One big happy family

Torstaina minun on ihan pakko mennä hetkeksi sykkyrään peiton alle, ja sieltä noustessani olen ihan tokkurassa. Sellaisessa ärsyttävän unenomaisessa typerässä olotilassa, joka on pakko karistaa jollain järkevällä toiminnalla. Joten kutsun sukulaiseni pienelle kävelylle ja ruokaostoksille saadakseni raitista ilmaa liukastellessani kumisaappailla puoliksi täysin vetisessä ja puoliksi täysin jäisessä maastossa. Vastailen samalla Javierin vitsiviestiin iloisesti, sekä Henrin suunnitelmakyselyyn. Olen ollut ihan varma, että Henri pohjustaa tapaamisen ehdottamista, mutta kun kerron ettei minulla ole vielä tarkempia suunnitelma, niin en saa enää mitään viestiä takaisin. Ulkoilma tekee hyvää, ja loppuilta sujuu hyvässä tunnelmassa elokuvan ja pakastepizzan parissa. Humalainen Ossi haluaa jutella kun koitan keskittyä elokuvaan ja Jukka kertoo playstationpeleistään. Sitten koittaa taas perjantai mukavan kivuttomasti. En ole mitenkään erityisen juhlatuulella  aamupäivän aikana, ja jo melkein otan Javieriin yhteyttä haaveillsessani rauhallisesta koti-illasta parin viinilasillisen kanssa. Mutta ennen sitä lähetän vielä yhden viestin Henrille ja annan hänelle suoran mahdollisuuden ilmaista, onko halukkuus tai aika loppunut kesken ensitapaamiselle tässä vaiheessa. Kysyn hänen viikonloppusuunnitelmistaan. Pian hän vastaa iloisena ja kertoo omista rauhallisista aikeistaan tarkemmin ja vaihdamme pari mukavaa viestiä. Saan hänestä vahvasti sellaisen kunnollisen ja terveitä elämäntapoja arvostan käsityksen. Eli sellaisen, mikä itse en tällä hetkellä ole. Mutta voisin ihan hyvin ollakin. Olen ollut ja voin olla. Ja osittain olenkin. Mutta en voi sille mitään, että keskustellessamme lenkkeilystä ja luomuruoanlaitosta fiilikseni on hieman tylsä. Voisin innostua jostain erikoisresepteistä ja alkaa taas panostaa enemmän liikuntaan. Mutta se vaatisi ylimääräistä efforttia juuri tässä elämänvaiheessa. Jätän siis pallon hänen kulmaansa. En tiedä miksi ne aiemmin innokkaat perhoset ovat taas vaipuneet hänen kohdallaan koomaan. BLING. Henri kysyy minulta jotain mistä olemme jo aikaisemmin keskustelleet ja tajuan, että hän on niin kiireinen keskustellessaan useiden naisten kanssa, että ei vaan ole ehtinyt varmaan keskittyä minuun, kun joku muu keskustelu on edennyt pidemmälle. Hah. Ymmärrän. Ei se mitään. 

Käyn huvikseni katsomassa Ronin somea, kuten aina välillä teen hänen muistuessa mieleeni tai pompatessa uutisvirtaani. Onnellisia yhteiskuvia sen naisen kanssa. Ei kirpaise. Mutta pakko myöntää, että olen yllättynyt, että hän on vieläkin avoimesti onnellinen ja rakastunut. Olin yllättynyt tuolloin kun hän ilmoitti asiasta minulle, ja olen edelleen. Minulle Roni näyttäytyi jotenkin erilaisena. Sellaisena ongelmakimppuna, joka ei osaa tyytyä mihinkään. Mutta jos hän voi löytää mielenrauhan ja onnen, niin sitten voin minäkin. Ja olen jollain tasolla löytänytkin. BLING. Ossi pahoittelee edellisillan kännijuttujaan ja tismalleen samaan aikaan Jukka ja Henri viestivät minulle. Kivaa kun meillä on Jukan kanssa hyvät välit siitä huolimatta, että hän aina välillä käyttäytyy ailahtelevaisesti. Ja Henrikin selvästi yrittää palauttaa mieleensä, että kukas minä olinkaan niistä kaikista naisista kyselemällä lisää samoja asioita joista olemme jo puhuneet. Hyvä ja mukava fiilis. Laitan Javierille viestin jossa kyselen hänen kuulumisiaan koskien tulevaa viikonloppua. Taas koen oloni kauhean itsenäiseksi ja voimaantuneeksi. Odotellessani Javierin vastausta selailen somesta valokuvia jostain trancejuhlista muutaman viikon takaa. Heti alan intoutua katsellessani kuvia tanssilattiasta. Jos ei kukaan tarjoudu viettämään kanssani rauhaisaa iltaa, niin päädyn varmastikin taas transsimaan. Ja mikäs siinä! Sehän on ihan hyvä harrastus ja kattaa viikon liikuntasuoritukset loistavasti. Olen saanut kommenttia siitä, kuinka elämäni pyörii nyt narkkaamisen ympärillä. Mutta en koe asiaa niin. Minulla on pysynyt päihteiden viihdekäyttö hyvin matalissa määrissä ja muuttumattomana jo pitkään. Ei ylilyöntejä. Ei tarvetta nostella annostuksia tai laajentaa valikoimaa. Ymmärrän, että sitä voi olla vaikea hyväksyä tai hahmottaa, mutta voin aina huomattavasti paremmin, kuin monet jotka "vain" juovat. Voin nyt paremmin kuin eläessäni enemmän "normien mukaisesti". Olen ehkä kontrollifriikki, ja se pätee myös tähän. Koen että tilanne on hallussani, vaikka monet uumoilevat  jonkinlaista romahtamista. Ja jos sellainen tulee, niin sitten tulee. Toivotaan, että siitä sitten selvitään. Ainoa asia, missä tämä päihdekäyttö kirpaisee sisimmässäni on se, kun ajattelen perhettäni. Vaikka tiedän, ettei kukaan kääntäisi minulle selkäänsä, niin kokisin tuottaneeni perheelleni pettymyksen. Huomaan, että hyvitelläkseni salaista käyttäytymistäni olen viettänyt heidän kanssaan paljon enemmän aikaa. Ja olen ollut heidän seurassaan paljon tyytyväisempi ja rauhallisempi. Oikeasti nauttinut yhteisistä puuhista ihan erilailla kuin aikaisemmin. Kaikki asiat ovat parantuneet. Joku lukija pitää minua liian vanhana tällaiseen viikonloppukäyttäytymiseen, mutta kuten kommenteissa on mainittu, niin se ei pidä käytännössä paikkaansa. Useimmat tällaisissa tilaisuuksissa aktiivisesti käyvät ihmiset ovat jo vähän vanhempia. Sellaisia jotka ovat löytäneet tämän paradoksaalisen tasapainon elämäänsä. Osaavat pitää hallussaan perheen ja uran samalla kun pystyvät nauttimaan itselle sopivasta viihteestä. Kuten olen aikaisemminkin maininnut, niin en ole koskaan törmännyt minkäänlaiseen käyttäytymisongelmaan näissä tapahtumissa. Ihmiset ovat iloisia ja rentoja ja kirkasmielisiä. Kuin yhtä suurta perhettä. Lähes hippimäistä. Oma yhteinen sanaton salaisuus. Kel onni on se onnen kätkekööt. Selittämättömään hymyyn.

Tapaan Elinan tänään alkuillasta sen jälkeen kun olen ensin tavannut perhettäni. Näyttää siltä ettei ainakaan Henri tee treffiehdotuksia tälle viikonlopulle (pieni helpotus?). Veikkaan, että hän on oikeutetusti täyteenbuukattu. Mitä tahansa siis voi vielä tapahtua. Jos menen Elinalle ja siellä on viikonloppuinen ilmapiiri niin saatan innostua lähtemään transsimaan, jos jokin sopiva tapahtuma löytyy. Mutta en aio tieten tahtoen innostaa itseäni nyt klubitunnelmaan, kun edessä on taas erityinen viikonloppu. Javier on poissa somestä lähes koko työpäivänsä eikä vastaa viestiini, mikä on sinänsä hyvä, että saan lisäaikaa tunnustella omia tunnelmiani viikonlopun suhteen. Kuuntelen iltapäivällä vähän rauhallisempaa psykedeelistä chillout -musiikkia, johon pääsee parhammillaan sulautumaan nirvanamaisesti. Ei toki työpäivän aikana, mutta ehkä taas myöhemmin. 

tylsän tyytyväistä

Ei kerta kaikkiaan mitään erityistä valittamista. Olen tuntenut onnellisuutta ja jammailen musiikin tahdissa kivasti sujuvan työpäivän lomassa. Vähän liian leppoisaa. Joskus kauan sitten ollessani kroonisesti onneton muistan kuinka puhuimme peloista jossain yhteydessä. Ja silloin totesin, että yksi pahimmista peloistani on viimeinkin tulla onnelliseksi ja sitten menettää kaikki. Olen aina kokenut, että jos en kokoajan sure, stressaa tai ahdistu jostain niin loppu on varmaan lähellä jollain oudolla tavalla. No, mutta ei huolta, koska voinhan stressata sitä jos ei muita suurempia murheita ilmene! Keskiviikkona olen mennyt tyytyväisenä ruokakauppaan ostamaan alennussuklaarasian ja -laatikoita. Syönyt niitä tyytyväisenä ja mennyt sitten pelaamaan lautapelejä parin sukulaisen kanssa. Olen jättänyt puhelimen takin taskuun koko vierailun ajaksi ja ollut välittämättä siitä jos jollain on juuri silloin jotain asiaa. En ole pystynyt tekemään niin pitkiin aikoihin. Olen ollut täysin riippuvainen sosiaalisesta elämästäni ja siitä, että olen jatkuvati tavoitettavissa. Mutta nyt huomaan istuvani juomassa glögiä sisarusten vieressä ja hymyilemässä tyytyväisenä juuri sille hetkelle. Oikein havahdun siihen, miten kauas olen päässyt. Olen tyytyväinen. Ihan vain itsekseni siinä ilman mitään erityistä syytä. En odota koko ajan jotain. Fomo alkaa väistyä. Muistan kuinka elämäni pääfokus on ollut seurustelusuhteen etsimisessä ja deittailussa. Ja nyt se ei ole. Onko tähän auttanut aika? Olenko nyt yhtäkkiä toipunut erostani, mitä en koe harmitelleeni enää aikoihin? Vai olenko parantanut itseni psykedeeleillä? Olenko viisastunut? Olenko tapaillut niin paljon miehiä että jokin kapasiteetti on täyttynyt ja en enää tarvitse samallailla mitään? Muistan kuinka minun oli joskus päästävä yöksi minne tahansa paitsi yksin omaan sänkyyn. Nyt ei sellaista stressiä ole enää tuntunut viikonloppuina. Toisaalta olen valvonut lähes kaikki viikonloppuyöt juhliessa. Olen tyytyväinen töissä. Olen kiinnostunut ja innostunut siitä mitä teen. Jaksan kotona touhuta tavallisia asioita ja olla innoissani uudesta elokuvasta tai maalaamisesta. Enkö joskus aikaisemmin surrut sitä kuinka joudun mennä töistä kotiin ja ottaa viiniä, jotta selviän illasta? Nyt on kulunut noin puolitoista vuotta siitä, kun olen aktiivisesti aloittanut itseni hoitamisen seuraelämällä ja muuttumalla ihmisenä kokonaan. Onko se prosessi viimein edennyt jotenkin. Olen innoissani. Tietenkin pelkään, että jokin yksittäinen asia saattaa aiheuttaa takapakkia. Ehkä muutto. Ehkä jotain muuta. Mutta olen niin hyvin harjaantunut kurjuuksien sietämisessä, että jos ei mitään todella traagista tule eteen niin selviydyn kyllä. 

