilli, että antaisin Ronin yhä uudelleen ja uudelleen tulla minun ja kenen tahansa muun väliin. Mistäs sitä tietää. Mutta en pääse hänestä kovin helposti yli, vaikka ajoittain tuntuisikin hieman paremmalta. Eli tunnottomalta. Tai päihtyneeltä. En jaksaisi yhtään tehdä töitä, mutta pakko hoitaa pari tärkeää puhelua vielä. Oikeastaan mikään ei innosta. Ei mikään. Tuntuu ihan turhalta kärsimykseltä tällä hetkellä koko elämä. Sellaisella tylsällä ja tympeällä passiivisella tavalla. Pilaan varmaan kaikki normaalit asiat itseltäni juuri näin. Ensin eksyn Ronin seuraan, jonka jälkeen kaikki muut tuntuvat niin tylsiltä etten pysty innostumaan mistään. Sitten hairahdun huumeisiin, jotka avaavat minulle hetken onnen. Mutta toleranssit nousevat vauhdilla. Samaa hyvää oloa ei enää saakaan samalla tavalla. Enää alkoholi ei riitä. Eli mistään tavallisista juhlistakaan ei pysty varmaan innostumaan. Oravanpyörä työelämässä oksettaa, vaikka olisin teoriassa kuinka onnekas. En pysty antamaan kenellekään mitään. Kulutan vain omaa aikaani, ja muiden aikaa. Selviytymistä ja odottamista ja ajantuhlaamista. Olenpas tänään pessimistinen. Mutta silti ei tunnu kauheasti miltään.