kommunikaatiokatkos

Vaikka olen kauhea kontrollifriikki enkä anna asioiden lipsua vääriin uomiin etenkään arkirytmi- tai päihdeasioissa, niin olen viime aikoina tutustunut aika paljon materiaaliin, joka kirkastaaa sitä, miten yleensä ahdistusta hoidetaan. Tai miten ahdsitusta potevat ihmiset itse sitä hoitavat. Siis päihde- ja lääkenäkökulmasta. Ja olen yllättynyt että erittäin voimakkaita rauhottaviakin lääkkeitä määrätään aika heppoisesti pitkinäkin kuureina. Minulla ei ole reseptiä bentsolääkkeisiin, jotka siis oikeinkäytettynä vievät ahdistuksen tunteen pois lähes saman tien. Eivätkä tarvitse viikkokausien aikaviivettä, jotta vaikutus alkaisia tuntua, kuten nämä muut lääkitykset. Siksihän ne ovat niin ihania ja haluttuja! Ja koska nykyään itsekään en suotta syyttä tahdo lillua kärsimyksessä, niin nappaan heti perjantaiaamuna normaalin lääkitykseni lisäksi puolikkaan diapamin ja rivatrilin karkoittamaan heti aamusta sisimmässä pyörivä ahdistus pois. Jotkut syövät tällaisia joka päivä! Joten minä saan turvautua niihin aina silloin tällöin kun tarve on oikea. Ja koska tänään en ole lähdössä viihteelle ystävien kanssa, vaan tarkoitus on viettää rauhallinen ilta perhejutuissa, niin en voi jättää ahdistuksenpoistomahdollisuutta kavereiden tai muiden lievien päihteiden varaan. Heti aamulla ajattelen, etten saa pilata tätä päivää olemalla allapäin ihan turhaan. En halua miettiä Javieria kun pitäisi keskittyä johonkin  ihan muuhun. Ja näiden lääkkeiden avulla se on mahdollista. Ja sitä paitsi. Edellisiltana olemme vaihtaneet kuulumisviestit Javierin kanssa ja hän ei ole reagoinut mitään viimeisimpään pitkään viestiini. Ei mitenkään, vaikka on sen jälkeen ollut somessa tuntikausia sekä tänään että huomenna. Ja koska asia häiritsee minua, niin heti perjantaina iltapäivän aikana kysyn suoraan, että onhan kaikki okei. Ja että ymmärrän lomakiireet, mutta vastaamattomuus tuntuu tylyltä. Lisäksi vitsailen jotain  kommunikaatioharjoituksista, jottei hän ottaisi sitä liian painostavana. Todellakin teen tämän, koska kehtasi loukkaantua minun viestistäni ilman mitään syytä. Ja minä aion olla se joka osaa sanoa jos jokin asia häiritsee. Koska onhan se oikeastikin vähän kylmää, ettei viitsi vaivautua uhraamaan vastaamiselle kymmentä sekuntia. Muuten asia vaivaisi minua. Me olemme sopineet voivamme puhua mistä vain ja Javier on valittanut minun huonosta kommunikaatiostani. Joten nyt ainakin yritän olla riittävän neutraali, mutta tuoda silti esille minua vaivaavan asian. Ja se tuntuu oikealta ainakin nyt kun Javier ei ole vielä ehtinyt vastata.

Huomaan kuinka aamulääkkeet ovat tehneet kraaterista enimmäkseen tunnottoman. Mukavan turvallista. Teen kaikkeni etten pilaa fiilistäni tänään. Ja kaikki yhteydenpito Javierin kanssa varmasti auttaa asiaa, vaikka hän sanoisi mitä. Me ollaan nyt uusilla vesillä ja täällä käytetään vähän erilaisia hengenpelastusmenetelmiä. Joten ui tai uppoa. Huomaan pystyväni keskittymään hauskanpitoon kavereiden kanssa, ja nautin keskusteluista Ninon ja Karrin ja muiden kanssa. Mutta siinä samalla minun pitää huolehtia prioriteetistani ja siitä, että välit Javieriin ovat hyvät turhan stressaamisen välttämiseksi. BLING. Javier vastaa ja valittelee huonoja nettiyhteyksistä ja niin edelleen. Sanoo, ettei ole mitään syytä stressiin. Halihymiö. No. Onhan hän roikkunut somessa, joten nähtävästi sitten unohtanut vastata minulle. Mutta sellaista sattuu. Vastaan toteamalla, että haluan vain että meidän on helppo puhua toiselle mistä vain, ja selvittää mahdolliset huolet heti. Iloisesti ja hymiöin. Ja toivotan hyvää perjantaita. Olen iloinen että otin asian selville, koska muuten asia olisi häirinnyt minua enemmän. Ja ehkä nyt Javier käsittää että on epäkohteliasta jättää vastaamatta viesteihin. Mutta toki jos hän ei kunnostaudu ja viitsi välittää sen vertaa, että pitäisi normaalisti yhteyttä, kun viestintä on muutenkin niin harvaa, niin kyllähän sekin jotain kertoo hänestä miehenä. Mutta olkoot hän ongelmineen ja käytöstapoineen siellä kaukana. Emmeköhän ole viisampia kun hän palaa takaisin. Olen miettinyt, että jos hän kutsuu minut luokseen sitten palattuaan Suomeen ja palauduttuaan rankasta matkasta varmastikin sen kaksi viikkoa lisää. Niin katkerohetkilläni olen miettinyt, että sanoisin, että tulen kyllä jos hän ei ole tapaillut muita lomansa aikana. Mutta että en tule, jos hän ei tuon vertaa arvostanut minun esille tuomiani tunteita ja toiveita suhteen etenemisestä. Etenkin kun tavallaan edellistapaamisemme päättyi siihen, että hän hyväksyi ehtoni sanattomasti. Harrastamalla kanssani maailman parasta seksiä, vaikka olin aiemmin sanonut, että niin saa tapahtua vain jos me sitten oikeasti tapaillaan. Hah ihan kuin sillä olisi jotain merkitystä. Hän voi nähdä tilanteen aivan toisin. Koska hän ei suostu puhumaan. Jotenkin jopa villiinnyn ja vapaudun, kun ajattelen että lähes kaikki vastuu tilanteemme etenemisestä on minulla. Ja jos hän on kykenemätön kehittymään niin pikkuhiljaa kai lopputuloksestakin alkaa tulla minulle vähämerkityksisempi. Jep, tällaista voin taas kirjoittaa silloin kun ahdistus ei polttele rinnassa menetyksenpeloissansa. No mutta. Tänään on edessä siis rauhallinen ilta. Ja huomenna aikaisin suoritan sukujuhlavelvoitteet, jonka jälkeen pääsen varmasti viettämään kivaa iltaa taas ystävien pariin. Joten ainakin on kaikenlaista mihin keskittyä viikonloppuna. Mutta kun puoli tuntia myöhemmin näen Javierin lukeneen kivan viestini ja viikonlopputoivotukseni, eikä hän vastaa taaskaan mitään, niin minua alkaa ärsyttää. Siis camoon. Juuri toiveikkaana yritän kehittää kommunikaatiotamme ja panostaa siihen, että voisimme olla vaivattomammin yhteyksissä pikkuasioistakin. Niin Javier jättää taas reagoimatta. En voi olla lähettämättä hänelle viestiä, jossa lisään, että on yleensä kiva vastata edes jotain. Ja vastaamattomuus tuntuu tylyltä. Se on totta. Hänestäkin tuntuisi pahalta. Jos tämä nyt saa hänet ahdistumaan niin sitten hän ei todellakaan ole valmis mihinkään, mitä häneltä odottaisin. Jos hän ei ole valmis vaihtamaan muutamaa viestiä muutamaa kertaa viikossa, vaan kokee sen painostuksena. Niin ihan varmasti ärsyynnyn vielä enemmän. Ja kuluu tunti eikä Javier reagoi viesteihin mitenkään. Onneksi tämä ei saa ahdistustani täysillä aktivoitumaan nyt kun mun sydämel on keinotekoinen kypärä (samuli edelmannin äänellä) taas hetken. Ainakin järkeviä asioita on sanottu ääneen. Jos Javier ei käsitä miten normaalit ihmistunteet toimivat, niin voin kyllä mieluusti sen hänelle kertoa. Ja hänen tämänhetkinen käytöksensä viittaa siihen ettei häntä juurikaan kiinnosta mitä mieltä minä asioista olen.