Tällaiset ovat ajatukset nyt.  Perustyytyväisyystasoni on noussut huomattavasti. Pohjalukemista normaaleihin tasoihin. Minun pitäisi olla alkuperäisten suunnitelmien mukaan sopimassa treffejä sen komean uuden tinderin kanssa, mutta en jaksaisi nähdä vaivaa minkään asian eteen. Olen liian tyytyväinen juuri nyt että aktiivisesti kaipaisin muutosta. Toki tapasinhan uuden deitin viime viikonloppunakin, joten ehkä uudet treffit tekisivät hyvää nytkin. Ehkä. Olen laittanut Javierille jotain kivaa kuulumisviestiä ja Jukka on halunnut neuvoa jossain televisioasioissa. Rickyn kanssa teemme etänä luonnetestejä, jonka olen tosin tehnyt jo pariin kertaan aiemminkin ja tulos on aina sama ja tismalleen paikkansa pitävä. Tietysti tunnen pientä sisäistä erityisyydeniloa kuuluessani harvinaisimpaan ryhmään. Tottakai kuulun, miksen kuuluisi, sanoo sisäinen narsistini. Kivaa, että on taas rauhallinen koti-ilta edessä. Kivaa, että tulee uusivuosi. Ja huomenna on jo perjantai. Siispä yritän saada asioihin selvyyttä ja lähetän Henrille - sille tinderille - kevyen  ja vihjailemattoman kuulumisviestin. En aio tehdä suoraa ehdotusta. Hän tekee sen kyllä jos tahtoo, ja sitten saan asian pois päiväjärjestyksestä. Olen koittanut makustella, että tahtoisinko viettää iltaa Javierin luona, mutten osaa päättää vielä. Joten päätän, että jos treffejä ei tule uuden tinderin kanssa, niin sitten voisin jättäytyä kolmen vuorokauden bilettämisestä ja varata edes yhden illan rauhallisemmalle toiminnalle. Diettini on myös toiminut tosi hyvin. Aina viikonlopun jälkeen olo on hoikka ja hyvä. Uskon, että paastoaminen tekee ihan oikeasti välillä hyvää. Ja tottakai syön tai juon jotain jos mieli tekee. Mutta ei vaan kauheasti tee. Viikonloppuisin olen aikalailla menossa nälättömänä, ja arkisin herkuttelen ihan mitä huvittaa. Arkisin teen järkeviä asioita ja tapaan perhettäni. Ja viikonloppuisin teen mitä huvittaa. Tasapainoa nääs! BLING. Henri vastaa jotain neutraalin mukavaa. Hyvä, osuuteni on hoidettu. Ei mene kauaa kunhän kyselee jo tarkemmin viikonloppuni suunnitelmia. En jaksa vielä vastata. Ensin otan töiden jälkeen pienet päiväunet.

Museum of consciousness

Että sillä tavalla. Taas on palattu arkeen, mikä vielä kaksitoistatuntia sitten on tuntunut maailman kaukaisimmalta asialta. Mutta on silti helposti hyväksyttävä fakta juuri nyt. Muutama vapaapäivä on kulunut ja tuntuu, että niihin on mahtunut monen monta pientä kokonaisuutta, joista kaikista on kulunut jo miljoona vuotta. Fiilis on hyvä. Tuttu sulava flow varmasti siivittää nämä pari työpäivää, jonka jälkeen on taas viikonloppu! Elämä on yhtä juhlaa. Olenpas positiivisella tuulella. Olen ensimmäistä kertaa osallistunut juhliin, jotka ovat loppuneet vasta keskipäivällä harmaana tiistaina. Kaksitoista tuntia täyttä tanssia. Täydellisesti onnistunut paasto ja onnellisuustila, ja smoothi laskeutuminen todellisuuteen. No pieni mutka matkaan oli se hetki, kun olen joutunut kohteliaisuuttani istumaan transsitanssien päätteeksi aamuglögille jonkun nuorukaisen kanssa siistiin viinibaariin, jossa normaalit ihmiset ovat viettämässä tapaninpäiväänsä hyvien yöunien jälkeen. Tämä kundi ei millään tahdo laskea minua käsistään. Olemme juuri juhlineet ihan täysillä yhdessä hänen ja muiden samanhenkisten tyyppien kanssa, mutta ei se, että välillä vaihdamme pari sanaa ja pidämme hauskaa yhdessä tanssilattialla, tarkoita että nyt täytyisi hieroa jotain syvempää ystävyyttä. Mutta olen sen verran pehmoisessa ja sopuisassa mielentilassa, että suostun vielä istahtamaan hetkeksi ja kuuntelemaan pojan jankutusta siitä, että meistä tulisi hyvä pari. Hän on ihastunut luonteeseeni, vaikka olenkin löytänyt uuden onnellisuuden aivotyhjennystason, jossa ulostuottamani lauseet muuttavat kesken kaiken aihetta ja kuulostan omasta mielestäni aivan jotain uutisankkurilta. Koen siis oloni ulkospäin aika hämäräksi vaikka mieleni onkin kirkas, kuten yleensä aina. Todella komea ja kaiken saamaan tottunut poika selittää, että hän on kyllästynyt juhlimiseen ja tahtoisi rauhottua. Minun kanssani! Naurahdan pikkukoomastani glögiä (jota ei tee yhtään mieli) hörpäten ja sanon, että minä en juuri nyt tahdo rauhottua. Olen löytänyt elämäntyylin joka juuri tällä hetkellä tekee minut tyytyväiseksi eikä hän ole juuri se henkilö joka saa minut miettimään muita mahdollisuuksia. En kerro, että jos hän olisi kymmenen vuotta vanhempi ja hieman vähemmän lapsellinen, niin ehkä vaihtaisinkin numeroita hänen kanssaan. Mutta nyt kerrankin pitäydyn tiukkana, enkä anna yhtään siimaa. Poikanen on minua varmaan kymmenen vuotta nuorempi ja ollut äärimmäisen ylimielinen ja casanovamainen koko illan sellaisella veijarimaisella tavalla. Hauskaa seuraa! Mutta vain juhlimiseen ja pinnalliseen kaveruuteen. Pehmeällä sohvalla istuessa en meinaa enää pystyä pitämään silmiäni auki, koska todellinen väsyttävä tylsä päivä on iskenyt vasten kasvoja, joten poika onneksi luovuttaa ja ehdottaa kotiinlähtemistä pettyneenä (itseensä ottaneena) siitä, että haluan lähteä eri suuntaan. Samaan aikaan kun teemme ravintolasta lähtöä sisälle saapuu seurue, joka jaksoi myös juhlia loppuun saakka aamujatkoilla ja tervehdimme toisiamme hymyillen, kuin samaan salaseuraan kuuluen. Sä olet se nätti, muistan sut! Huudahtaa iloiselle tuulella oleva nainen ja hymyilen nyökkäillen tervehdykseksi, todeten, että kohta on aika mennä kotiin lepäämään. Ulkona huikkaamme pojan kanssa toisillemme vielä ulkona kävellessä iigee-tiliemme tunnukset, mutta en kuollaksenikaan muista hänen nimimerkkiään. Eikä hän minun (koska en ilmaissut sitä selkeästi). Ja hyvä niin! Se kohtaaminen oli siinä, eikä minun tarvitse enää vastaanottaa mitään ehdotuksia taholta josta en oikeastikaan ole lainkaan kiinnostunut, koska emme onneksi onnistuneet vaihtamaan yhteystietoja. Seuraavissa juhlissa ehkä törmätään! On outoa kulkea siellä päivänvalossa keskellä päivää, kun vasta hetki sitten on ryöminyt ylös kellariklubin ihanan pehmeästä syleilystä vastenhakoisesti. Pelkään, että nukahdan kulkuneuvooni ja laitan puhelimeeni herätyksen soimaan, jotta varmasti hyppään pois ajoissa oikealla pysäkillä. Onhan se vähän alamaista, nukahtaa johonkin bussiin monen päivän valvomisen jälkeen keskellä päivää. Sellainen käyttäytyminenhän kuuluu joillekin laitapuolen kulkijoille! Olo on hieman epäsiisti ja pelkään, että kaikki tämä ihanuus näkyisi kasvoillanikin, jos joku tuttu tulisi vastaan. Mutta ei tule. Ja mitä siitä. Ulosannistani ja habituksestani huolimatta mieleni on puhdas ja olen ollut onnellinen. Ja valmiina taas normaaliin arkeen!

 
En meinaa millään jaksaa palata mielessäni menneeseen viikonloppuun. Aika on taas hidastunut vapaapäivinä niin paljon, että tuntuu kuin olisin aikamatkannut jonnekin uuteen maailmaan, jossa minuutti on aina tunti. Ja kun on ollut hauskaa niin mikäs siinä! On aika uskomatonta, että olen käytännössä valvonut monta päivää ja juhlinut täysillä, mutta siltikään en meinaa malttaa odottaa seuraavaa viikonloppua ja uudenvuoden maratonijuhlia! Onneksi myös ajatus parista rauhallisesta koti-illasta tuntuu oikein sopivalta. Vielä lounasaikaan ensimmäisenä lomanjälkeisenä työpäivänä ei ruoka maistu ollenkaan, mikä oikeuttaa herkuttelun illaksi! Jes, herkkuja ja netflixiä. Aattona olen vaihdellut jouluntoivotusviestit kaikkien mahdollisten ihmisten kanssa. Myös Roni intoutui laittelemaan omakehuvalokuvia punaisissa pikkukalsareissaan, joihin olen vastannut naurulla. Olen käväissyt Rickyn luona istuskelemassa ja kuuntelemassa musiikkia ollessani ohikulkumatkalla lähistöllä. Onneksi tulemme hyvin toimeen ystävinä, ja voin hyödyntää hänen loistavaa asuinsijaintiaan ennen kuin olen siirtynyt yksin klubittelemaan lähistölle. Ricky on oikeasti hyväsydäminen ihminen ja helppoa seuraa. Hän on myös komea ja pitkä ja kiltti. Mutta en vain tunne sellaista kemiaa välillämme tällä hetkellä. Lisäksi olen selitellyt pariin otteeseen Javierille, että minulla tanssit kesken, enkä siksi ole tulossa kylään. Ja hän on närkästyneen kyllästyneenä esittänyt ymmärtäväistä tullessaan taas tyrmätyksi. Se kaihertaa omaatuntoani ihan vähän, koska olinhan halunnut viettää hänen kanssaan kivaa rauhallista iltaa. Mutta sen aika on joskus toiste. Ehkä seuraavana viikonloppuna, jos aion kerätä voimia sunnuntain juhlaa varten ottamalla rauhallisemmin. Ehkä. Eli siis. Olinkin jo ehtinyt kokonaan unohtaa, että perjantaina toiveideni mukaisesti olen kohdannut uuden tinderdeitin. Deitin, joka on keskusteluissamme vaikuttanut suloiselta ja rennolta tapaukselta. Sellaiselta tapaamisenarvoiselta. Perjantaina viestittelemme ja sovimme alustavasti, että tapaamme alkuillasta hänen ystävänsä luona, jossa on luvassa pienet kemut pienelle porukalle. Olen saanut houkuteltua Elinan mukaan, joten kaikki vaikuttaa loistavalta! Loppuyöksi olen suunnitellut suuntaavani klubille kuuntelemaan ennakkosoittelun perusteella hyvin erikoista futuristista dj:tä. Aloittelemme iltaa kahdestaan Elinan kanssa ja koitan pitää häntä pirteänä, jotta varmasti pääsemme matkaan kohti tuntematonta. Kahdeksalta suuntaamme keskustaan, kuten olemme tinderi Kallen kanssa sopineet. Siellä ollessamme Kalle sanoo, että on ilmaantunut viivästyksiä, että sopisiko hieman myöhemmin. Minua ärsyttää koska Elina on tullut seuraani vain pitkällisen suostutteluni seurauksena, ja nyt joudun selitellä hänelle, ettemme vielä pääsekään niihin hienoihin juhliin, joita tässä on nyt odoteltu. Onneksi juuri tällä kertaa taas Ricky pelastaa tilanteen ja siirrymme hänen luokseen rentoutumaan siksi aikaa, kunnes Kalle saa asiat järjestymään sovitun mukaisesti. Mutta sehän ei ole mikään yksinkertainen juttu, vaan Kalle siirtää tapaamista aina tunnilla eteenpäin epämääräisillä selityksillä, kunnes kello on jo lähes yksitoista illalla. Meillä on mukavaa Rickyllä ja voisin suunnata jo suoraan klubille Elinan lähtissä miesystävänsä luokse. Mutta jotenkin Kalle saa suostuteltua meidät naapurissa sijaitsevan ystävänsä luokse selittämällä, että voisimme vain käväistä yksillä ja sitten saisimme kyydin minne ikinä tahtoisimme. Okei. Me tullaan. Kävelemme melko lämpimässä yössä sovittuun osoitteeseen ja pyydän Kallea avaamaan alaoven, johon hän vastaa olevansa juuri matkalla! Enää kymmenen minuuttia, niin hän saapuu! Huoh, taas viivästyksiä! Tämä on selvästi huono enne koko hommalle ja oikeastaan odotan vain tanssimaan pääsemistä kunhan tämä velvollisuus on hoidettu alta pois. 

