Perjantai fiksaa

Minun on heti kirjoitettava ylös aamuni, koska se oli minulle jotenkin vaikuttava. Ensinnäkin yöllä herään taas kahdelta siihen, että Roni on jostain syystä sänkyni vieressä kasaamassa jotain torneja. Hän on hyväntuulinen. Harmittelen pyykkejä joita roikkuu kuivumassa siellä täällä. Meinaan kumartua katsomaan Ronia lattialla, mutta en edes viitsi, koska tiedän, että hän on siellä. Siirrän puhelimeni sivuun, jotta hän mahtuu kohta paremmin nukkumaan, kun on valmis. Sitten myöhemmin herään kesken unien lintujen lauluun ja on jo valoisaa. Minulla on kauhea pissahätä joten nousen vastentahtoisesti ja käyn vessassa. Kello on vasta kuusi! Ihan pakko saada vielä hetkeksi unta, koska on perjantai ja pitäisi jaksaa valvoa illalla. Menen takaisin sänkyyn ja olo on kauhean epätoivoinen yhtäkkiä. Ajattelen, että taas on viikonloppu ja taas joutuu elämään epävarmuudessa siitä mitä tapahtuu. Pyydän mielessäni, että luoja pliis, eikö tämä voisi jo loppua jollain ratkaisulla! Armoa, camoon, en jaksa enää! Vaikken sinänsä itke niin yksi iso kyynel valuu tyynylle. Yhtäkkiä päähäni välähtää, että olen kyllä ansainnut nämä kauheat viikot ja painavan ahdistuksen, koska olen joskus kohdellut muita huonosti menneissä suhteissani. Sanon mielessäni, että joo se on varmaan totta, mutta päästä jo pahasta, missä on anteeksianto! En kestä enää. Anna jo jokin merkki tai päätös tälle showlle, pliis apua. Yhtäkkiä havahdun siihen, että on iltapäivä ja Roni soittaa minulle. Pyytää tapaamaan. Sanon hänelle, että rakastan sinua, mutten voi tulla jos haluat jatkaa tätä "pelkkiä kavereita" -juttua ja minun poisheittämistäni. Roni epäröi puhelimessa eikä haluaisi puhua aiheesta, mutta pyytää minut tulemaan. Sanoo, että jutellaan. Menen Ronille ja istumme toistemme käsistä kiinni pitäen jalat ristissä, kuten joskus aiemminkin. Ensin hän sanoo se tuttu ilme kasvoilla, että haluaisi kyllä muttei vaan pysty! Sanon, että muista se meidän loma. Muista miten siellä sanoit, että se on nyt murrettu mikä meitä on estänyt olemasta yhdessä. Ei heitetä meitä pois, koska pelkään ettemme enää ikinä saa sitä takaisin mistään. Ronin ilme kirkastuu, hän nousee halaamaan minua ja sanoo, että olet oikeassa. Meidän on pakko yrittää! Parannetaan tilanne pikkuhiljaa! Suutelemme ja itken ilosta. Kaikki raukeaa. Kysyn, että entä ne aamut, voidaanko ne parantaa. Roni sanoo, että hän voi tarvita vielä yksinäisyyttä joskus ja totean sen olevan ihan okei. Lähdemme kauppaan. Elina on mukana. Pussailemme Ronin kanssa hyllyjen välissä ja katsomme toisiamme hymyillen rakastuneina, niin kuin aiemminkin joskus. Mietin, miten ihanaa onkaan kun saimme tämän ratkaisun. Pidämme toisiamme kädestä kiinni. Sitten huomaan, että toisella kädellä vedän perässäni suloista vaaleaa taaperoa, jota kohtaan tunnen rakkautta. Pyydän lasta tulemaan ja sanon häntä Roniksi. Koska se on hänen nimensä. Laitamme tavarat kassahihnalle ja kaikki on niin luonnollista, kunnes yhtäkkiä kysyn Elinalta, että tämä on unta vai mitä? Ei tämä olekaan oikeaa. Mistä lapsi olisi tullut, ja tämä kauppakin on ihan vieras. Kukaan ei reagoi minuun ja havahdun sängystäni hereille todellisuuteen. Voi kunpa se olisi ollut totta! On niin paljon kivempi herätä painajaisesta hyvään elämään, kuin siitä mitä janoan paskaan todellisuuteen! Freud hei, help? Ajattelenko alitajunnassani, että vaikka saisin Ronin kanssa parisuhteen aikaiseksi, niin joutuisin aina vetämään perässäni hänen avutonta puoltaan?