Torstaitoivo

Aurinkoisena keskiviikkona pääsen lievän ahdistuksen saattelemana puistopiknikille uusien ystävieni kanssa. Tai ei ne enää ole uusia. Yhä läheisimmäksi tullut, siinä kaiken muun ohessa laajaksi kasvanut, hymyileväisten ja ihanien ihmisten porukka, josta saan olla tosi kiitollinen. Vielä pari vuotta sitten en tuntenut ketään näistä ihmisistä, joiden kanssa nykyään juttelen lähes päivittäin ja tapaan viikoittain. Niin monta puhelinnumeroa, joihin soittaa jos kaipaa seuraa tai tekemistä. Aina näissä tilanteissa on uskottava siihen, että kaikelle on aikansa ja paikkansa. Jos jokin pieni asia olisi mennyt menneisyydessä toisin, niin en ehkä tuntisi näistä ihmisistä ketään. Ja se olisi minulle suuri menetys. Jos olisimme Javierin kanssa heti alkaneet treffailla olisin menettänyt monta upeaa kokemusta ja nämä ystävät. Siksi koitan olla ajattelematta sitä, että kun me kaksi vuotta sitten tapasimme ensi kertaa, niin olimme molemmat eronneet ihan samaan aikaan. Vaikkei Javier kertonutkaan sitä minulle tuolloin. Olimme molemmat juuri lähteneet pitkistä parisuhteista, ja olisimme voineet siirtyä suoraan suhteeseen toistemme kanssa jättäen kaikki nämä välivaiheet väliin. Se ajatus tuntuu kutkuttavalta. Se, ettei Javier olisi ehtinyt tapailla tässä väissä lukuisia muita naisia. En tiedä miksi tunnen lievää mustasukkaisuutta (?) sitä kohtaan, että hän on ottanut kaiken irti sinkkuelämästä. Jos olen ihan rehellinen niin tunnen närkästymistä siitä, että hän on ehtinyt kestitä aamiaisia varmasti monelle naiselle minun lisäkseni. Mistä tämä tunne kumpuaa? Koska sille ei ole mitään oikeutusta ensinnäkään siksi, ettemme ole olleet missään vaiheessa toisiimme sitoutuneita. Mutta pääosin siksi, että minä olen todennäköisesti ottanut kaiken sinkkuelämästä irti vielä häntäkin tehokkaammin. Siinä missä Javier on keskittynyt lähinnä pinnalliseen seksihuvitteluun. Niin minä olen ehtinyt laittaa likoon oikeita tunteita jo vaikka minne. Ja se häiritsisi minua varmasti enemmän. Se, jos Javier sanoisi, että hän on ehtinyt vakavissaan ihastua jo monta kertaa. Sen sijaan hän sanoo, että on vain pitänyt hauskaa ja minun lisäkseni hän on yhden kerran kiinnostunut naisesta, jonka kanssa mitään juttua ei sittemmin syntynyt. Liittyyköhän tämä itsekäs ja absurdi fiilis taas johonkin narsistiseen persoonallisuushäiriöön, missä yksilölle ei riitä, ellei toinen osapuoli ole osannut ennustaa tätä suhdetta kristallipallosta ja odottaa kiltisti sitä luostarissa. Tiedän, että moni kokee tahtomattaan samoin. Olen nähnyt tilanteita, joissa selvästi ollaan katkeria jostain vanhasta säädöstä. Mutta miksi? Ja typerintä on, että uskon Javierin tuntevan samoin minua kohtaan. Mutta ymmärtääkö hän, ettei näitä tunteita ja ajatuksia pidä kuunnella? En usko. Ja juuri sellaisesta inhimillisestä ymmärtämättömyydestä ja sokeudesta monet turhat ongelmat tulevat. Menneistä jutuista on pakko pystyä päästämään irti. Jos sen toisen tunteet kohdistuvat nyt sinuun, niin ei sillä ole väliä missä ne aiemmin olivat. Mutta se on helpommin sanottu kuin tehty.

Keskiviikkona auringosta ja ystävistä huolimatta sisimmässä töksähtelevä ahdistus saa minut stressaamaan aina hetkittäin tilannetta Javierin kanssa. Kun muut jäävät jatkamaan iltaa vielä hetkeksi, niin minä haluan suunnata kotiin katsomaan jotain hyvää sarjaa ja herkuttelemaan toffeesuklaalla. Halaamme kavereiden kanssa toisiamme kadulla ihan kuin heittäisimme hyvästejä, vaikka varmaan taas näemme toisemme  seuraavana päivänä tai viimeistään viikonloppuna. Joudun hillitä itseni etten ala kysellä vielä Javierilta kuulumisia koska tiedän, että hänen kannattaa antaa olla rauhassa. Mutta kun olen päättänyt ottaa yhden lasillisen viiniä ja valikoin uutta sarjaa katsottavaksi saan viestin. BLING. Ja se on Javier. Samantien hymy nousee kasvoilleni ja olen tyytyväinen, etten ottanut häneen ensin yhteyttä. Javierin kanssa passiivinen kärsivällisyys toimii parhaiten. Mutta onko se huijausta jos taktikoi deittipelilaudalla? Vai pyhittääkö tarkoitus keinot? Hah, en usko että on väärin muokata omaa käyttäytymistään toiselle sopivaksi. Mutta muistan jonkun tilanteen menneisyydestä, missä yllätyin todenteolla, kun näin entisen kumppanini hänen harrastukavereidensa kanssa. En meinannut tunnistaa koko ihmistä. Hän omaksui siinä porukassa ihan eri roolin ja vaikutti eri tavalla tyytyväiseltä. Mutta ei kai siinä ollut mitään pahaa. Javier lähettää viestin koskien jotain televisio-ohjelmaa. Hyvin kaverillista. Ei mitään lämpöä. Mutta tosi harvoin Javierin viesteissä on ollut lämpöä. Ja se on tapahtunut aina silloin, kun itse olen kokenut välimme etäisiksi. Ne jotkut harvat sydämet ja rakkauslaululinkit. Ne ovat aina tulleet silloin kun olen jo luovuttanut ja siirtynyt eteenpäin. Siksi passiivinen kärsivällisyys toimii Javierin kanssa parhaiten. Vaihdamme muutaman viestin. Mutta sain vielä viimeisen sanan aamuun, joten nyt torstaina odotan kepeän keskutelumme jatkuvan. Nyt kun hän osoitti ajatelleensa minua siellä matkansa uumenissa, niin koen taas voivani vaivattomammin ottaa häneen yhteyttä. Olen herännyt aika hyväntuulisena. Ahdistus on selvästi heikentynyt vuorokauden takaisesta. Siksikö kun on jo torstai? Vai siksikö kun olen saanut vaihtaa edes pari sanaa Javierin kanssa? Otan aamulääkkeen ja vastailen parin ystävän kivaan viestiin. Tänään on vielä kaunista ja ehkä kokoonnumme myöhemmin ulos hymyilemään ystävien kanssa. Ennen sitä käyn terassilounaalla perheeni seurassa.