En näytä omaa turhautumistani ulospäin, vaan koitan ylläpitää positiivista ilmapiiriä ja hoitaa koko jutun tehokkaan nopeasti pois päiväjärjestyksestä, jotta Elinakin pääsee lepäämään. Pian Kalle saapuu kävellen paikalle ja pääsemme siirtymään sisälle. Olen luonnostani sosiaalinen ihminen, joten kuittalemme heti tuttavallisesti siitä miten vaikeasti tämä tapaaminen on järjestäytynyt ja Kalle tuo meille drinkit kirkkaasti valaistuun olohuoneeseen, jossa istuskelee Kallen juuri töistä palannut kaveri. Olohuoneen nurkassa soi radio novan ysärihitit ja Kallen ystävä kyselee, että keitä me oikein olemme ja mistä tulemme. Ei tietoakaan juhlista. Voi hyvänen aika. Pyrin ottamaan typerään tilanteeseen humoristisen asenteen ja selittelen, että tinder on saattanut meidät yhteen. Mutta pian on aika erota, koska tanssijalkaa vipattaa. Kalle kutsuu jatkuvasti ystäväänsä vitun homoksi ja vaikuttaa muutenkin flegmaattiselta ja hieman yksinkertaiselta. Itse asiassa hän ulkoisesti muistuttaa jotain poikaa, jota tapailin hetken joskus teini-iässä. Tuo poika ei tiennyt kuka on Suomen presidentti, eikä kyennyt hahmottamaan mitä eroa on metrillä ja kymmenellä metrillä. Tiedän siis heti ettei tästä tulee yhtään mitään muuta kuin tämä epäonnistunut kohtaaminen, jonka aion hoitaa mahdollisimman kivasti höpöttelemällä turhuuksia ja koittamalla ylläpitää fiilistä paikassa, jossa ei ole mitään fiilistä. Eli Kalle ei ole kertonut ystävälleen, että meillä olisi pitänyt olla jonkinlaiset juhlat. Mutta onneksi ystävä sentään tarjoutuu viemään minut klubille ja Elinan kotiin. Kalle yrittää houkutella meitä jäämään tarjoilemalla juomaa, mutta en piittaa alkoholista. Ja seuraavaksi Kalle yrittää houkutella ystäväänsä lähtemään kanssaan samalle klubille kuin minä, mutta ymmärrän täysin ettei selvinpäin oleva ystävä innostu ideasta. Ja menen ennemmin yksin muutenkin. Olen helpottunut kun alamme pukeutua ulkovaatteisiin ja pääsemme hyppäämään auton kyytiin. Nämä miehet ovat ihan leppoisia ja kivoja ja suloisia, mutta kiinnostus ei nyt ylitä sitä kynnystä, että olisin edes muistanut koko tapaamistamme, jos en olisi alkanut miettimään, että mitä oikeastaan edes tein perjantaina. Pudotamme Elinan kotiinsa ja sitten suuntaamme haluamalleni klubille. Heti kun Elina on hypännyt pois kyydistä Kalle kysyy pelkääjänpaikalta, että pidänkö miehistä. Hmmm, mietin että mihin tämä juttu oikein nyt johtaa. Naurahdan ja vastaan, että pidän kai ihan normaalilla tavalla. Entäs pidätkö kahdesta miehestä? Kalle kysyy. Pääni raksuttaa pari sekuntia ja mietin että miten reagoisin tähän selvään threesomekutsuun. Totean mahdollisimman neutraalisti, että juuri tällä hetkellä en kyllä mieti mitään muuta kuin klubille pääsemistä. Ainakin he ovat suorapuheisia! Ja varmaan joku tyttö voisi moisesta ideasta innostuakin. He ovat tosi nättejä poikia. Jos olisin sinkkuna tosi vapautunut ja kaipaisin vielä uusia seksuaalisia kokemuksia, niin varmaan suostuisin. Tai jos vetäisin itseni ihan piippuun alkoholilla, niin mistäs sitä tietäisi, miten toimisin. Mutta nyt suoriudun tilanteesta kunniallisesti kiittäen kyydistä ja hymyillen heidän ehdotuksilleen pitää yhteiset jatkot klubin jälkeen. Kiitos, mutta ei kiitos. Siirryn suositun klubin jonoon, jonka ohitse keltatukkainen Almakin kiirii seurueensa kanssa.

Viihdyn klubilla oikein hyvin itsekseni. Olen tanssilattialla loppuun saakka, vaikka saksalainen musiikinsoittaja laittaakin pyörimään sellaiset setit, että ihmiset lähinnä seisoskelevat tuijottamassa soittajaa ja imemässä outoja ääniä, joiden mukana ei voi oikein liikkua. Joku koputtaa olkapäähäni ja se on parrakas etäisesti tutulta näyttävä mies. Hän kysyy, että tunnemmeko jostain. En ole juttutuulella ja tyydyn toteamaan, etten muista. Hän vielä koittaa pyytää minua ulos kanssaan, mutta en jaksa nyt sosialisoitua. Mahdollisimman kohteliaasti ja hymyillen selitän hänelle (ja muutamalle muulle aloitteentekijälle), että olen täällä kuuntelemassa musiikkia. Joku ulkomaalaistaustainen mies ei meinaa jättää minua  rauhaan ja tahtoisi tanssia niin lähekkäin, että joudun pyytää häntä poistumaan. Myöhemmin huomaan, että olen saanut tuolta parrakkaalta mieheltä tinderviestejä, ja hän oli tunnistanut minut tanssilattialta. Jo toinen kerta kun näin käy! Pahoittelen hänelle jälkikäteen, etten ollut juttutuulella. Klubilla katson deejiitä, joka muuttuu silmissäni hirviönatsiksi ja nautin ihanasta visuaalisesta olotilastani. Klubi sulkeutuu ihan liian pian, eikä tällä kertaa ole tarjolla aamuklubijatkoja. Matelen mahdollisimman hitaasti ulos, jotta ehdin miettiä vaihtoehtojani. Ulkona hirviönatsi jonottaa ruokaa nakkikioskilta ja minä jutustelen jonkun pojan kanssa koleassa yössä. Tämä poika kertoo, että hänellä on paljon kokaiinia ja kiva asunto lähellä, josko tahtoisin lähteä jatkojuhliin hänen kanssaan. Selitän, että haluan vielä juhlia, enkä aio lähteä kenenkään matkaan kahdestaan. Kundi tyytyy jakamaan tarjoamani jointin ja lähtee omille teilleen. Vastaan Jukan puheluun, joka anoo minua yhteisen ystävämme luokse jatkoille. Ja juuri nyt se tuntuu parhaimmalta mahdolliselta vaihtoehdolta. Ilta ei lopu vielä, jes! Sekaisen oloinen Jukka tulee minua vastaan ja olen helpottunut, että ystäväkin on vielä hereillä. Laitan loistavan musiikin soimaan ja aiomme jatkaa juhlimista kolmistaan ilman tarvetta ottaa nokosia. Pääsen ensimmäistä kertaa aivan uudelle tasolle olotilassani, kuten aikaisemmin olen todennut. Minun on pakko nousta seisomaan ja liikkuman musiikin tahtiin, vaikka tuntuu vähän tyhmältä tanssia yksin. Tunnen kuinka oikein valahdan osaksi musiikkia eikä minun tarvitse yhtään miettiä miten liikun. Sitten minun on pakko tehdä suullani ääniä, jotka ovat myös osa musiikkia, joka nyt olen. Se on mahtava fiilis! Siinä samalla, vaikka olen irtaantunut omasta itsestäni, niin silti näen ja kuulen kaiken ja pystyn palautumaan oikeaan todellisuuteen tarvittaessa. Mutta koska haluan nauttia täysillä tästä uudesta ulottuvuudesta niin annan itselleni luvan olla hassu täysin rennosti. Sanon lauseita, jotka muodostuvat oudoista sanoista. Huomaan itsekin, kuinka lauseen alku- ja loppupäät eivät kuulu yhteen, mutta sillä hetkellä voin laittaa peräkkäin mitä vain sanoja ja se on oikein. Tämä on todellista hetkessä elämistä. Olen heittäytynyt täysillä pikkuhetkeen, jolloin millään muulla ei ole merkitystä. Tämä on se sama tila, jossa toinen Jukan kaveri aina on, kun olemme naureskelleet hyväntahtoisesti hänen hassuille puheilleen. Se on kummallista, miten ulospäin tuollainen tila voi vaikuttaa täysin järjenvastaiselta, mutta silti olen sisimmässäni ihan kartalla kaikesta. Jos haluaisin voisin keskittyä ja normalisoitua. Mutta en halua. Jukka ja hänen kaverinsa naureskelevat hassutuksilleni ja saamme kulumaan helposti monen monta tuntia täydessä onnellisuudessa. Siinä meneekin se päivä aina seuraavaan iltaan asti. Jukka sammuu koska ei ole pystynyt taaskaan pitäytymään alkoholin käytöstä. Hän nukkuu monta tuntia vaikka koitan aina välillä käydä potkimassa häntä ylös pedistä. Me katsomme toisen kaverin kanssa  loistavia musasettejä videolta ja fiilistelemme lauantai-iltaa. Lopulta Jukkakin herää ja alkaa itkeä minua yöksi luokseen. Ei. Sitten hän itkee itseään minun luokseni yöksi. Ei. Miksei, miksei! Koska en halua. Yksinkertaista. Heti kun Jukka alkaa vääntää itkua koen silkkaa vastenmielisyyttä hänen säälittävyydelleen. Etkö voi nyt kiltisti pysyä siellä friendzonessa, mikä toimii hyvin. Lauantai-illan edetessä päätän tilata itselleni taksin kotiin, jotta ehdin levätä kunnolla ennen aattoa. En aio pilata sukulaisten tapaamista olemalla liian väsynyt seuraavana päivänä. Siispä ne maratonijuhlat loppuvat siihen ja saan nukuttua kunnon yöunet ennen kivaa perinteistä joulua, jonka vietämme perheen kanssa herkutellen ja lautapelejä pelaten. 

Aaton jälkeen olen jo aika varma, etten jaksaisi enää maanantaina juhlia vaan odottelisin kiltisti uudenvuoden viikonloppua. Mutta höpsistä! Alan intoutua maanantai-iltapäivänä, kun huomaan että illalla järjestetään isot teknojuhlat suurella klubilla. Siispä laittaudun, käväisen moikkaamassa Elinaa ja suuntaan Rickylle, joka pitää minulle seuraa, kunnes suuntaan taas itsekseni tanssin pyörteisiin. Heti jo klubin jonossa totean, että porukka täällä on hirvittävän nuorta. Mutta ihan sama. Keskityn tanssiin ja hyvään fiilikseen. Jossain vaiheessa joku kundi kutsuu minut istumaan vip-pöytäänsä, ja koska jaamme samanlaiset klubiharrastukset, niin suostun hengähtämään hetken. Olen iloisella ja puheliaalla tuulella ja on kiva tutustua pintapuolisesti näihin ihmisiin. Komea poika, joka kutsui minut pöytäänsä leveilee vippipasseillaan ja näyttää ihan laulaja Benjaminilta. Ehkä se olikin hän. Mutta ihan sama koska nyt pidetään hauskaa! Siellä tutustun myös tuohon alkutekstieni poikaan, ja muihin kivoihin porukoihin, joiden kanssa siirrymme yhdessä aamuklubille, eikä tunnelma laannu ennen puolta päivää. Mainiota! Vieläkään en ole saanut tästä tarpeekseni. Tästä iloa tuottavasta harrastuksestani. Olen salaklubissa, jonka osallistujaluettelo on kirjoitettu näkymättömällä taikakynällä. Olen osa hiljaista yhteisymmärrystä siitä portista, joka johtaa tähän salaiseen onnellisuuteen ja sisäiseen kasvamiseen. Elän kaksoiselämää, ja olen tyytyväinen kummallakin puolella. Päivän mittaan olen kypsyttänyt innokkaasti ajatusta siitä, mitä tahtoisin syödä tänään, kun pääsen kotiin. Ja aion syödä jouluruokia! Laatikoita! Minulla on pieni viipale kinkkua ja voin hakea alelaarista ihania joululaatikoita ja mässytellä niitä. Loistosuunnitelma keskiviikolle. 