Olo on surumielinen ja ulkonakin on ihmeellinen pilviverho, vaikka edessä pitäisi olla parhaat terassikelit. Kun otan aurinkolasit pois silmiltä työpaikalla valuu toisen linssin alta taas kyynel poskelleni. Roni on jälleen tosi aikaisin somessa. En voi olla ajattelematta, että hänellä on joku uusi ihastus, jota käy kyttäämässä, kuten tekee minulle silloin kun ajattelee minua. Hän oli illalla kotona, eikä jäänyt minnekään yöksi. Kai se piristi minua hieman lähtiessämme kivalta terassi-illalta kotiin Elinan kanssa. Saimme nauttia ilta-auringonsäteistä, muutamista hyvistä juomista ja jutuista. Yllättävästä pubitietovisasta, jonne päädyimme sattumalta (todella, todella vaikea). Totesimme illan olleen onnistunut ja ennen kymmentä suuntasimme kohti kotia. Javierin kanssa vaihtelimme viestejä illan aikana hyväntuulisesti, mutta kenestäkään muusta en kuullut mitään. Enkä itse viestinyt kenellekään mitään. Onneksi! Nyt en voi olla vakavasti pohtimatta sitä, miten voisin joko hyväksyä tämän tilanteen, tai muuttaa sen. Se hiton viesti. Pitäisikö minun laittaa jokin ystävällinen viesti tiedoksi siitä, että tämä kaikki nyt riippuu hänestä. Jos häne ei vastaa, niin siinä vaiheessa voin täysin puhtaalla omallatunnolla yrittää jatkaa eteenpäin ja sopia muiden tapaamisia. Vaikka niinhän olen osittain tähänkin asti tehnyt. Tilastollisesti ajatellen viestin laittaminen on ollut useammin hyvä ratkaisu, kuin laittamatta jättäminen. Uskon, että se madaltaa kynnystä ottaa yhteyttä jatkossa, vaikka juuri nyt olisi huonompi hetki. Mutta tässä tilanteessa asia voi olla toisin. Voi kunpa minun ei tarvitsisi ratkaista tätä tilannetta (hyväksy tai tee jotain!). Eikö hän jo voisi ryhdistäytyä ja ottaa itse yhteyttä oli tilanne mikä tahansa. Eikö joku voisi sanoa, mitä pitäisi tehdä!

Työpäivän aikana täytän lojumaan jääneen pakollisen työterveyskyselyn. Kyllähän te tiedätte nämä, missä kysytään perussairaudet ja kipukohdat ja liikuntatottumukset. Painoindeksit ja mielialaoireet, työmotivaation, työolosuhtet ja päihteidenkäytön. Ja päätän vastata kerrankin täysin totuuden mukaisesti. Kyllä, olen hyvissä mitoissa. Minulla ei ole mitään sairauksia tai fyysisiä oireita. Kyllä, viihdyn työssäni ja pärjään siinä. Kyllä, saan riittävää arvostusta ja tukea työyhteisöltäni. Ei, selkäni ei ole kipeä. Ai kuinka paljon juon alkoholia? Vastaan rehellisesti: vähintään neljästi viikossa. Ai kuinka paljon? En jaksa laskeskella annosmääriä tarkasti, mutta heitän aika rehellisesti suuret määrät taulukkoon. Kärsinkö unettomuudesta? Ei, en, mutta herään lähes joka yö kerran tai pari näkemään hallusinaatioita. Ei, en koe olevani täysin iloton, mutta kärsin jatkuvasta kroonisesta ahdistuksesta. Kyllä. Ainoa kohta, jossa en ole totuudenmukainen on kysymys siitä, olenko käyttänyt huumeita viimeisen puolen vuoden aikana. Noh, olen käynyt Amsterdamissa. Ja baarin vessassa. Ja Ronin kavereilla. Mutta koska se on ollut niin lievää ja satunnaista eikä lainkaan ongelma, niin en koe tarpeelliseksi nostaa sitä esille. Kerron Ossille rehellisyyskampanjastani. Hän heti manaa, että no nyt pääset alko-ohjelmaan! Tai! Saan mahdollisuuden oikeastikin saada reseptin ilta-ahdistukseeni. Haluan oikeasti apua, joten miksei. Koska työni olen aina hoitanut hyvin, en usko tämän rehellisyyden vaikuttavan työsuhteeseeni. Ja sitä paitsi, ihan sama. Odotan innolla mitä tapahtuu.