Olen saanut kommentin jossa tarkennetaan, että varsinaisesta ahdistuneisuushäiriöstä puhutaan vasta siinä vaiheessa, kun ahdistus vaikuttaa heikentävästi ihmisen toimintakykyyn. Lääketieteellisesti tämä varmasti pitää paikkansa. Olen saanut lääkäriltä lääkityksen ahdistukseen, mutta se ei tarkoita että minulla olisi mitään varsinaista tutkittua diagnoosia. Itse olen sitä mieltä, että ahdistus voi olla hyvinkin vakavaa, mutta silti olla lamaannuttamatta ihmistä. Ja uskon, että siinä vaiheessa kun ihminen ei kykene enää toimimaan ja liikkumaan on kyse muustakin kuin ahdistuksesta. Ehkä masennuksesta, paniikkioireista tai sosiaalisten tilanteiden pelosta. Jotka kaikki sekavasti voivat sulautua toisiinsa. Itse koen kärsineeni tosi pahasta ahdistuksesta. Etenkin viime vuonna. Se tuska oli fyysistä ja pelottavaa. Epätoivoista. Mutta se ei ole estänyt minua menemästä tekemään asioita. Minä olen vuodattanut ne ahdistuksen kyyneleet ravintolan terassilla, ulkomailla ja treffeillä sen sijaan että olisin jäänyt itkemään pelkästään kotiin. Ahdistus ei ole pysäyttänyt minua, mutta se on vääristänyt minun toimintakykyäni. Se on antanut minulle häiriintyneitä ajatuksia ja tunteita, ja pakottanut minut toimimaan aivan toisin, kuin olisin toiminut ilman ahdistusta. Se siis oikeastaan vaikuttaa toimintakykyyni sittenkin. Mutta vain hieman toisin kuin ensialkuun ajattelisi. Ja jotenkin näiden asioiden ymmärtäminen ja läpikäynti ehkä tulee helpottamaan ahdistuksesta eroon pääsemistä. Kun edes jollain tavalla pystyn käsittämään, että joskus pahalla hetkellä minun tunteitani ohjaa ahdistus. Enkä minä tai joku oikea asia. Silloin siihen on helpompi suhtautua.

Mutta ei se ole niin helppoa

Tiistaina menen suoraan kotiin ja tunnen oloni niin väsyneeksi, että laitan herätyskellon soimaan puolen tunnin päähän, ja nukahdan hetkeksi kevyeen uneen. En anna itseni nukkua pidempään, koska muuten olosta tulee tunkkainen ja typerä. Sitten pakotan itseni ylös ja imuroin pikkuasuntoni ja sitten menen tapaamaan perhettäni. Ja vilkuilen vähän väliä kelloa, että kuinka paljon tätä iltaa on vielä jäljellä. Päivällä vielä olin hymyileväinen ja pystyin tuntemaan tasaista tyytyväisyyttä hetkittäin. Mutta illalla se on yhtäkkiä vaikeampaa. En odota kuulevani mitään Javierista, koska olen jo ihan varma etten kuule. Hänen edellisiltainen reaktionsa viittaa siihen, että hän on kiireinen ja stressaa siellä muista menoistaan tuttuun tapaansa. Eikä pysty silloin keskittymään muuhun. Hän kokee, että muiden tulee automaattisesti ymmärtää se. Ja minua ärsyttää ettei hän voi olla minua kohtaan kivempi. Etten minä ole erityisasemassa muihin nähden ja saa kuulla mitä hänelle oikeasti kuuluu. Ettei hän tukeudu minuun stressaavien tilanteidensa keskellä, kuten esimerkiksi Karri, jonka kanssa juttelemme myöhään iltaan. Koska Karrilla on yksinäinen olo. Ja tekee hyvää jutella jonkun kanssa. Meillä on jokin yhteys ja molemmat olemme siitä kiitollisia. Miksei Javier voi ajatella näin? Olen aina arvostanut tosi vahvasti sitä, että yhteydenpito on vaivatonta ja aktiivista. Että jos on joku kenen kanssa haluat olla tekemisissä, niin ei tarvitsisi miettiä erikseen, että häiritsenköhän häntä nyt ottamalla yhteyttä. Ja nyt juuri koen että häiritsisin Javieria. Koen että on hänen vuoronsa. Luisun taas leikkeihin, etten säikäytyä häntä pois tai tee itsestäni tunkeilevaa narria. Mutta oikeasti jos ajatellaan ilman turhia epäilyksiä ja ahdistuksia, niin matkalla on usein kiire ja keskittyminen on ihan muualla. Ja Javierilla on hiottavaa omissa kommunikaatiotaidoissaan. Eikä hän tarkoita mitään henkilökohtaista pahaa minua kohtaan. Enkä ole edes ajatellut näitä asioita tiistai-iltana. Vaan vasta nyt keskiviikkoaamuna, kun ajatus tulevasta kotimaan matkastakin tuntuu liian pelottavalta. Ja tänään on tarkoitus mennä pikkupiknikille kavereiden kanssa, mutta mitähän siitäkin tulee. Negatiivinen aamuasenne yltää siis ihan kaikkeen. Joten se ei ole aitoa. Ja kohta se taantuu.

Mutta oma fiilikseni olisi takuulla parempi jos olisin saanut kuulla Javierilta suoraan ääneen sen, että suhteemme on kehittymässä. Silloin en epäilisi vähän väliä sitä, että hän vain käytti tilaisuutta edellistapaamisella hyväkseen. Syödäkseen sen kakkupalan, sekä säästääkseen. Mutta koska en aio sitä nyt kysyä, niin ajatukselle on turha antaa enempää sijaa. Se selviää kyllä jatkossa. Ja sitä paitsi edellinen selittely ei pidä edes oikeasti varmaan paikkaansa. Minulle ei olisi edes riittänyt se, että Javierin mukaan suhteemme on kehittymässä. Koska tiedän jo nyt, että hän ajattelee niin. Se mitä oikeasti ja itsekkäästi tahtoisin kuulla, on se, että hän nyt vain odottaa minua. Eikä ajattele enää ketään muuta. Jää minusta riippuvaiseksi. Vain minusta. Minua varmaan eniten ahdistaa ja ärsyttää tällä hetkellä se, ettei minulla ole valtaa häneen riittävästi. Etten kontrolloi koko tilannetta. Välillä huomaan suhtautuvani tähän(kin) tapailuun kuin pelinä, jonka haluan voittaa. Joku on tainnut siitä jossain kommentissa minulle mainitakin. On totta, että olen kyllä ihastunut Javieriin ja nautin aidosti yhdessäolostamme. Mutta jos suurin tavoitteeni tällä hetkellä on saada hänet tunnustamaan ääneen, että hän tahtoo vain minut. Niin mitäs sen jälkeen? Minun ajatuksissani olisin sitten voittanut tämän tapailupelin. Kenties sitten alkaisin olla katkera ja ahdistunut kaikesta väärästä mitä hän on mielestäni minua kohtaan tehnyt. Mitä jos sitten alan vain kostaa saamallani vallalla hänelle turhia asioita? Vai pystyisinkö aidosti panostaa suhteeseen tämän henkilön kanssa? Aikaisemmin parisuhteessa olen ollut aika kolea ja lapsellinen. Muistanut joka ikisen väärän asian, joka minua kohtaan on tehty, enkä ole pystynyt päästämään niistä kokonaan irti. Mikä taas on aiheuttanut sen, että aina kun meinaa olla liian kivaa, niin olen torpannut sen jotenkin. En ole antanut itseni nauttia liikaa hyvistä hetkistä, koska olen potenut jotain häiriintynyttä huonoa omatuntoa siitä, että olen suhteessa, jonka toisen osapuolen en koe olevan riittävän hyvä. Mutta pelkojen takia en ole pystynyt irtaantumaan epätyydyttävästä suhteesta. Enkä ole myöskään osannut korjata niitä asioita, jotka ovat tehneet suhteesta ajoittain epätyydyttävän. Olen tuntenut olevani oikeutettu katkeruuteen. Tajuamatta sen hulluutta itse. Ja kaiken tämän kautta molemminpuolinen kunnioitus on vaurioitunut, ja sitä on vaikea palauttaa. Tämä asia on tosi vaikea miettiä. Koitan aidosti pohtia, mikä se tunne on silloin ollut. Mutta mitä tahansa se on ollut, niin ainakaan en tahdo palata enää sellaiseen tilanteeseen. Joten on tietoisesti työskenneltävä sen eteen, että pystyy hyväksymään ja unohtamaan täysin kaikki menneet tai nykyiset epämukavat hetket ja toisen huonot puolet. Tai olla tietoisesti edistämättä tilannetta suuntaan, joka ei tulisi kuitenkaan toimimaan. 