Ainiin

 

Olen innoissani heti perjantaiaamuna, kun kuulen taas tinderin merkkiäänen ennen kuin edes olen noussut sängystä ylös. En katso vielä. Vasta sitten kun olen tehnyt aamutoimet! Se on varmaan se komea pitkä miehekäs mies, jonka kanssa olemme nyt alustavasti sopineet tapaavamme ensi viikolla. Ai hitsi miten jännittävää pitkästä aikaa! Pääsinpäs helposti taas tähän flowhun, jossa olen aktiivisesti kontaktissa uusiin ihmisiin ja kaikki mahdollisuudet tuntuvat olevan avoinna. Laitan jalkaani risaiset ja kuluneet alushousut, jotka voin sitten vaihtaa työpäivän jälkeen puhtaisiin käytyäni semisuihkussa. Ja lisäksi puen pääälleni ylijouluiset vaatteet, jotka olen laittanut täynnä kuivia vaatteita olevan pyykkitelineen päälle valmiiksi edellisenä iltana. Onnistuin kuin onnistuinkin käymään saunassa ja vaihtamaan vielä puhtaat lakanat sänkyyni, jossa olen taas nähnyt eläviä ja pitkiä unia koko yhdeksäntuntisen nukkumisrupeaman. Olen edellisiltana nukahtanut kesken feissarimokien lukemisen. Koitan käydä sivustolla mahdollisimman harvoin, jotta niitä olisi kertynyt kerralla paljon luettavaksi ja siten saan aina viihdytettyäni itseäni pari yksinäistä minuuttia ennen unen tulemista. Lähden innoissani töihin etuajassa, koska onhan perjantai! Se päivä kun saa kuunnella täysillä hyvää musiikkia ja innostua luvan kanssa tulevasta vapaaillasta. Tarkistan saamani viestin, ja se ei olekaan Henri. Vaan söpö tinderi jonka kanssa olen vaihdellut viestejä aikaisemmin. Sellainen vähän rennompi tapaus. Jolle ei tarvitse esittää yhtään mitään. Kiintoisaa! Tämä tapaus on kiinnostunut minusta. Ja minä olen kiinnostunut hänestä. Hän kysyy miten päiväni on alkunut ja kerron olevani innoissani viikonlopusta. Mies kysyy, että odotanko joulua näin kovasti ja tajuan unohtaneeni kokonaan koko joulun. Ainiin, joulu! En odota sitä. Odotan viikonloppua. Joulunvietto on sitten mukava jälkitila onnistuneen viikonlopun perään. Toivon! Vaihdeltuamme muutamia viestejä päädyn saamaan kutsun minulle ja ystävälleni pieniin juhliin illalla. Ai että miten tahtoisin mennä! Lähetän heti Elinalle viestin, että tuleeko hän mukaani, koska kutsu on selvästi tarkoitettu kahdelle. Jännittävää. Taas vapaapäivät tulivat näin nopeasti ja vielä uudenlaisten ideioiden saatelemana. Toivon tosi paljon, että Elina lähtee mukaani pitkästä aikaa kohti uusia seikkailuita. Kuuntelen ylex:n leppoisia juttuja ja laitan parhaimmat biisit täysille tanssahdellen niiden tahtiin työpisteelläni. Kuuntelen omaa musiikkiani vasta iltapäivällä uppoutuen silloin kunnolla tanssitunnelmaan, koska tiedän, että kun laitan lempparisettini soimaan, niin en pysty enää lopettamaan. Juuri nyt olen tyytyväinen, etten aikaisemmin tehnyt suoria ehdotuksia rauhallisesta koti-illasta Javierille! Kyllä niille on aikaa sitten kun ei ole hauskempaa tekemistä.

Päivän aikana innostuminen ei laannu ollenkaan. Päinvastoin, olen sen verran jännittynyt - kuten aina viikonlopun edellä - että vatsanikin menee sekaisin. Hyvä. Tervetuloa ruokahaluttomuus. Se on sopiva aloitus viikonlopun paastolle. Tykkään siitä kun vatsaan tulee sellainen tyhjä ja hoikka olo, koska joskus tunnen oloni ihan turvonneeksi. Esimerkiksi lomamatkalla Jukan kanssa sain ensin yhdenillan vatsataudin, jonka olisi luullut tyhjentäneen minut kokonaan, mutta sen sijaan seuraavat pari päivää vatsa oli ihan pinkeä ja olo ällöttävä, enkä kyennyt syömään juuri mitään. Ja jouduin välillä juoksemaan vessaan. Ja usein ihan turhaan. Se on kai ulkomailla ihan normaalia, mutta romantillisessa miesseurassa en tuntenut oloani kauhean ihanaksi. Osaan kyllä  hoitaa tuollaiset tilanteet hyvin. Sanon, että anteeksi mutta nyt vatsa on vähän sekaisin, ja pakkohan toisen on ymmärtää. Indonesiassa monet julkiset vessat ovat sekakäytössä ja niissä saattaa olla lasittomat ikkunat vilkkaalle kadulle. Ainakin kun ollaan poissa kaupunkialueelta. Siellä jotenkin tuntee olonsa tosi rennoksi eikä mikään huono vatsa kiinnosta ketään. Joten omakin suhtautuminen on rennompi. Mutta opin kyllä ymmärtämään paremmin ihmisiä, jotka kärsivät jatkuvista vatsavaivoista. Nyt ymmärrän miksi ummetus on pahempaa kuin sekainen vatsa. Noh, onpas ihana pohdinannaihe. Jätetään se tähän. BLING. Elina vastaa, että voisi harkita illan juhlia! Jee! Yritän parhaani mukaan innostaa häntä mukaan ja olen jo ihan varma, että pääsemme tapaamaan tämän uuden tinderin kavereineen. Jotain hauskaa ja uutta on luvassa. Nopeammin kuin olisin uskonutkaan. Luoja suo, että loppuvuodesta tulee mahtava, ja ensi vuodesta paras! Aina kun tulen liian iloiseksi ja odotan jotain innokkaasti niin alan pelätä, että jotain menee pieleen. Pelkään etten ansaitse sitä. Pyydän ennakkoon anteeksi typeryyksiäni ja toivon armoa.

Vihdoinkin radiossa alkaa tulla liian tylsiä biisejä ja pääsen laittamaan kunnon tanssimusiikin soimaan täysillä kuulokkeistani, jotka olen ostanut joskus pari vuotta sitten verkkokaupan alennusmyynnistä. Olen niin onnellinen, että olen löytänyt musiikin ilon. Aikaisemmin en kuunnellut juurikaan mitään musiikkia koskaan. Muutoin kuin automatkoilla. Eroni jälkeen addiktoiduin radioon. Aloin lenkkeillä ja tarvitsin jotain elävää seuraani koko ajan. Liveradiolähetys vähentää yksinäisyyden tunnetta, josta kärsin tosi helposti. Kun vietin aikaa selviytyessäni erosta niin suora radiolähetys muuttui henkireiäkseni. Silloin tuntuu, että en ole yksin maailmassa, kun joku höpöttää jotain hölmöä jossain studiossa. Sittemmin olen löytänyt luihin ja ytimiin menevän tanssimusiikin, jota en tokikaan kuuntele yleensä lainkaan arkisin. Tällä musiikilla on minuun niin voimakas vaikutus, että säästelen parhaat rytmit vain niille päiville, kun pääsen todella hyödyntämään tämän musiikin herättämän fiiliksen. Se kutittelee raajojani ja aivojani ihanalla tavalla. On pakko liikkua ja pysähtyä tuntemaan musiikki. Jos jos se vaikuttaa minuun näin keskellä työpäivää, niin voitte vain kuvitella mikä on se tunne tanssilattialla kun ääni vyöryy täristen ylitse. Kädet tekevät hassuja kuvioita itsestään ja on ihanan pakko liikkua. Sitten tulee se kohta että on pakko nostaa kädet ilmaan ja valot iskevät vartalon läpi ja joka paikkaa kihelmöi. Enkä osaa edes tanssia. Mutta sillä ei ole mitään merkitystä. Mitä olisinkaan menettänyt jos ei tätä suurta elämänmuutosta olisi minulle tapahtunut. Lucky me. 

Defibrillaatoria perhosille

Tai miksen kysyisi nyt heti. Keskiviikkoiltapäivänä ennen töistä lähtemistä kysyn Javierilta mitä hän aikoo tehdä jouluvapaiden aikana. Siinähän on monta päivää aikaa keksiä kaikenlaista kivaa tekemistä, eikä joka päivä tarvitse tanssia. Perhevelvollisuudet koskevat ainoastaan aattoa! Javier vastaa, että hän vielä harkitsee matkustamista kotimaahansa. Naputtelen valmiiksi viestin, jossa pyydän häntä kertomaan jos hän jääkin kotiin, jotta voisimme sitten maistella yhdessä viiniä joku ilta. Mutten paina vielä enteriä. Kyllä hän minulle kertoo jääkö kotiin ja voin tehdä ehdotuksen silloin. Parempi pitää kaikki optiot avoinna mahdollisimman pitkään. Enkö vielä jokin aika sitten halunnut, että minulla on mahdollisimman paljon lukkoonlyötyjä suunnitelmia? Ja nyt selvästikin välttelen niitä. Saan jostain päähänpiston mennä katsomaan mitä olen kirjoittanut näihin teksteihin tasan vuosi sitten. Silloin 20. päivä joulukuuta on ollut tiistai. Olen silloinkin kirjoittanut Javierista. Olemme viettäneet kivoja treffejä yhdessä ja olen kehunut hänen puhtaita kauniita hiuksiaan aivan kuten nytkin. Ja lisäksi olen juuri tutustunut Roniin, johon tutustumista olen vuosi sitten jännittänyt. Nyt koen selvästi että se vaihe Ronin kanssa on oikeastikin taaksejäänyttä aikaa. Toisin kuin Javier joka edelleenkin pyörii jutuissani ihan samalla tavalla kuin vuosi sitten. Ja Manuel, jolle juuri tänään olen toivottanut hyvää lomaa, kuten vuosi sittenkin. Olemme Ronin kanssa yhä olemassa. Ei se kaikki kai ollutkaan unta. Mietimme varmaan toisiamme pieninä välähdyksinä. Kuten tänään kun joku biisi alkaa soimaan radiossa ja otan vaistomaisesti sellaisen tanssiliikkeen, jota aina Ronin kanssa vakava ilme kasvoilla tanssimme toisiamme tuijottaen. Voimme vaihtaa viestejä jos siltä tuntuu. Mutta paluuta enää siihen sekoiluun ei ole. Ja hyvä niin. En osaa sanoa olenko päässyt sataprosenttisesti yli kaikista niistä traumoista, joita hänen seuransa on minulle aiheuttanut (tai oikeastaan osaan sanoa etten ole). Mutta ainakin olen paremmassa tilanteessa kuin kertaakaan aikaisemmin hänen kohtaamisensa jälkeen. Ehkä joskus voimme vielä tavata ja viettää hauskoja hetkiä yhdessä ilman riskiä lipsumisesta siihen hulluuteen. Mutta ehkä sille ei ole tarvetta.