Lounastauolla käyn lämmittämässä eilen kotimatkalta ostamaani juustohampurilaista parikymmentä sekuntia mikrossa ja syön sen sitten ilman toista sämpylää työhuoneessani. Vaikkei kyllä tekisi yhtään mieli. Ruokahalua ei ole, kun taas tämä ahdistus on kasvanut. Rintaa kuumottaa, tai keuhkoja, tai sydäntä tai jotain. Nieleminen on vähän vaikeampaa kuin tavallisesti. Tuntuu että kurkussa on pala. Vatsaan pistää. Sydän hakkaa tiheästi, kuten aamullakin. Liikkuessa tuntuu kuin koko vartalo vapisisi koko ajan. Silmät ovat vetiset. Hengittäminen manuaalista. Poskia pistelee. Kädet ovat aivan kylmät ja saan kylmänväristyksiä. En tiedä mistä nämä selkeät ahdistuneisuuden oireet ovat taas syntyneet näin vahvoiksi, kun tilanne on kutakuinkin sama kuin joka viikko. Aina joskus se vain iskee pienestäkin yksittäisestä asiasta. Se on kuin ennakkoaavistus siitä, että jotain on menossa pieleen. Tai pelkään jotain. Jota nyt aamulla kokemani todellinen uni korostaa. Ällöttää ja ärsyttää kaikki realistiset tulevaisuudennäkymät. Vaikka varmaan eri teille lähteminen olisikin tervein ratkaisu pidemmällä tähtäimellä. Otan puolikkaan rauhottavan, jotta selviydyn siihen asti, että voi ottaa lasillisen. Iltapäivän joudun todella tiiviisti keskittymään työjuttuun, mutta silti polte kuplii rinnassa koko ajan. Kotiin tullessa aurinko kuumottaa ihanasti. Ja tyhmästä olosta huolimatta haluan terassille, kuten olemme suunnitelleet. Ajoissa ja iloisena ja kauniina. Päätän olla miettimättä liikaa ja kysyn Ronilta, että menikö työasia odotetusti. Hän oli puhunut siitä minulle paljon ja oikeastikin asia kiinnostaa minua. Enkö muka voisi? Kaverillisesti. En ole sanonut mitään mihinkään muuhun vihjaajaa koko viikkoon hänelle. Ja hän itse puheli minulle taas matkoista maanantaina. Olkoot lapsellinen keskenään jos taas tästä vetää ahdistukset nenään. Sovimme ystävättären kanssa, että lähdemme ajoissa ulos. Valmistaudun siis reippaasti, jotta pääsemme matkaamaan kohti terasseja ja jos Roni ei vastaa, niin emmeköhän löydä jotain muuta viihdyttämään illtaamme. Ja vaikka vastaisikin. Ossikin on ulkona, kukapa tietää vaikka terassikausi toisikin meidän yhteen. Lisäksi kiinnostavan oloinen tinderi vihjaili että voisi olla ystäviensä kanssa terassilla. Ja ainahan on kivointa tutustua uusiin ihmisiin spontaanistikin. Se on perjantai. Joten pakko tapahtua jotain kivaa.