On täysin mahdollista, että tietyt Javierin tavat ja puutteet alkaisivat häiritä minua tulevaisuudessa liikaa. Viimeisen parin vuoden aikana olen huomannut, miten tärkeää minulle on se, että toinen on minua parempi. Hänessä tai hänellä on oltava jotain mitä voin katsoa ylöspäin. Se voi olla ulkonäkö, omaisuus tai jokin taito tai erityispiirre. Minulla on oltava tunne siitä, että olen onnekas saadessani olla toisen kanssa. Ja se tunne on minulla useimmiten näiden ihmisten kanssa ollutkin. Jokaisella on omat erityiset ominaisuudet, joiden vuoksi olen heihin ihastunut sen lisäksi, että olen tuntenut heihin jotain yhteyttä ihmisinä. Mutta pidänkö siis itseäni niin erityisenä yksilönä, että ajattelen muiden tarvitsevan paikata omia puutteitaan ulkoisilla avuilla? Jotta he olisivat riittävän hyviä. Jotta heidän heikkoutensa tulisivat hyvitetyiksi. Nämä on aika pelottavia ajatuksia, mutta ehkä ainakin jollain tasolla tosia. Joskus minusta tuntuu, että valtaosa treffieni sisällöstä ja viestinnästäni on esittämistä haluamaani päämäärää varten. Olen muuttanut käytöstäni ja itseäni niin paljon, että välillä tunnen oloni vieraaksi itselleni kun ajattelen jotain mennyttä kohtaamista. Se, että olen niin hellä ja avoin Javierille treffiemme aikana, on tietoista toimintaa. Jotta saisin Javierin tekemään kuten tahdon. Mitä jos tämä ahdistus on minun se piirre, joka ajaa minua toimimaan millä tahansa keinoilla kohti kontrollia ja valtaa. Se on vain puettu sydänsuruksi. Usein kun voin huonosti niin se johtuu siitä, etten saa jotain mitä haluan riittävän nopeasti. En pysty erottelemaan aitoja tunteita ahdistuksesta ja itsekkyydestä. En osaa erotella todellisia haaveitani siitä, että tavoittelenko jotain vain jonkun välipalkinnon vuoksi. Siksi että voisin todistaa jollekin tai itselleni jotain. Koska eihän tämä nyt ole sitä räiskyvää satavarmaa rakkautta, kuten esimerkiksi Ronin kanssa. Pitikö minun odotella sellaista? Vai onko tämä aito intohimo ja kiintymys Javieriin hitaalla kehityksellä oikea tie toimivaan suhteeseen? Kaikki tämä saa minut kuulostamaan laskelmoivalta ja tunteettomalta. Mutten koe olevani sellainenkaan. Ehkä välimaastosta löytyy muita vaihtoehtoja. Ehkä edellämainittuja asioita ei kuulukaan erotella toisistaan, vaan ne kuuluvat elämään. Kaikessa tässä on mukana kuitenkin aito tunne ja toive rakkaudesta. Luulisin. 

Iltapäivää kohden olo ehkä tasoittuu jonkin verran, muttei ole sillä tasaisella tasolla, jolla se aikaisemmin on ollut. Se kraateri tuntuu rinnassa tai vatsassa, vaikkei ihan kauheasti sykähtelisikään. Muistan kun en tuntenut sitä joskus ollenkaan. Mutta tämänkin asian kanssa on oltava kärsivällinen. Aion syödä minulle viime vuonna määrättyä voxra-lääkettä sellaisena kuurina, jollaiseksi se minulle määrättiin. Lopetin lääkkeen käytön lähes heti kun oma oloni oli tasainen ja hyvä. Sen jälkeen onnellisuus säilyi vielä pitkään. Useita kuukausia. Siksi en ole ajatellut lääkkeen olleen merkittävä tekijä onnellisuuden tunteen kanssa. Mutta se varmasti auttaa ahdistusoireiden hoitamisessa. Aikaisemmin ajattelin, että on paras kärsiä aidosti kaikki tunteet, mitä elämä tuo tullessaan. Mutta enää en vain jaksa. Etenkin koska minusta tuntuu, ettei ahdistukselle ole mitään oikeaa syytä! Jos minulla on vain oire eikä sen aiheuttajaa, niin miten voisin saada oireen loppumaan? Jokin kohta kropassani tai sielussani on rikki. Ja haluan korjata sen. Ja käyttää siihen kaiken avun minkä voin saada. Ahdistus vääristää käyttäytymistäni. Koska silloin kun en tunne sitä, niin en koe samalla tavalla tarvetta jatkuvasti velloa näissä asioissa. En panikoi mitään viestimisasioita ja suhtaudun kaikkeen rennommin. Ollessani onnellinen en tarvitse mitään. Siltä minusta hieman aiemmin tänä vuonna tuntui pitkän aikaa. Ja nytkin aina hetkittäin. En koe tarvitsevani parisuhdetta silloin. Ja se on se oikea tunne mikä pitääkin olla. Ettei tee asioita siksi koska tarvitsee jotain. Vaan siksi, että se tuntuu hyvältä ja oikealta. Ja juuri siltä minusta tuntuu silloin, kun olemme yhdessä Javierin kanssa. Plaah, aivan turha ylianalysoida näitä asioita. Mutta asioiden vääntely auttaa minua henkilökohtaisesti käsittämään paremmin missä mennään ja näkemään minkälaista oma käytökseni on.