Menen hypermarkettiin töistä lähtiessä ja nappaan mukaani pari pientä lahjapussia, joihin voin sulloa pieniä tuliaisia sukulaisille. Eli jotain pientä matkaltani ja arpoja. Lisäksi haen alkosta vuosikertapullon, joka voidaan jakaa joulupöydässä. Pidän musiikin kovalla ja tunnen olevani omassa kuplassani kävellessä siellä ihmisruuhkan keskellä. Välttelen muiden katseita. En halua moikata ketään. Olen huomannut että muutan reittiäni tai jätän jopa menemättä johonkin tiettyyn kauppaan kokonaan, jos siellä näkyy joku työkaveri tai vanha tuttu. Onko se sitä perisuomalaista käyttäytymistä? Vai jotain umpimielisyyttä? En vain jaksa vaihdella kuulumisia kenenkään kanssa. Enkä halua olla kenellekään tyly. On siis helpompi väistää. Sää on ulkona ärsyttävä. Maa on joko jäisen liukas tai loskaisen märkä. Ensin on kylmä ja sitten tulee hiki. Kotona heitän uuniin ostamani valmislasagnen ja alan asetella pikkutuliaisia lahjakasseihin, joihin jää niin paljon tyhjää tilaa, että päätän ostaa seuraavana päivänä joko pienemmät pussukat tai lisää lahjoja. Minunhan ei pitänyt stressata tai välittää tänä vuonna näistä lahja-asioista! Typerää. Mietin miten kuluttaisin taas yhden tavallisen koti-illan. Mietin miten minusta on tullut näin tylsä! Ennen kävin treffeillä arkenakin. En voinut sietää ajatusta siitä, että nukkuisin näin monta yötä peräkkäin yksin. Kummallista, miten asiat muuttuvat. Luen läpi edellistä postaustani (kuten pyrin joskus tekemään korjatakseni typoja ja muita virheitä) ja havahdun tähän tinderprobleemaan. Siis siihen, että olen saanut aikaiseksi hankkia muutaman uuden matchin ja harmittelen sitä, kuinka ne kaikista parhaimmat catchit eivät vaivaudu tekemään aloitetta. Mutta mitä ihmettä. Mehän elämme tasa-arvon aikaa, eikä minun pitäisi tuntea mitään alemmuutta siitä, että tekisin itse aloitteen. Jostain syystä koen sen miehen tehtäväksi. Olla aloitteellinen ja ehdottaa tapaamista. En ole koskaan väittänyt olevani feministi, enkä selvästi olekaan. Olen mieluusti sellainen kosiskeltava ja näennäissiveä tyttö, joka vain odottaa sen prinssin saapumista kaino hymy kasvoillaan. Mutta nyt aion toimia toisin! Vapaan arki-illan kuluksi alan siis lähetellä kivoja pieniä viestejä kaikille niille miehille, joiden kanssa olen viime aikoina pariutunut sinkkusovelluksen kohtalokkaassa maailmassa. Tartun johonkin heidän profiilissaan ilmenevään yksityiskohtaan, josta on helppo aloittaa pilke silmäkulmassa keskustelu. Eikä mene kauaakaan, kun alan saada vastauksia. Jes, se tositosi komea mallin näköinen pitkä mies vastaa ja vaikuttaa ihan fiksultakin. Kauan kuolleena olleiden perhosten pikkujalat alkavat venytellä kohmeisia niveliään. 

Nyt oikeasti innostun siitä, että voisin tavata tämän miehen! Huomaan, että mitä enemmän kerron itsestäni hyviä ja vakavastiotettavia tylsiä asioita, niin sitä enemmän mies innostuu myös. Profiilini on täysin kieli poskessa laadittu ja minusta saa ehkä liiankin välinpitämättömän ja kreisin kuvan. Mutta nyt saan kerrottua työstäni, harrastuksistani ja perheestäni ja vaikutan ehkä suhteellisen normaalilta. Vähän jo häpeän liian rempseää otetta deittiprofiilini laatimiseen ja mietin, etten varmastikaan pääse monenkaan hyvän miehen vaimomatskulistalle ensivilkaisulla. Täytyy ehkä korjata tämä asia jossain vaiheessa. Viestittelemme tuon miehen ja parin muun kanssa koko illan. Sisintä kutkuttaa. Uusi vuosi, uudet kujeet! Saan toivottaa kauniita unia parille komistukselle ja nukun taas kuin tukki aamuun asti. Tai no, joudun kaksi kertaa nousta hätistämään kissan pois repimästä esiinjäänyttä lahjanarua. Kaksi kertaa siksi, koska laiskuuksissani kuvittelen kissan säikähtävän ensimmäisellä kerralla pelkkää poishäätämistä. Kissa ei pelkää mitään. Paitsi pölynimuria ja vettä. Se ei ennen pelännyt vettä. Olen joskus kylvettänyt sitä ämpärissä lämpimässä vedessä ja kissa on istunut siellä tyytyväisenä hymyillen. Nykyään se ei enää onnistu. Onneksi kissat osaavat pääsääntöisesti huolehtia omasta hygieniastaan. Heti aamulla, kun olen pukeutumassa samoihin puolipitoisiin arkivaatteisiin kuin toissapäivänä, niin kuulen tinderin merkkiäänen puhelimestani ja hymyilen. Oma aktiivisuus kannatti taas! Olen niin hyväntuulinen että vastailen iloisesti myös niille vähemmänkiinnostaville tapauksille. Deittiehdokkaiden lisäksi viestittelen Elinan kanssa, joka kertoo, että pelkää seurustelukumppaninsa katoavan. He ovat viettäneet tiiviisti aikaa yhdessä, ja nyt kun mies on jonkin aikaa poissa, niin Elina kertoo paniikinkaltaisten ajatusten nousevan esiin. Hänestä tuntuu siltä, ettei tuo mies ikinä tule takaisin. Elina on mennyt vessaan tarkistamaan, että onko mies ottanut mukaansa hammasharjansa lähtiessään. Tiedän niin hyvin mistä Elina puhuu. Täysin irrationaalinen menettämisenpelko. Kyse on varmaan pohjimmillaan niistä kiintymyssuhdehäiriöistä, joista jokatoinen meistä kärsii enemmän tai vähemmän. Onko tämä naisten juttu? Alamme luontaisesti valmistautua hylkäämiseen. Siihen, että toinen katoaa, vaikkei sellaiseen ole mitään syytä. Koska niin on käynyt aikaisemminkin, niin niin käy varmasti nytkin. Paras itseasiassa alkaa käyttäytyä itse typerästi ensin, koska toinen katoaa kuitenkin ja jättää! Vuosi sitten olen teksteissäni pohtinut sitä, kuinka harmillista on ettei jutusta tulekaan mitään, jos toisesta ei kuulu mitään pariin päivään. Olen siis ollut tuolloin ihan varma, että toinen on häippässyt ja hylännyt tilaisuuden tutustua minuun jos en saa jatkuvasti viestejä. Joskus kauan sitten kun vielä käytin enemmän alkoholia olen viestinyt samanlaisia juttuja Javierille. Että jos hän ei ole kutsunut minua luokseen yöksi jonain viikonloppuna, niin olen jo lähettänyt hänelle viestin, että Ei Sitten, Moikka! Eikö ole outoa? Mutta silti niin harmillisen yleistä. Olenkohan kasvanut noista vaiheista ohi? Olenkohan saanut kärsivällisyyttä ja ymmärrystä siihen, ettei minun kannata hätäillä. Ei toinen ole välttämättä kadonnut jos ei viestittele minulle joka päivä. Ja jos on, niin minun lapsellinen kuumotteluni ei auta asiaa mitenkään. Selitän Elinalle, että nuo tunteet ovat ihan normaaleja ja pyydän häntä hillitsemään itsensä kommunikoinnin ja käyttäytymisen suhteen. Vaikka itse olisi perusteettomasti epävarma, niin sitä ei tarvitse tuoda ilmi toiselle, joka on täysin tietämättömänä toisen panikoinnista viettämässä kivaa joululomaa aikeenaan palata sitten takaisin. Huh, olemmepa me naiset monimutkaisia. Ja tiedän, että tämä ei todellakaan ole mikään marginaaliryhmän juttu.

Tänään on vielä edessä yksi tavallinen ilta. Ei, en ole sentään niin kunnostautunut, että jaksaisin edes miettiä mitään tapaamisia tälle illalle. Otan rauhallisesti ja yritän odottaa innostavaa viikonloppua maltillisesti. Ilmassa on selvästi kärsimättömyyttä. En malta odottaa, että pääsen juhlimaan. En malta odottaa, että pääsen treffeille. En malta odottaa uutta asuntoa! En malta odottaa tulevaa vuotta. Ehkä menen ajankuluksi saunaan ja pesen hiukset valmiiksi niin, ettei minun tarvitse pestä niitä enää huomenna. Vaan voisin suoraan laittaa ne kauniiksi suoristusraudalla töiden jälkeen. Se onnistuu jos hiuksiin on laitettu valmiiksi muotoiluvaahtoa. Siten pääisisin nopeammin liikkelle. Mutta toisaalta haluan varmaan kuitenkin käydä suihkussa ennen viikonloppua ja vaihtaa päälleni puhtaat alusvaatteet. Eihän sitä koskaan tiedä. First world problems. Joku tarjoaa töissä kakkua ja suklaata. Syön niitä lounaaksi, enkä malta odottaa viikonlopun paastoa.

wnb-kriitikko

Tuijotan keskiviikkoaamuna jonkin aikaa tietokoneen oikeassa nurkassa olevaa päivämäärää ja mietin, että onko ihan oikeasti jo kahdeskymmenespäivä. Muutama päivä jouluun ja siitä muutama päivä tämän vuoden päättymiseen. Menipä se nopeasti. Vuosi 2017 alkoi taianomaisen upeasti romahtaen tuskalliseen syöksykierteeseen, mistä on nyt pikkuhiljaa päästy taas elävien kirjoihin. Seuraava vuosi tuskin voi vaihtua paremmin. Tai pahemmin. Eli turha stressata. Odotukset vuodelle 2017 olivat korkealla. Olin ihan varma, että onneni on jo pakko kääntyä ja minun on viimeinkin saatava mitä haluan ja tarvitsen! Mutta onkin käynyt vain ilmi etten ollenkaan tiedä mitä haluan tai tarvitsen. Siispä siirrytään seuraavaan vuoteen vailla vastaavanlaisia odotuksia. Ihan vain toivoen, ettei mitään kauheaa tapahtuisi. Odottaen tasaisuutta ja tyytyväisyyttä. Hah, ihan kuin se olisi jotenkin vähäinen toive! Sen lisäksi että aamun ratoksi kummastelen ajan kulumista sivuutan tuntemattoman ihmisen kaveripyynnön somessa ja vastaan jotain tosi neutraalia Jukan aamuviestiin, jossa on taas jostain syystä punainen sydän. Sekä venyttelen särkevää selkää ja jalkojani, jotka tuntuvat olevan ihan jumissa. Varmaankin siksi koska olen edellisiltana torkkunut todella epämääräisessä asennossa nojatuoliini käpertyneenä netflixin pyöriessä taustalla. Eilisiltana päiväunien lisäksi olin oma-aloitteinen ja ehdotin Javierille kylpylätarjouksen hyödyntämistä, mutta Javier ei pääse kanssani rentoutumaan työkiireisiin vedoten. Ainakin yritin jotain. Nyt voin vain maata kotona tekemättä mitään. No tottahan toki kaksi eri tinderiä on tehnyt suoran ehdotuksen tapaamiselle, mutta ei juuri ne tinderit, joita ensisijassa tahtoisin tavata! Ensin haluan jotain ja sitten kun saan sen niin en jaksakaan innostua. Plääh. Huomaan etten innostu ollenkaan ajatuksesta tavata näitä ihmisiä. En ymmärrä itseäni. En vaan jaksa. Ehkä olen pettynyt ettei juuri ne kaikista kiinnostavimmat sinkut  jaksa nähdä vaivaa tapaamisten ehdottelemiselle, kuten en minäkään. Ehkä olen pettynyt siihen, että Karri ei ole vastannut moneen päivään viimeisimpään lämminsävyiseen viestiini. Ja ehkä olen pettynyt siihen, että kun kyselen Dimiltä joulukuulumisia niin hän kertoo matkustavansa sukulaisilleen, eikä tartu ollenkaan vihjaukseeni siitä että olen ehkä muuttamassa omaan asuntoon. Tylsää. Mutta toisaalta kaikki on samalla ihan hyvin. Tylsän hyvin. Tiistaina nukahdan päiväunista huolimatta helposti hyvään uneen pieni kyynel silmäkulmassa sillä samalla hetkellä, kun Lukija päättyy puhelimeni näytöltä. Pidän Kate Winsletistä. Ja herkistä elokuvista. 

En ole itkenyt pitkään aikaan. Se on minun kohdallani tosi erikoista, koska olen aina itkenyt todella paljon. Olen itkenyt varmaan yhteensä päiväkausia pelkästään elokuvien, dokumenttien tai kirjojen ohessa. Ennen itkin uutisia ja tuntemattomien ihmisten kohtaloita. Enää en tee sitä. Se osuus minun sympatiavarannoistani on kulutettu loppuun jo ajat sitten. Ei ole mitään järkeä aidosti surra ja kuluttaa itseään asioilla, joille ei voi mitään. Sen sijaan parin kyyneleen vuodattaminen herkistyessä esimerkiksi elokuvan lomassa on enemmänkin terapeuttista ja itselähtöistä. Lisäksi olen ollut mestari itkemään itsesäälissä. Eroni aikana pillitin omassa työhuoneessani vaikka kuinka monta kertaa. Tai työpaikan vessassa. Ihan vain siksi etten ole voinut sille mitään. Tuolloin vietin myös aikaa perheenjäsenteni luona ihan vain itkemässä. Pillitin sohvalla istuen ja sanoen, että nyt on vain pakko saada itkeä tämä pois. Ja niin tein. Olen itkenyt itseni uneen miljoona kertaa. Antanut kyynelten ja rään valua tyynyyn ilman että olen viitsinyt edes niistää nenää. Olen itkenyt kun joku deitti on tehnyt oharit. Olen istunut laittautuneena yksinäni baarissa drinkin kanssa ja vuodattanut salaa pettymyksen kyyneleitä toivoen ettei kukaan huomaa. Olen itkenyt Javierin luona. Olen itkenyt Ronin kanssa. Olen nähnyt kyyneleitä heidän molempien silmissä. Itkeminen on ihan okei. Mutta nyt sen osuus on selvästi vähentynyt arjessani. Ehkä olen karaistunut ja oppinut pois kyynelkanavien yliherkkyydestä ja itsesäälistä. Ehkä kyynelvarastoni on viimeinkin vähissä, koska olen aina itkenyt niin paljon. Nuorempana minua hävetti ja ärsytti etten voinut kuunnella minkäänlaista äänenkorotusta ilman että olisin väkisinkin alkanut vuodattaa kyyneleitä. Edelleenkin kovat äänet tuntuvat koettelevan kyynelkanavia. Kun moottoripyörä menee täysillä ohi niin tippa saattaa nousta silmään. Tai kun elokuvateatterissa leffa alkaa ja äänet jyrisevät katsomon yli niin olen jo ihan valmis nenäliinan kanssa. Tämä on kaikki aika outoa, koska en oikeasti ole tunteellisesti herkkä missään muissa kuin itseeni liittyvissä asioissa. Enää mitkään uutiset tai uhkakuvat eivät hetkauta minua. Suhtaudun ympärillä tapahtuviin asioihin stoalaisen viileästi. Ellei asia kosketa suoraan minua. Inhan ristiriitaista. Mutta tuntui hyvältä pitkästä aikaa vuodattaa pieni elokuvakyynel.

Olen aina ollut elokuvien ja kirjojen suurkuluttaja. Kun vielä vietin tylsää kotielämää, niin ne olivat ehkä suurin intohimoni ulkona syömisen ja kulttuurin lisäksi. Ajatukseni ihanteellisesta vapaaillasta oli tuolloin ravintolaillallinen ja elokuvissakäynti. Sitten näin vaivaa laatiakseni nokkelan ja osuvan arvostelun leffasta ja kenties ravintolastakin. Koin sen velvollisuudekseni. Minulla on kirjakaupalla omia päiväkirjoja ja arvosteluja erilaisista asioista. Sen sijaan että nyt kirjoittaisin itsekkäästi omaa terapiaa voisin kirjoitella noita kritiikkejä. Välillä haaveilen aina palaavani siihen elämänvaiheeseen, jossa viikon kohokohta on se, kun saan keskittyä hyvään kirjaan. Nyt se tuntuu kauhean tylsältä ja kaukaiselta. En jaksa enää kirjata ylös lukemiani kirjoja tai katsomiani elokuvia. Tunnen ihan pientä lievää syyllisyyttä. Koen, että aikaisemmin näkemäni vaiva menee hukkaan, kun olen jättänyt projektini kesken. Mutta toisaalta enhän nykyään edes juurikaan jaksa lukea mitään enää. Olen liian valtaantunut ja ottanut kirjaimellisesti sen, että voin tehdä mitä haluan. Voin jättää tekemättä mitä haluan. Ihan kuin olisin aivan eri ihminen. Monissa asioissa huonompi ja hirveämpi. Mutta toisaalta kehittynyt miljoona vuotta. Näen asiat niin paljon avarammin nykyään. Ymmärrän nyt paljon sellaista, mistä minulla on aikaisemmin ollut mukatietävä kapeakatseinen mielipide.  Ehkä pääsen palautumaan tuohon kivan arkiseen ja tylsään todellisuuteen, mutta viisaampana ja osaavampana. Ehkä. Haen keskiviikkona itselleni lounaaksi salaatin, jonka upotan mausteisiin ja kastikkeisiin, ja se on hyvää. Singh kertoo minulle jotain tärkeää Intian ja Kiinan välisistä jännitteistä koskien Bhutanin tilannetta. Lukaisen pikaisesti hänen vaivalla välittämiään linkkejä vaikken voisi juurikaan olla vähempää kiinnostunut tästä aiheesta. Sen sijaan mietin taas lähestyvää viikonloppua. Voisin fiksusti sijoittaa tälle viikonlopulle deitti-illan lauantaille, jotta takaisin hyvän vireen sunnuntain aattoillalle. Edellisiltana katsomassani elokuvassa alastomat vartalot painautuivat toisiaan vasten enkä voinut olla miettimättä, kuinka kauan siitä on, kun olen saanut painautua alastomana vasten jonkun selkää. Upottaa kasvoni Javierin puhtaisiin hiuksiin ja tuntea kuinka hän ottaa käsistäni kiinni ja puristaa minut tiukasti itseään vasten. Melkein jo kysyn Javierlta hänen viikonloppusuunnitelmiaan. Mutta äh. Ehdin myöhemminkin. 

Leijumisen lahjoja

Tiistaiaamun piristeeksi juttelen Singhin kanssa, joka lähes joka päivä jaksaa kertoa minulle kuulumisiaan tai jotain Intian historiasta. Nyt juttelemme intialaisesta superpariskunnasta, jotka ovat lomailemassa lapissa. Singh kertoo että on aina ollut rakastunut Anushkaan. Olen oppinut paljon intialaisista, koska en ole kehdannut jättää katsomatta ihan kaikkia Singhin linkittämiä youtube-videoita tai uutislinkkejä, jotka kuvailevat intialaista huumoria, deittailua tai vaikka häitä. He ovat selvästi tosi huumorintajuista ja hassua porukkaa sellaisella vähän naivilla tavalla. Singhistä on tosi hauskaa kun hänen etätapailemansa tyttö ilkeilee ja nimittelee häntä heidän skypepuheluissaan. Suloista. Olemme niin erilaisia. Samalla vastaan jollekin tinderille, että toki voisimme mennä yksille ja lähteä sitten kiertelemään maailmaa. Tottakai! Jos vain asiat siihen suuntaan lutviutuvat. Never say never. Vaikka aika hyvin ylläpidänkin taas aktiivisuuttani tinderin suuntaan, niin olen vähän tylsistynyt. Viestittely on tylsää. Ihmiset eivät reagoi riittävällä nopeudella. Miksei se joku söpö jo ehdota tapaamista! Haluaisin nopeampaa toimintaa! Sovitaan se aika ja paikka ja nähdään ja sillä selvä! Ei mikään mukafiksu jutustelu johda mihinkään. Ennen se tuotti minulle nautintoa, mutta ei enää. Olen malttamaton ja selkeästi nyt siirtynyt siihen vaiheeseen, jossa ovat ne kaikki tyypit, joiden esittelytekstissä lukee, etteivät he tykkää naputella viestejä vaan ennemmin tavataan nopeasti. Jep. Nyt ymmärrän. Mutta en kuitenkaan ole niin innokas että jaksaisin itse ehdotella mitään. Hah, ristiriitoja. Toivottavasti pian tulen sen verran malttamattomaksi että oma-aloitteellisuuteni lisääntyy. Mutta huomaatteko millaisia ihmisiä tuolla liikkuu? Täysin vieras tyyppi tahtoo antaa ymmärtää, että on valmis lähtemään yhteiseen reissuun parin viestinvaihdon jälkeen. Tietenkin kyse on pääosin vain erilaisista keinoista tehdä vaikutus toiseen ja yrittää vaikuttaa jännittävältä? Mutta oikeastikin. Olen jo tehnyt sen. Olen lähtenyt tuntemattoman ihmisen kanssa kaukomatkalle tuosta noin vain! Ja miksen voisi tehdä sitä uudelleen. Olen onnistunut hakkaamaan sen kynnyksen palasiksi, joka epäröittäisi tarttua mitä jännittävimpiin tilaisuuksiin. Kuka tietää, ehkä olen pian matkalla jonnekin tuon kuvakaappauksessa esiintyvän tinderin kanssa, joka kuvittelee olevansa kauhean nokkela ja voivansa vaikuttaa minuun harkituin lauserakentein. Mutta se mitä hän ei tiedä, on se, että minäkin olen suorittanut ne manipulointikurssit, joita hän ylpeänä mainostaa profiilitekstissään. Skool!

Ei tunnu yhtään joululta. Joulu on tällä viikolla. Aattoa vietetään sunnuntaina. On siis oltava sen verran tarkkana tulevana viikonloppuna, etten ole liian väsynyt sunnuntai-iltana. Useimmat menneet viikonloput ovat kuluneet siten, että sunnuntaina olen leijunut päivän kaupoilla ja ulkona syömässä, ja loppuillan katsellut netflixiä tai istuskellut perheeni kanssa aina välillä torkahdellen ennen aikaista nukkumaanmenoa. Arkirytmiin kuuluu jo sunnuntaista alkaen se, että painava ihana uni tulee niin aikaisin, että ehdin nukkua pääsääntöisesti yhdeksän tuntia arkiyössä. Nyt on pidettävä huoli siitä, että otan päiväunet vähintäänkin sunnuntaiaamuna, jotta olen skarppina viettämässä sukujoulua! Ja tuskinpa se mikään ongelma on. Ja jos epäonnistun, niin ei ketään sukulaistani haittaa jos otan pienet torkut aaton vieton ohessa. Voin hymyillen selittää, että lauantai vähän venähti ja kaikki olisivat ymmärtäväisiä. Menneenä viikonloppuna puhuimme Jukan kaverin Simon kanssa joulusta ja hän mietti miten hauskaa olisi pitää omat pienet joulujuhlat kavereiden kesken ja tehdä lsd-sokereista nättejä minipaketteja ja antaa niitä lahjaksi kaikille juhliin osallistujille. Haha, se olisi todella suloista! Ehkäpä joskus toteutamme idean. Onnellisuuden lahja. Selittämättömän hymyn lahja. Silmien avautumisen lahja. Ahdistuksen poistumisen lahja. Olen huomannut, että moni joka tykkää juhliessaan käyttää esimerkiksi amfetamiinia ja ekstaasia ei ole uskaltanut kokeilla lsd:tä. Se tuntuu jotenkin kauhean isolta ja pelottavalta jutulta. Luullaan, että siitä menee ihan sekaisin ja menettää kontrollin kaikkeen. Mutta se ei pidä paikkaansa ollenkaan, kunhan muistetaan kohtuus kaikessa. Ja taas uutisotsikoissa joku poliitikko selittelee, kuinka nyt on tajunnut, että alkoholinkäyttö on taas kerran mennyt överiksi ja apua tarttisi hakea. Enkä voi olla miettimättä, että miten alkukantaista ja typerää joku alkon ylikäyttö on. Miten joku jaksaa, kun on olemassa niin paljon parempaa ja haitattomampaa. So last season. Ajatus dokaamisesta on jotenkin niin kaukainen, etten melkein edes voi uskoa, että olen aikaisemmin juhlinut ja juonut niin paljon, että muisti saattaa mennä ja seuraavana päivänä on paha olo. Selkeästikin on ihmisiä, jotka jostain syystä käyttävät päihteitä minimimäärän yli aina tilaisuuden tullessa. Eli kaipaavat sitä päihtymystä joko paetakseen jotain tai lääkitäkseen jotain tai kyetäkseen pitää hauskaa. Minä kuulun niihin ihmisiin. Sitten on ihmisiä, jotka eivät tarvitse mitään päihtymystä lähes koskaan. Eivät ymmärrä sitä. Ja se on fine. Mutta jos se halu kerran on, niin miksei sitten tekisi sitä optimaalisella tavalla. Ilman jotain julkista känniörvellystä. Raitistuminen ei juuri nyt innosta eikä tunnu yhtään tarpeelliselta, kun tämänhetkinen tasapaino toimii. BLING. Jukka viestii kesken aamupäivän jotain työjuttujaan ja mukamas ohimennen ehdottaa, että voi hakea minut jouluostoksille ja syömään jos haluan. Hän lupaa tarjota ja kuskata ja ihan mitä vaan. Ihanaa, että minulla on tällainen kaveri, jonka kanssa voin tehdä arkisia juttuja, mutta hän ei taida olla ihan puhtaasti kaverileveleillä vielä. 