Back to happiness

Selviydyn maanantaista aika hyvin. Päätän etten mene ruokakauppaan vaan tarkistan, mitä kaapeista löytyy ja kokkaan niistä jonkin ruoan. Ja jostain syystä juuri nämä jämäruoat ovat välillä parhaita. Tällä kertaa löydän pastan sekaan pian vanhentuvat leikkeleet, kermaa, maissia, pinaattia ja edellisviikon uunimakkaraillallisesta jääneet juustoraasteet. Nam! Kaksi annosta kelpaa perheenjäsenellenikin. Ja kissa nuolee loput. Vietän iltaa katsellen Breaking Badia, jonka katsominen jäi meillä aikanaan kesken Manuelin kanssa. Ja Westworldia, jossa en meinaa pian pysyä kärryillä. En kuule Javierista mitään, mutta ajattelen pitää häneen normaalisti yhteyttä ja illalla lähetän kivan kuulumisviestin, jossa vielä toivotan kivaa iltaa. Ja vähän myöhemmin Javier vastaa minulle maisemavalokuvalla. Ei sanan sanaa. Jos roolimme olisivat toisin päin, niin Javier loukkaantuisi verisesti siitä, etten vastaisi hänen viestiinsä muutoin kuin kuvalla. Ollessani omalla minimatkallani muutama viikko sitten vastasin johonkin Javierin turistikäyntiin liittyvään kysymykseen muun keskustelun lomassa, että jutellaan tästä enemmän sitten kun näemme. En tarkoittanut sillä mitään pahaa, vaan lähinnä halusin osoittaa, että tahdon nähdä hänet pian kun palaan lomalta. Ja kun kotiin saavuttuani ehdotin suoraan Javierille tapaamista (i need hugs!), niin hän torppasi minut käskien hakea halaukseni muualta. Muka vitsikkäästi. Antaen minun ymmärtää, että hän on kiireinen. Ja jälkikäteen Javier paljasti, ettei tahtonut tavata minua, koska olin ollut niin tyly hänelle aiemmin ja halunnut puhua kuulumisista myöhemmin. Enkä silloin heti. Taas yksi loistava esimerkki siitä, miten väärin Javier on ottanut minun hyvänä tarkoittamani lauseen. Hän on suuttunut minulla aivan turhaan, eikä edes vaivautunut kertomaan minulle olevansa vihainen. Ja hän syyttää minua huonosta kommunikaatiosta! Nyt tätä miettiessäni oikein turhaudun, koska se osoittaa miten sokea Javier on omalle käytökselleen. Hän odottaa muilta jotain mitä itse ei osaa antaa. Miten saisin hänet käsittämään sen? Hetken aikaa mielessäni välähtää, että Javier on liian hankala ja vaurioutunut. Sellainen ihminen, joka jo valmiiksi kostaa toiselle asioita, joita on kehitellyt omassa päässään. Sellainen, joka jo valmiiksi pettää ja on inhottava, koska toinen on varmasti kuitenkin ansainnut sen. Sellainen joka aina epäilee pahinta. Ehkä Javierila on sama paniikkioire potentiaalisissa hylkäämistilanteissa kuin minulla, mutta hän ei vain tajua sitä, eikä siten osaa edes yrittää päästä siitä eroon. Pitäisikö minun aina olla varpaillani siitä mitä sanon, ja varmistella ettei hän vain ole vahingossa loukkaantunut jostain? Ja sitten saattaa kulua päiväkausia, kun hän on vihainen ja loukkaantunut, ja minä vain ajattelen hänen olevan kiireinen ja kaiken olevan kunnossa. 

Nythän minun pitäisi samalla logiikalla olla vihainen ja pettynyt siihen, ettei Javier vaivautunut vastaamaan viestiini oikeastaan ollenkaan. Ja heti minusta tuntuu, etten taida vaivautua ottamaan yhteyttä häneen enää ennen kuin hän tekee sen itse. Minua ärsyttää. Ärsyttää, koska näemme kaiken niin eri tavoilla ja pelkään, ettei hän olekaan kykenevä tai valmis joustamaan omista jäykistä näkökulmista ja traumoistaan. Minä sentään yritän muuttaa omaa käytöstäni ja nähdä asiat realistisesti, enkä omien valheellisten tunteiden ja ajatusten värittäminä. Siispä huokaisen syvään ja koitan antaa asian olla stressaamatta minua. Heti kun tilaisuus tulee, niin aion ilmaista Javierille, että olen huolissani siitä, ettei hän näe omaa käytöstään. Mutta nyt annan hänen ottaa minuun yhteyttä seuraavan kerran. Ihan pieni mykkäkoulumurjotus nostaa sisälläni päätään. Ja koitan olla antamatta sille valtaa. Oikeastaan koen, että tämä ahdistushäiriö, joka on kai seurausta erilaisista vaikeista elämänkokemuksista ja alttiuksista, vääristää kaikkea käytöstä sekä minussa että muissa. Aika harva ihminen on oikeasti tasapainoinen ja kykenee toimimaan ilman mitään vääristyineitä odotuksia. Aika harva varmaan tajuaa sitä, että omat ajatukset ja tunteet eivät vastaa realiteetteja. Koska lähes jokaisella on taustalla niitä kokemuksia, jotka laukaisevat vähäisiä tai merkittäviä oireita, jotka vaikuttavat etenkin ihmissuhteisiin. Ja usein se on ahdistusta. Mutta ahdistus kai kuuluu normaaliin elämään. Vaikka se ohjaakin käyttäytymistämme eri tilanteissa joskus liikaa. Joten onko kyse sairaudesta tai häiröstä ollenkaan, vaan vain inhimllisestä ihmisyydestä? Missä se raja menee, että mikä on normaalia epäröintiä ja elämäntuskailua, ja mikä on sitä tilanteita pilaavaa panikointia, jossa ylireagoidaan ja olla sokeita? Ja mitä tapahtuu jos onnistuu pääsemään näistä niin sanotuista menneisyyden kahleista vapaaksi. Niin, ettei enää ahdistaisikaan yhtään ylimääräistä. Osaisi nähdä tilanteissa, tulevaisuudessa ja ihmisisissä hyvää sen sijaan, että epäilee aina hyvien asioiden menevän jollain tavalla pieleen. En tiedä, mutta aion yrittää ottaa selvää. Ja sitä paitsi. Minähän jo onnistuin jokin aika sitten tässä osittain. Koin olevani onnellinen. Enkä tarvinnut ketään! Ja aion pikimmiten palata siihen tilaan. 

 
En ole varma mitä tässä välissä ehti tapahtua (Javier?), kun kadotin sen hyvän flown hetkeksi. Ja ahdistus, jonka olin oikeastikin jo unohtanut, palasi osittain pikkuhetkiksi takaisin. Mutta on ollut ehkä hyvä saada siitä muistutus. Ehkä osaan entistä paremmin arvostaa taas tasaisuutta jatkossa. Nyt kun olen saanut purkaa taas ajatuksiani Javierista on oma oloni kevyempi ja parempi. Minun on ehkä helpompi olla, kun en näe Javieria niin tavoiteltavana ja hyvänä yksilönä. Minunkin on helpompi päästää toisesta irti, kun hän ei ole täydellinen. Kun voi ajatella, että hän olisi kohdellut minua kuitenkin huonosti. Mutta eihän nyt tarvitse ajatella tällaisia asioita ollenkaan, vaan vain keskittyä nykyhetkeen ja ottaa rennosti. Olen vaihdellut kivoja kuulumisia Karrin ja Ninon kanssa. Ja suunnittelemme innolla muutaman mahtavan ystävän kanssa pientä kotimaareissua seuraavan viikon viikonlopulle. Alan aidosti innostua siitä! Fiilis on hyvä. Mutta siitä huolimatta haen tiistaina lounastauon aikana ahdistuslääkkeeni apteekista auttamaan minua tässä prosessissa, jonka tarkoituksena on päästä riippumattomasti onnelliseksi ennen kuin Javier palaa takaisin. Siis ainakin vähäsen. Back to living in a moment! Täytyy muistaa muistuttaa itseään päivittäin hetkessä elämisestä. Siitä, ettei mitään sellaista kannata murehtia, mille ei voi mitään. Asetan puhelimeni taustakuvaksi tsemppaavan iskulauseen, jotta aina puhelinta vilkaistessani saisin alitajuisia vaikutuksia tukemaan huolettomuuttani. Kiva leppoisa tiistai on edessä.