Nyt jotenkin ymmärrän sen, kun aloitellessamme tapailua Jukka selitteli sänkyongelmiaan sillä, että hän ei ollut pitkään aikaan tapaillut ketään. Silloin ihmettelin, että no mitä sitten! Ei seksin harrastaminen edellytä mitään suhdevirityksiä. Olenhan minäkin "tapaillut" useita deittejä, joiden kanssa olen ollut intiimeissä tekemisissä viikoittain. Siis siihen asti kun tapasin Jukan. Koko sinkkuusaikanani en ole kärsinyt minkäänlaisista puutteista. Ihan jokaikinen kerta, kun lähtee jonnekin ulos niin on varmasti tilaisuus päästä minkävainlaisiin tekemisiin uusien tai ennalta tuttujen miesten kanssa. Olen saanut enemmän läheisyyttä ja hellyyttä viimeisen puolentoista vuoden aikana, kuin varmaan vuosikausiin pysyvässä suhteessani aikaisemmin. Enkä ole langennut mihinkään hetken huumiin, jotka kaduttaisivat myöhemmin. Vaan olen nauttinut laadusta. Mutta nyt. Nyt ymmärrän sen, että seksuaaliset suhteet ovat jääneet, kun ei tapaile ketään. Koska ei jaksa. Koska ei kiinnosta. Ei huvita mennä yökylään kenenkään luokse. Ei jaksa nähdä vaivaa. Ei tunnu puutetta. Ei tarvitse! Ehkä välillä olisi kiva halailla jotain ja nukkua kainalossa. Aina hetken mietin, että täytyy varmaan mennä Javierille tai hyväksyä Ninon vihjailut. Mutta ei vain ole vielä tarvinnut tai innostanut riittävästi. On niin hyvä olo, että fyysistä kaipuuta ei vaan kauheasti ole. Onko se sitten huono juttu? En usko. Voinhan ajatella, että säästelen itseäni nyt jollekin spesiaalille, kuten ajattelin eroni jälkeen tekeväni. Nyt minulla on vihdoinkin sellainen aavistus siitä ajatuksesta, että ei ole kiire minnekään. Se oikea kyllä tulee sitten joskus vastaan ja kaikki loksahtaa paikoilleen. Tulee se sama tunne kuin Jukan kanssa, että onpas kaikki helppoa ja itsestäänselvää! Mutta homma ei menekään pilalle vaan jatkuu. Ihanaa. Maltan odottaa. Ainakin tänään! Annan itselleni luvan muuttaa mieltäni ja muuttua taas epätoivoiseksi jos siltä tuntuu. Minusta saa tuntua ihan miltä vain. Olen joviaali.

Tulevaisuutta ajatellen mielessäni pyörii kaikenlaiset kivat tapahtumat, joihin tahdon osallistua. Ennen minua stressasi se, että saanko nyt jonkun mukaan sinne tai tänne. Nyt ei tarvitse miettiä, kun tietää, että osaa mennä yksinkin. Ajattelen matkustelua. Jos mikään ei mene sen enempää pilalle (hys pahaenteisyys!), niin aivan varmasti pääsen taas pian ulkomaille kohti uusia kokemuksia! Uusi asunto kutkuttelee mielessäni edelleen. Se avaa ihan uusia mahdollisuuksia. Tekee mieli lenkkeillä ja pitää herkuttelua silmällä. Päästä hyvään fyysiseen kuntoon! Ehkä haluan pian oikeastikin mennä uusille ensitreffeille ja katsoa mikä on muuttunut siitä, kun deittailin ahkerasti viime vuonna. Tuntuu että kaikenlaista kivaa saattaa olla edessä! Tuntuu, että pääsen siirtymään seuraavaan vuoteen positiivisen kevyesti. Joudun hetken aikaa miettä, että mitä ihmettä tein oikein edellisenä uutenavuotena. Ja sitten muistan, että sehän oli Maailman Paras Uusivuosi, jonka vietin Ronin kanssa. Huh, se oli uskomatonta. Sitä ei kyllä päihitä takuulla mikään. Pieni haikeuden pistos iskee tajuntaan. Se oli parasta myös Ronin mielestä. Siinä oli taikaa. Tiedän, ettemme kumpikaan tule kokemaan vastaavaa kenenkään toisen kanssa. Ja se tieto riittää minulle. 

on cloud 9

Aika kuluu ihan kauheaa vauhtia, mikä on tälä kertaa hyvä asia. Olen löytänyt todellisuudesta loopin, joka venyttää sekunteja silloin kun on kivaa, ja nyt maanantaina töissä taas vilkaiseen hieman toisaalle niin kello on edennyt pari tuntia. Olen kai tehnyt vaikka mitä, tai toisaalta tuntuu etten ole tehnyt vielä yhtään mitään. Mutta kahdeksan tuntia on kulunut hetkessä. Kauniissa, mukavassa hattaraisessa hetkessä. Siinä, missä leijuu omilla tahoillaa Jukkan ja pari muuta kaveria, joiden kanssa olen ehtinyt vaihtaa kuulumisia arkiviikoa alun ratoksi. Voiko oikeasti olla totta, että tämä vaan toimii näin. Olen löytänyt tasapainon arjen ja vapaa-ajan välille. Sellaisen optimaalisen, missä arku sujuu kivasti ja nopeasti. Ja viikonloput ovat ihania ja pitkiä. Kuinkakohan kauan tällainen voi jatkua näin hyvin? Kuten aiemmin mainitsin, niin ennen viikonloppua koin pientä epävarmuutta ja pahaenteisyyttä siitä, että pitäisikö jonkin asian mennä pieleen, kun fiilis on vähän liian kiva. Mutta ei. Kaikki on sujunut loistavasti. Olen taas uppoutunut tanssilattialla siihen transsiin ja rytmiin muiden selittämätön hymy kasvoillaan vääntelehtivien ihmisten keskellä. Ihmisiä, jotka vaikuttavat olevat jossain ihan eri sfääreissä kuin "normaalit" ihmiset, mutta jotka silti menevät maanantaina töihin tekemään järkeviä asioita ihan niin kuin kuka tahansa muu. Heilläkin vain saattaa olla havaittuna tämä salaovi onnenmaahan, josta sitten aina palataan käymään hoitamassa velvollisuuksia tässä arkitodellisuudessa. Jep, hauskaa. Olen niin mukavassa ja pehmoisessa tunnelmassa etten koe edes tarvetta kirjoittamiselle. Suurin tarve kirjoittamiselle on silloin kun on huolia ja stressiä ja ahdistusta. Ja kummasti nuo asiat tuntuvat taas kerran tosi kaukaisilta. Edes Ricky joka taas jankuttaa sitä, kuinka meidän pitäisi olla suhteessa ei saa mieltäni ärsyyntymään. Sen sijaan lupaan kutsua Rickyn tupaantuliaisiini. Ennen kuin lähden mukavan leppoisan tunnelman saattelemana maanantaiselta toimistopäivältä, mietin, että kävinkö oikeasti eilen ostoskeskuksessa tekemässä pari ostosta, kun en erota enää tapahtumia kauniista unesta. Kyllä taisin käydä. Kivaa, kun tuollaisetkin velvollisuudet hoituvat robotistisesti automaatiolla leijaillen. En valita. 

Olen siis ollut sekä perjantaina että lauantaina tanssimassa ihan omassa seurassani parilla eri klubilla ihan loppuun asti. Kun juhlat päättyivät lauantaiaamuna kello yhdeksältä niin oli takana monen monta tuntia kivaa tanssimista. Jukka soittelee itkunsekaisesti että enkö millään voisi tulla jatkoille. Hei pliis tuu, kyllä täällä on bileet! Jukka yrittää selitellä luullessaan, että tahdon jatkaa juhlimista, vaikka kotona käväiseminen tuntuu ihan hyvältä vaihtoehdolta. Jukka on jonkun ystävän luona, joka on sammunut jo ajat sitten, eikä minu nyt kiinnosta lähte suoraan moikkailemaan heitä. Nähdään ehkä illemmalla, huikkaan, ja leijailen kotiin katsotaan hauskoja videopätkiä ja rentoutumaan hetkeksi ennen lauantai-illan uusi juhlia. Samoissa juhlissa ei sattunut olemaan reivitinderini, joka kertoi myöhemmin illalla olleensa töissä kiinni. Myös Javier ja Nino  taisivat vihjailla yöseurastaan, mutta olen keskittynyt tanssimiseen täysillä ja olen siihen tyytyväinen. Lauantaina sen sijaan lähdin jo hirvittävän ajoissa neljältä yöllä jatkoille Jukan ja hänen ystävänsä luokse. Siellä olemme jatkaneet hyvissä fiiliksissä aina sunnuntaipäivään saakka. Jukka aina välillä asettaa kätensä reidelleni josta siirrän sen pois. Sitten hän repsantaa ja itunsekaisesti lässyttää, että ikävöi minua. Sivuutan nuo jutut kokonaan ja pyydän lopettamaan. Enää hän ei saa minulta edes säälipisteitä. Vain ystävyyspisteitä. Ja kyllä hän sen jo ymmärtää. Ja onneksi osaa pääosin käyttäytyä oikein hyvin. Oikein kaverillisesti. Eli valitettavasti minulla ei ole mitään jännittävää deittiajateltavaa, vaikka yritinkin motivoida itseäni pitämään yllä sen puolen sosiaalisesta elämästäni. Voisin kuvailla sitä miten klubeilla aina muutama tyyppi koittaa aloitella jotain keskustelua, mutta minun onnekseni melkein kaikki ovat enemmän tai vähemmän samoilla leveleillä kanssani, eikä iskuyritykset kuulu monenkaan repertuaariin noissa menoissa. Jatkoilla ja etkoilla meillä on ollut oikein kivaa. Kaikki keskittyvät musiikkiin ja näkymiin ja omiin fiiliksiin, joita välillä hihitellen jaetaan muille. Joskus purskahdetaan kaikki ihan hillittömään ja päättymättömään naurukohtaukseen, tai kuunnellaan kun joku kertoo yksityiskohtaisesti siitä miten olohuone muuttui juuri metsäpoluksi. Mahtavaa.

Dinz Dinz

Hassua, mutta olen odottanut niin innolla ja jännittyneenä viikonloppua, että olen heräillyt yöllä pariin kertaan ja nähnyt unia siitä, kuinka Javier on lähtenyt kanssani illan isoihin reiveihin ja sitten viestitellyt sieltä toiselle naiselle tylsistyksissään. Hah! En tiedä miksi minulla on joku outo ennakkoaavistus meneillään. Tai jokin outo odotus? Torstai-iltana olen kotona ihan malttamaton. Toivon vaan että aika kuluisi ja pääsisin nukkumaan ja kohti viikonloppua! Vaihdan muutamia neutraaleja veistejä Javierin kanssa, mutten ehdota hänelle vielä mitään. Lisäksi saan viestejä Jukalta joka kertoo oikein ylikaverillisesti jotain päivän kuulumisia ja toivoo, että ehdittäisiin törmätä vaikka joillain hauskoilla jatkoilla viikonloppuna. Joo miksei! Minä toivon samaa jossei mitään erityistä ilmene. Mahtavaa, että hän pystyy olemaan taas näin kaverillinen. En tiedä onko hänellä jotain taka-ajatuksia, mutta mitä sitten. Lisäksi Ricky tuntuu olevan kauhean tunteellisella tuulella ja hokee, kuinka minusta tulee vielä hyvä nainen jollekin. Ricky kysyy olenko koskaan ollut rakastunut. Vastaan, että ehkä kerran. Ehkä yhden kerran Roniin. Se oli kokonaisuutena jotain mitä en ole aikaisemmin kokenut, ja uskon, että se on rakkautta. Kiivasta rakkautta, joka on muuttanut muotoaan nyt sisarukselliseksi yhteydeksi. Ricky sanoo, että hän aidosti rakastaa minua, koska on valmis päästämään minut vapaaksi. Sanon, että minäkin päästin Ronin pois asian hyväksyen. Toivotan Rickylle hyvää yötä sanoen, että toivottavasti voimme taas viettää kaverillista iltaa joku kerta. Olen täynnä kaverillista rakkautta ympärilläni olevia ihmisiä kohtaan. Perjantaiaamuna nousen ylös jo heti seitsemän jälkeen, koska en malta enää nukkua. Heti aamulla viestin hassulle Taunolle kuulumisia ja kysyn mitä hän toivoo joululahjaksi joulupukilta. Piparia! Käy vastaus. Hahaa. Lisäksi kysyn siltä tinderiltä, joka tunnisti minut aikaisemmissa reiveissä ulkonäöltä, että onko hän tulossa tanssimaan tänään. Meillä ei ole mitään romanttista kemiaa, mutta uudet kaverit ovat aina tervetulleita! Keskustelin edellisiltana myös Karrin kanssa. Häneenkin olisi kiva törmätä! Olen miettinyt uutta potentiaalista asuntoani ja leikkimielisesti ajattelin, että jos järjestäisin tupaantuliaiset, niin minulla ei ole ketään, ketä kutsua, koska kaikki nykyiset ystäväni Elinan lisäksi ovat miehiä, joita en kutsuisi samaan aikaan luokseni. No onneksi en ole juhlanjärjestäjä muutenkaan.