Pakkotauko

Olen ollut lomalla vain jonkin aikaa, mutta silti sunnuntaina ajatus maanantaista tuntuu ihan käsittämättömältä. Se on varmaan osa sitä lomaltapaluustressiä, kun miettii, että onkohan jotain tullut mokattua ja jokin kauhea kaaos odottaa toimistolla. Tai huomaavatkohan kaikki etten ole ehtinyt ajatella työasioita sekuntiakaan, eikä se edes kiinnostaisikaan. Mutta heti maanantaina on yllättävän helppo hypätä rutiineihin ja huomata, että työt pyörivät kyllä vaikken olekaan ollut lukemassa ihan heti kaikkia kuuttakymmentä sähköpostia. Varmaan suurin osa ihmisistä tuntee samanlaisia fiiliksiä, joten pystyn ohittamaan hetkelliset motivaatiopuutokset tehokkaasti. Ja minulla on lomia vielä edessä, mikä keventää huomattavasti työpäivien kulkua. On taas arkinen alkuviikko, mutta ajatus potentiaalisesta ahdistuksesta muistuu mieleeni vasta aamupäivän aikana. Kuten olen aiemmin päättänyt, teen kaikkeni etten anna sille mitään sijaa. Sekä itse että keinotekoisiakin apuvälineitä käyttäen. Mutta nyt Javier, joka voisi olla kaikista suurin tekijä ahdistukseni alkamiselle, on kaukana toisessa maassa seuraavat pari viikkoa. Joten ehkä ahdistusanturi ei paikanna häntä sieltä, ja antaa minun olla rauhassa. En ole vielä hakenut niitä lääkkeitä, jotka suunnittelin noutavani jo edellisviikolla ahdistusta varten. Mutta ne ovat siellä, ja se tuntuu ajatuksena turvalliselta. Oikeastaan olen taas päättänyt, että haen ne kyllä heti kun satun apteekille. Koska, vaikken juuri nyt ole kauhean ahdistunut, niin se kummittelee taustalla. Ja tuntuu siltä, että se voi räjähtää taas aktiiviseksi milloin tahansa. Ja se on hyvä pelote. Maanantaihin sopiva harmaa ja kostea sää ei haittaa ollenkaan. Päinvastoin, tuntuu ihan sopivalta olla vaihteeksi kotona ja pitää vaikka siivouspäivä. Ja syödä jotain hyviä herkkuja. Katsella sarjoja ja leffoja. Ja odotella seuraavaa pitkää viikonloppua. Ja olla kärsivällinen ja cool.

 

Koska se on nyt ainoa mitä voi tehdä. Edellisenä perjantainahan minun on ollut tarkoitus viimein saada kaikkeen selvyys. Taas kerran menen Javierin luokse innoissani ja jännittyneenä. Tarkoituksenani saada selville, että tapaillaanko me nyt toisiamme. Vai pistetetäänkö piste koko jutulle. Mutta eihän juhannusperjantaina voi pilata hyvää tunnelmaa alkamalla puhua niistä asioista, jotka on jo sanottu ääneen. Mutta joista selvästi toisen on niin vaikea keskustella. Oikeastaan olen havainnut, että vaikka Javier aina välillä syyttää minua huonosta kommunikaatiosta, niin hän on se, joka ei vaan pysty helposti antamaan itsestään toiselle mitään aitoa hyvää verbaalisesti. Se on hänelle kauhean pelottava asia. On pelottavaa myöntää, että haluaa jotain, koska sitten sen voi myös menettää. Sanat ja teot menevät ristiin. Tai sitten haluan vain uskotella niin itselleni. Pienissä sivulauseissa hän välillä on tahtonut varmistuksen sille, että olenko tavannut ketään uusia ihmisiä. Ja vaikuttaa helpottuneelta jos sanon etten ole. Hän kautta rantain utelee jotain, mikä minusta vaikuttaa siltä, että hän varmistelee jotain tulevaa varten. Mutta kuvittelenko vain? En voi olla varma. Mielestäni halauksemme kestävät pidempään ja ovat tiukempia. Mielestäni hän koskettelee minua enemmän kuin aikaisemmin. Mielestäni hän viestii enemmän ja mukavammin. Kertoo vähän enemmän. Selittelee minulle omia menojaan. Mutta ainoa suhteeseemme liittyvä asia, mitä hän on sanonut minulle ääneen, on se, että olen erityinen. Ehkä ainoa erityinen viime vuosilta. Että hän on harkinnut suhdetta kanssani ainakin jossain vaiheessa. Ja valvonut öitä murehtiessaan tilannettamme. Mutta myös sen, että ehkä odottelee jotain parempaa ja haluaa vain pitää hauskaa. Tosin tämän lauseen hän perui seuraavana aamuna ja myönsi vihaisena sanoneensa asioita, joita ei ole tarkoittanut. Mutta tarkoittaako se mitään? En heti tavatessamme halua alkaa ottaa asioista selvää, vaan haluan nauttia kiireettömästä yhdessäolosta, joten en mieti näitä asioita silloin. Tapaamme perjantaina pienen kaupan luona, vaikka alunperin minun olisi pitänyt mennä suoraan hänen luokseen. Javier on itse laiskotellut pitkään iltapäivään asti, koska on valvonut ystäviensä kanssa baarissa edellisiltana, ja varmaan viime hetkellä tajunnut, että tahtoo syödäkin jotain illalla. Ja lisäksi hän on myöhässä. Seiskoskelen sovitussa paikassa hyväntuulisena. Eihän tässä ole kiire minnekään. Ja hieman myöhemmin Javier rientää paikalle kulmat kurtussa. Hän alkaa heti syytellä busseja myöhästymisestään ihan niinkuin olisin vihainen ja vaatisin selitystä. Javierille vastuunotto on tosi vaikeaa. Tai ei vastuunotto, mutta väärässä oleminen. Hän ottaa liikaa vastuuta asioista. Hänen on tosi vaikea myöntää tekevänsä virheitä. Ja usein hän on täysin ilman mitään syytä puolustuskannalla. Ja usein hänelle hyökkäys on paras puolustus. Mitä ihmiselle on pitänyt tapahtua, että alkaa toimia näin ihan pikkuasioissa? Ovatko vanhemmat olleet kauhean ankaria ja rankaisseet pikkumokista liikaa? Vai onko hän ollut suhteessa, jossa toinen ei ole ikinä ollut tyytyväinen? Vai onko se vain osa hänen originaalia persoonaansa? Onko sellaista edes olemassa? On. Vasta nyt olen tajunnut, että monta kertaa hän on ottanut jonkun ihan turhanpäiväisen juttuni arvosteluna tai syyttelynä. Ja siksi nyt on entistä enemmän kiinnitettävä huomiota kommunikaatioomme.

Ja kun käännymme kulman taakse pikkukauppaan ja huomaamme, että se on suljettuna, ei Javier voi käsittää miten olen tuhlannut näin hänen aikaansa monta minuutta. Hänellä on se kiukustunut ilme naamalla, joka tekee viivan hänen otsaansa silmien väliin, kun hän tiuskaisee, että miksi en tarkistanut kaupan olevan avoinna! Nyt pitää kävellä toiselle kaupalle. Mutta hymyilen ja sanon, ettei se tullut mieleenikään. En edes muista että on juhannus. Enkä edes tiennyt meidän olevan menossa kauppaan, koska aiemmin Javier on pyytänyt minua tuomaan mukanani kivennäisvettä, jota nyt olen kanniskellut mukanani häntä odotellessani. Totean, etten aio stressata tästä asiasta, eikä hänenkään pitäisi. Ja samalla nautin siitä, että hän osaa näyttää minulle edes negatiivisia tunteitaan. Koska ehkä seuraavaksi sitten saan jotain muuta. Enkä lähde mukaan typeriin lapsellisiin kiukkupurkauksiin. Jos vastakohdat täydentävät toisiaan, niin tässä asiassa me teemme sen loistavasti. Ja Javier selvästi koittaa koota itsensä samalla säilyttäen erheettömän ylhäisyytensä. Hän ei jatka kiukuttelua kun huomaa, etten lähde siihen mukaan, vaikka hetken aikaa vaikuttaakin turhautuneelta. Olen sanonut hänelle suoraan, että mielestäni Javier on usein lapsellinen ja yliherkkä. Mutta olen aika varma, että hän tietää sen itsekin, vaikka liian usein piiloutuu oman täydellisyytensä taakse esittämään ettei tarvitse mitään tai ketään. Ehkä siksi hän syyttelee muita ja näkee muissa (minussa) paljon vikaa. Jottei sitten haittaisi, kun toinen ei enää olisikaan siinä. Koska ei hän ollut riittävän hyvä kuitenkaan. Joskus Javier on yrittänyt saada tahallisesti esiin epävarmuuksiani koskien ulkonäköäni. Hänen mielestään laittautuminen, tai se,  että koskettelen hiuksiani, kertoo epävarmuudesta. Hän on usein sanonut että liika meikkaaminen, kauneusleikkaukset ja tekolisäkkeet epämiellyttävät häntä. Mutta silti hän on jopa kiusallaan kysynyt, että enkö tahtoisi silikonirintoja. Ja muutunko sellaiseksi inhan punaiseksi pinkiksi possuksi auringossa, vai rusketunko nätisti. Onneksi tällä hetkellä itsetuntoni on sen verran vahvoissa kantimissa että tällaiset keskustelut ovat olleet leikkimielisiä. Mutta selvästi kertovat hänen kummallisesta ajatusrakenteestaan. Ja tästä prosessista jonka keskellä nyt olemme. Mutta olen tuolloin saanut tilaisuuden todeta hänelle olevani itse itseeni ihan tyytyväinen, ja ettei hänkään ole täydellinen. Ja että hän miettii aivan tyhmiä asioita. Usein Javier silloin nauraa ja sanoo, että tietää sen kyllä. Kai minun on siedettävä tällaisia asioita, jos kerran ihastun ihmisiin, joilla on varaa valita deittikumppaninsa. Ajattelenhan itsekin täysin typerästi monista asioista.

Javierin lievästä huonotuulisuudesta huolimatta saan säilytettyä oman iloisuuteni. Olen toki edellisiltana ollut tapaamassa ystäviä ja ehkä leijun vielä siinä kivassa huolettomuudessa, jolloin mikään pikkuasia ei jaksa juurikaan murehdituttaa. Ja se tuntuu hyvältä. Olemme isossa marketissa, johon olemme kävelleet Javierin kysellessä mielipiteitäni sijoitusasunnon ostamiseen. Mutta nyt on aika miettiä illallista. Aikaisemmin Javier on valittanut ihmisistä, jotka eivät osaa olla oma-aloitteisia tai tehdä valintoja itse. Joten kun Javier kysyy kaupassa, että mitä tahtoisin syödä, niin ilmoitan tahtovani jotain helppoa ja nopeaa, jottei koko ilta kuluisi kokkailussa, mutta jälkkäriksi voisimme ottaa vaikka suklaata. Silti Javier tahtoo tehdä kunnon ruokaa. Ja pian hän jo tiuskii kuinka en panosta riittävästi tähän iltaan, enkä edes osannut heti suunnistaa oikealle sipulihyllylle vieraassa kaupassa! Mutta tunnen Javierin jo sen verran hyvin, että totean vain tahtovani ennemmin keskittyä johonkin muuhun tänään kuin ruokaan. Enkä aio tuntea syyllisyyttä hänen jutuistaan. Mitä nopeammin ja rauhallisemmin itse sivuutan hänen närkästyneet huokailunsa niin sitä nopeammin Javier ne lopettaa. Tämä on juuri yksi sellainen asia, joka tulisi takuulla lievenemään mahdollisen suhteen edetessä. Ihan varmasti aika nopeasti Javierin turhat valitukset vähenenisivät ja puolestani minä osaisin suhtautua niihin yhä oikeammin. Jos joku olisi paikalla Javierin suutahtaessa pikkuasioista, niin voisin hymyillä ja todeta, että hän nyt vain on sellainen ja on kohta taas hyvällä tuulella. Ja ajattelisin, että se on meidän oma juttu. Hyväksyä toisen huonoja puolia ja osata käsitellä niitä. Jokaisella on niitä. Taas Javier tyyntyy nopeasti ja korjailee käytöstään haluamalla maksaa lähes kaikki ostokset ja huolehtimalla, etten kanna mitään liian painavaa. Javier sanoo, että hänen kulttuuriinsa kuuluu huolehtia aktiivisesti toisen hyvinvoinnista. Tarjota apua ja tukea. Ja halata ja suudella tavatessa. Eikä Javier ymmärrä kun selitän, että itse ainakin saatan ottaa huolehtimisen flirttailuna. Ja mietin, että olenko siksi ylitulkinnut Javierin eleitä. Luullut ihastukseksi hänen kaverillisen käytöksensä. Ehkä. Ehkä en.

Javierin luokse päästyämme vilkaisen makuuhuoneeseen nähdäkseni, että sängyssä on vielä ne samat lakanat kuin viimeksi siellä ollessani. Ihan vain siksi, koska aikaisemmin mielessäni on käväissyt ajatus siitä, että ramppaako hänellä jatkuvasti yövieraita. Mutta en usko siihen. Uskon, että hän kokee tapaamiset eri ihmisten kanssa osaltaan operaatioiksi, jotka aina vaativat valmistelua ja vaivannäköä. Joten en usko, että hänellä on ihan niin vilkas seuraelämä, kuin miltä minusta joskus on tuntunut. Mutta parempi vain jos en saa koskaan tietää. Ilmapiiri on taas lämmin ja hyvä. Ja tavallaan olen iloinen, että olemme taas olleet yhdessä ostoksilla kuin pariskunta. Olen iloinen, että olemme vahingossa törmänneet johonkin hänen tuttavaansa, jota olen tervehtinyt nätisti samalla kun Javier on vaihtanut pari sanaa hänen kanssaan siinä kadulla. Minusta tuntuu välillä kuin olisin koeajalla ja minun pitää suoriutua riittävän hyvin erilaisista tilanteistani läpäistäkseni Javierin seulan. Mutta en kuitenkaan suhtaudu siihen liian suurella vakavuudella, vaan osaan silti olla oma itseni. Sitä paitsi pidän mahdollisena sitä, että Javier on meistä kahdesta se hankalampi ja ärsyttävämpi tapaus. Se, jonka on parannettava enemmän tapojaan potentiaalisen suhteen eteen. Mutta nyt Javier on kodinhenki ja aloittaa heti kokkaamisen. Ja lupailee samalla, että illallinen tekeytyy liedellä itsestään. Pian voisimme vain loikoilla yhdessä sohvalla kuten olen toivonut. Ja kaikki sujuu hyvin. Asettelen valmiiksi jälkkärit olohuoneen pöydälle ja avaan viinin. Ruoka on maukasta. Vitsailemme paljon ja katsomme televisiota. Mutta emme ole toistemme kimpussa. Ehkä siksi koska olen sanonut, etten halua enää intiimiä suhdetta ilman tapailua. Menemme siis nukkumaan vain toisamme halaten. Vaikka kaipaan niitä suudelmia niin paljon, että minua melkein harmittaa hyvin sujuneen illan jälkeen, että olemme päättäneet vain nauttia rennosta illasta ja olla ottamatta asiaa vielä esille. Koska ainahan meillä on lauantai. Nukumme loistavasti, ja tuntuu ihanalta herätä hänen kainalostaan ilman kiirettä. 