Kuuntelen perjantain ratoksi illan trancesettejä ja alan taas innostua oikein kunnolla. Vaihtelen pari viestiä Jukan kanssa, jolla on omia alkuillan menoja. Lisäksi viestittelen Jukan ystävän kanssa, joka on nykyään myös minun ystäväni. Sekä Rickyn, joka kertoo kutsuvansa ystäviä illalla luokseen. Hyvähyvä. Teen kartoitusta siitä, minne menisin viihdyttämään itseäni (ja muita) ennen kuin suuntaan tanssilattialle. Voisin luultavasti mennä Javierille, mutta hän ei ole ollenkaan samalla aaltopituudella kanssani illan fiiliksen suhteen, enkä tiedä haluanko ennemmin jo ajoissa upottautua tähän ihanaan tanssitunnelmaan, kuin vain viettää leppoisaa viininmaistajaishetkeä hänen seurassaan. Ja sitten hän toivoisi että jäisin ja joutuisin selittelemään lähtöäni huonolla omallatunnolla. Vai menisinkö Rickylle, missä varmasti voisin ottaa rennosti. Etenkin jos siellä olisi muita. En tiedä, mutta olen innoissani taas. Ihan vain siitä, että tiedän pääseväni keskelle ihania valoja ja ääniä. Ainakin todella toivon niin. Jotenkin minua samalla vähän pelottaa, että jotain menee pieleen. Minulla on ihan liian hauskaa. Nautin ihan liikaa itsekseni nyt taas tästä mahdollisuudesta päästä juhlimaan, että pelkään sen loppuvan jotenkin huonosti. Mutta toivottavasti ei. Miksi pidän niin mahdottomana sitä, että voisin olla tyytyväinen, ja että asiat voisivat onnistua? Kyse on vain hauskanpidosta. Ei edes mistään sen kummemmasta. Mutta se on iso asia minulle. Ensimmäistä kertaa vuosikausiin olen edes jollain tasolla onnellinen. Jollain tasolla olen parantunut. Olen tätä toki sanonut aikaisemminkin, mutta aina välillä havahdun uudelleen tajuamaan sen. Aloitan Javierin kanssa keskustelun jostain työasiasta ja annan hänelle tilaisuuden ehdottaa jotain, mutta hän on kiireinen töissä. Ehkä parempi niin! Jutustelen Jukan kaverin kanssa, joka on aina avoin hengailulle ja nytkin pyytää ilmoittamaan jos satun kulkemaan kulmilla. Hänellä on kiva asunto, johon aina kaikki hyvät tyypit ovat tervetulleita. Pidän siitä, ja kenties haluankin käväistä hänen luonaan ennen kuin lähden juhlimaan. Ainakin jos siellä on muita, koska en tahdo antaa ymmärtää mitään kaveruutta enempää, jos hän oikeasti on tykästynyt minuun. En saa mitään vastausta reivihenkiseltä tinderiltäni illan juhliin osallistumisesta, mutta ei se mitään. Joskus aina tulee tunne, että kukaan ei vastaa, eikä mikään asia etene, mutta en onneksi ole riippuvainen kenestäkään muusta. Katson mihin kohtalo minut johdattaa tänään!

Pesänrakennushaaveita

Jätän keskiviikkoisen työpäivän tuntien oloni turhaksi, kuten mainitsen teksteissäni. Heti kun vähän enemmän käsittelen sitä faktaa, että mitään erityistä ei ole meneillään, ja minä vain kulutan viikonloppujani vailla mitään muita kuin hetkellisiä hedonistisia päämääriä, niin aiheutan itsessäni vastareaktion. En voi jatkaa loputtomasti näin! Minulla on hauskaa. Ja se on juuri se "biletyselämänvaihe", mistä olen kuullut puhuttavan. Mutta jos jokainen viikonloppu alkaa toistaa itseään, niin tiedän jo valmiiksi, että ahdistuminen ja turhautuminen on edessä. Toki nyt ylireagoin, sillä olenhan avannut tinderin ja ylläpitänyt kontakteja deitteihini. Ja vasta ihan hetki sitten olin melkein valmis aloittelemaan tapailua jonkun kanssa. Mutta nähtävästi minun on selitettävä näitä asioita itselleni tehokkaammin ja konkreettisten toimenpiteiden saattelemana, jottei minusta tunnu siltä että jumitun uudenlaiseen oravanpyörään. Siispä yllätän itseni ja työpäivän jälkeen lähetän sähköisen asuntohakemuksen upouuteen taloyhtiöön pikkuruiseen kalliiseen yksiöön. Ei lähimainkaan sillä alueella, minne tahtoisin muuttaa. Mutta antaa kohtalon arpoa mitä tapahtuu. Vuokra-asunnon hankinta on vain välivaihe ja väliaikainen ratkaisu, josta pääsee halutessaan eroon kuukauden varoitusajalla. Kuten lähes mistä tahansa. Ja eikö Dim tai joku muu minusta kiinnostuut mies olisi valmis matkaamaan sen vartin luokseni, vaikka asuisin sen verran syrjässä? En tiedä. Ainakin itse olen sen tehnyt. Yhtäkkiä olo muuttuu malttamattoman innostuneeksi hakemuksen jättämisen jälkeen! Minulla olisi viimeinkin oma yksityisyys. Menetän rahaa, mutta saan jotain muuta. Ehkäpä se olisi sen arvoista! Ja jos ei, niin aivan yhtä helposti saan sähköisellä hakemuksella irtisanouduttua asunnosta. Jes. Illalla aika tuntuu kuluvan hitaasti. Minusta tuntuu siltä, että pitäisi tehdä jotain, muttei ole mitään tehtävää. Laitan pyykit pesuun ensimmäistä kertaa muutamaan viikkoon. En ymmärrä ihmisiä, jotka pesevät pyykkiä useita kertoja viikossa. Tai valittavat sen olevan vaivalloista, koska eihän koko prosessiin mene kuin muutama minuutti. Onneksi Javier, joka on aktivoitunut työpäivän aikana tekemästäni yhteydenotosta, aloittaa keskustelun. Ensin juttelemme politiikasta ja siitä, kuinka hän on ottanut käyttöönsä minun hänelle lahjoittamansa keittiötarvikkeen. Sitten Javier pohtii tulevaa viikonloppua. Hän tahtoisi nähdä. Haluaisi, että istuisimme yhdessä iltaa niin kuin viimeksikin. Ja ajatus lämmittää mieltäni. Kerron, että suunnittelen isoihin juhliin lähtemistä, mutta miksemme ehkä voisi tavata taas ennen kuin suuntaan juhlimaan. Olen täysin rehellinen ja ehdotan, että palataan asiaan perjantaina, jolloin fiilikset ja suunnitelmat on paremmin selvillä. Kivaa! En jumittaudu. Viestin, olen siis olemassa. Juon mukillisen terästettyä glögiä ja syön joulutortun iltapalaksi, ennen kuin nunkahdan taas autuaaseen sikiuneen nähden unia Huoratronin uudesta musiikista. 

Ja taas edessä on yksi kirkas ja keväinen talvipäivä. Nyt se ei tunnu niin ahdistavalta kuin keskiviikkona. Ehkä siksi, että olen todistaunut itselleni voivani ylläpitää deittielämääni. Siksi että olen edistänyt mahdollisuuksiani yhä aktiivisempaan seuraelämään oman asunnon etsimisen kautta. Ja olen sopinunt lounastreffit Elinan kanssa kivaan pieneen kahvilaan. BLING. Aamulla Ossi viestii minulle uudesta työpaikastaan. Hän viettää entiseen tapaansa etäpäivää oluttuopillisen kanssa. Noh. Kyllähän hän jo aikuisena ihmisenä tietää millaiset riskit ottaa. Ja missä rajat kulkee (hah!). Ehdotan että hän lähtisi naisystävänsä kanssa seuraani juhlimaan viikonloppuna, mutta se jää nähtäväksi. BLING. Ricky ikävöi minua. Kerron hänellekin, että aion etsiä itselleni oman asunnon. Kuten olin aavistellut, niin Ricky tarjoaa minulle saman tien huonetta asunnostaan. Kiitos, palataan asiaan, jos joskus tarvitsen huonetta. Rickyllä on hieno suuri asunto aivan keskustassa. Eikä siinä olisi mitään muuta vikaa, kuin sama ongelma kuin nytkin. Yksityisyyden puuttuminen. Aamupäivällä saan sähköpostin asuntoyhtiöstä, jolta olen anonut asuntoa. Ja sieltä tarjotaan minulle tismalleen haluamaani yksiötä. Saan aikaa miettiä tammikuun alkupuolelle saakka. Hui. Innostavaa ja jännittävää! Kaukainen sijainti keskustasta harmittaa minua. Mutta toisaalta alueella asuu sukulaisiani sekä ystäviäni, ja voisin kävellä sieltä toimistolleni. Saisin samaan kalliiseen hintaan yhtä pienen, mutta täysin räjähtäneessä kunnossa olevan energiatehottoman rähjän jostain kalliosta. Tai pienen huoneen keskustasta. Nyt voisin hetken harjoitella privaattia deittielämääni kauniissa uudessa asunnossa. Paikasta, josta voin sitten seuraavaksi siirtyä parempiin sijainteihin. Onneksi päätöstä ei tarvitse tehdä heti. Lähden lounaalle Elinan kanssa ja haaveilemme matkustamisesta. Tilaan salaatin, vaikka minulla ei ole nälkä. Typerää. Elina on onnellinen tapaillessaan kivaa miestä, jonka kanssa aloitti pyörimään samoihin aikoihin kun minä löysin Jukan. Elina tahtoo viettää rauhallisia koti-iltoja. Yhtäkkiä olemme taas erilaisissa elämäntilanteissa. Jukka ei ole edelleenkään niellyt ylpeyttään ja yrittänyt palauttaa someystävyyttämme. Mietin, että kuvitteleeko hän oikeasti, että minä olisin poistanut ja estänyt hänet. Menen facecbookin asetuksiin ja varmistan, ettei kukaan ole poistolistolistallani. Eikä ole. Sen sijaan huomaan, että sometililleni olisi kirjauduttu ympäri Suomea erilaisilla laitteilla. En usko että se pitää paikkaansa? Kuka menisi someeni ja miksi? Varmasti omat yhteyteni sekoilevat. Mutta ihan varmuuden vuoksi vaihdan äkkiä kaikki salasanat.

Huomaan haaveilevani omasta tilasta iltapäivällä. Asunto olisi tosi pieni. Minulla olisi vähemmän järkevää tilaa käytettävissä kuin tällä hetkellä, koska uudisrakennusten trefndi tuntuu olevan mahdollisimman rikkonaiset seinät. Ainoassa huoneessa olisi noin yksi ja puoli ehjää seinää. Googlettelen ratkaisuja, joissa kirjahyllyt on laitettu sängyn taakse ikäänkuin kodikkaaksi sängynpäädyksi. Pystyisikö sellaisessa nukkumaan? Vai pitääkö minun tunkea rakkaat teokseni verkkokellariin. Ainakaan nojatuolistani en ole valmis luopumaan. Eikä takuulla tarvitse, koska olen aina ollut hyvä löytämään kivoja ratkaisuja haastaviin innovatiivisuutta vaativiin pulmiin. Seinätila ei tosin riittäisi ainakaan ihanille maalausjäljennöksilleni. Ja sitten ainakin pitäisi käydä tarkkaan kaikki vaatteet ja roinat läpi. Inventaario. En säilyttäisi mitään ylimääräistä. Rakastan kaappien tyhjennystä. Innostun ajatuksesta! Pesänrakennusta. Olisi kivaa jos tarvitsisi tehdä jokin hankinta, mitä voisin pyydystää käytettynä ja tuntea onnistuneeni samalla tavoin, kun silloin kun löysin nojatuolini. Ihanan samettisen tuolini, joka keinuu terapeuttisesti tuudittaessaan minua iltaisin. Ja jos ryhtyisin hieman pitämään silmällä rahankulutustapojani, niin voisin takuulla matkustaa kerran tai pari vuodessa kaukomaille ilman stressiä. Kyllä tämä onnistuisi. Yhtäkkiä en malttaisi odotella ollenkaan.