Aamulla tuntuu ihanalta kun Javier vetää minut kainaloonsa ja voin silitellä hänen mustia seksikkäitä rintakarvojaan. Ja kuunnella sydämentykytystä. Kyllä hänellä on sydän siellä jossain. Silittelemme toisiamme ja Javier innostuu. Pidän selkeät rajat läheisyydessä ja kun Javier koittaa vetää alushousujani alas sanon ääneen, että en halua harrastaa seksiä hänen kanssaan ellemme jotenkin vahvista suhdettamme. Muistutan ettemme ole puhuneet aiheesta vielä. Siitä tulee jopa pieni peli, jossa leikkimielisesti saan huokaista, etten tahdo seksiä vaan ihanaa rakkautta. Ja Javier sitten pussailee selkääni muttei osaa sanoa mitään. Tai ei kykene? Tai ei uskalla? Vai ei halua? Hänen olisi niin helppo sanoa kyllä. Mutta hän ei tee sitä. Ja vaikka haluaisin kokonaiskuvan perusteella sanoa, että se vain on hänelle liian korkea kynnys etenkin toisen ihmisen aloitteesta. Niin väkisinkin on olemassa mahdollisuus, ettei hän vain halua. En aio pilata tunnelmaa draamailemalla liikaa. Joten makoilemme yhdessä ja puhumme siitä, mitä tänään pitäisi tapahtua. Javier selittää iloisena, että voisi tehdä meille aamiaista. Sitten voisimme käydä yhdessä kävelyllä. Ja sitten käydä saunassa. Hän on ihan varma, että olemme viettämässä yhdessä myös lauantain. Vaikkemme ole puhuneet siitä mitään. Itse alan mielessäni ärsyyntyä siihen, etten oikeastikaan tiedä mitä hän haluaa. En halua tuhlata toista vapaailtaani hänen kanssaan, jos asia on edelleen jumissa! Sanon ääneen, etten aio jäädä koko illaksi hänen luokseen, ellei hän ajoissa ja selkeästi sano mitä haluaa. Eikä Javier reagoi puheisiini mitenkään, vaan jatkaa puuhailujaan hyväntuulisena ihan kuin mistään ei tarvitsisi mainita mitään. Vaikka ihan suoraan olen sanonut, että hänen matkansa tuntuu minusta ikuisuudelta ja tulen ikävöimään häntä. Ja että haluan että tapailisimme toisiamme. Ja että pidän hänestä. Niin jotenkin oudosti hän onnistuu taiteilemaan näistä hetkistä halaamalla minua tai muuttamalla puheenaihetta soljuvan kätevästi. Ja jos pistäisin hänet selkä seinää vasten ja vaatisin selkeää vastausta niin ajaisin vain hänet pois. Siispä pidän huolta, etten painosta tilanteita liikaa. Enkä myöskään tee aloitteita seksiin. Mutta mihinkään ei ole vielä kiire. Siispä aamiaisähkyssä hyppäämme päivälevolle. Ja Javier pyytää minua kääntymään jotta voi halata minua sängyssä tiukemmin. Pidämme kiinni toistemme käsistä. Ja ihan pian Javier heittää pois alushousuni. Kuiskaan, että älä tee sitä, jos et ole ihan varma. Ja pienen epäröintihetken jälkeen makaan Javierin alla vatsallani, kun hän vetää pääni ylös hiuksistani ja suutelee minua suulle juuri sillä intohimolla mitä olen ikävöinyt. Ja kun olemme täydessä touhussa se tuntuu paremmalta kuin koskaan. Suutelemme toisiamme jatkuvasti suulle, mikä on intiimeintä, mitä olemme käsistä pitämisen lisäksi tehneet. Ja tilanne on pian ohi Javierin vedettyä minut lopuksi päälleen. Sitten huohotamme toisemme kauloja vasten. Javier nukahtaa kevyeen uneen. Ja minä mietin, että tarkoittaako tämä nyt sitä, että me tapailemme. Vai sitä että minä olen idiootti?

Vietämme yhdessä rennon loppupäivän. Emme puhu aiheesta enää. Koska jotenkin tuntuu ettei tarvitse. Kun olemme yhdessä ja kaikki on hyvin, niin Javier on huolehtivainen ja hellä. Hän kyselee missä maissa olen käynyt ja heti ajattelen, että hän tahtoo pian matkustaa yhdessä. Tunnen sen rakkauden, jota niin paljon kaipaan. Mutta siitä ei ole sanottu mitään ääneen. Menemme saunaan. Käymme kävelyllä. Sohvalla Javier tulee ihan kiinni minuun. Alan miettiä iltaa ja sanon, että voisin mennä moikkaamaan ystäviä. Koska Javierilla on aikainen aamu eikä minua nukuta ajoissa kuitenkaan. Ja koska hän ei ole suoraan pyytänyt minua jäämään. Olen rento ja hauska, koska tiedän, että edessä on pakkotauko. Ja haluan, että meille jää viimeisestä tapaamisestamme mahdollisimman hyvä muisto. Hassuttelemme ja nauramme hölmöille kuville samalla kun katsomme jalkapalloa. Sitten kun Javier sanoo, että hänen on aika mennä nukkumaan niin minä aion lähteä. Olen jo kertonut siitä aiemmin. Eikä Javier ole reagoinut mitenkään. Mutta nyt hän sanoo, että voisin ihan hyvin jäädä yöksi hänen luokseen. Vaikuttaa siltä, että häntä ärsyttää että haluan ennemmin nähdä ystäviäni (kuten aiemminkin). Vaikkei se pidä paikkaansa. Haluan vain, että Javier tajuaa, että jos hän haluaa jotain niin se on sanottava ääneen. Ajoissa. Olen jo sopinut tapaavani ystäviäni. Enkä voi heti luopua omista jutustani, kun toinen vähän napsauttaa sormeaan. Sanon Javierille, että olen jo ehtinyt sopia muuta. Ja muutenkaan emme voisi viettää enää yhdessä rauhallista aamua. Suutelen häntä suulle ja sanon, että odotan häntä täällä kyllä jos hän tahtoo. Jos hän vain kertoisi sen minulle. Sanon, että ainoa mitä meidän nyt pitää tehdä on olla pilaamatta tätä juttua, niin voisimme tehdä yhdessä vaikka mitä kivaa. Javier vaikuttaa vähän pettyneeltä. Mutta suutelee minua takaisin. Ja seuraavana aamuna hän ilmoittaa minulle kysymättä matkansa alkamisesta ja vaihtelemme kuulumisia lämpimästi. Ja minulla ei ole mitään käsitystä siitä, missä tilanteessa olemme. Mutta olen ihan varma, että jos mitään ei ehdi nyt tapaamistaukomme aikana tapahtua, niin jatkamme pian tästä. Ehkä tämä tulee jopa juuri oikeaan aikaan tarpeeseen. Ehkä hän ehtii ikävöidä minua ja miettiä vakavasti tunteitaan. Ehkä hän tapailee siellä jota kuta toista. Mutta aionko kysyä sitä kun hän palaa? En usko. Mutta toisaalta, jos hän on vältellyt suhteen vahvistamisen ääneensanomista juuri siksi, että voisi vielä pitää viimeisen kerran hauskaa, niin tulisinko olemaan jatkossa katkera? Ehkä. Mutta en voi mitään muuta kuin koittaa olla kärsivällinen ja cool. Ja pitää häneen normaalisti yhteyttä sanoen mitä haluan. Ja samalla keskittyen kivoihin ystäviin, jotka jo odottelevat seuraavia lämpimiä päiviä ja festareita, joihin voisimme yhdessä osallistua sillä aikaa kun deittielämä on hetken jäähyllä. 

okkokokkko

Olen herännyt pirteänä ja jännittyneenä perjantaihin omalta sohvalta. Joskus vain on kivempi nukahtaa sohvalle kuin kavuta sänkyyn kesken vapaaillan, kun unettava ohjelma pyörii turvallisesti naaman edessä. Heti ekana menen someen ja huomaan, että Javier on ollut hereillä aamuviideltä. Huokaisen kevyesti ja koitan ajatella että hän on varmaan vain herännyt keskellä yötä eikä ole saanut unta. Koska eihän hän nyt lähtisi valvomaan aamuun asti ja juhlimaan juuri ennen kuin olemme sopineet viettävämme yhdessä kivan perjantain Vai juuri näinkö hän yleensäkin toimisi? Vähän itsekkäästi, antaen minulle sen päivän, kun ei ole juhlimassa ystäviensä kanssa. Joisi itsensä kaatokänniin ja valvoisi aamuun ja selittelisi sitten miten tarvitsee omaakin aikaa, kun mainitsisin asiasta. Ärsyyntyisinkö tällaiseen käytökseen jatkossa? Vai tekisikö hän edes sellaista? No, mutta nyt tämä kauan odotettu viikonloppuilta on edessä. Se ilta kun kumpikin tietää, että aika on loppumassa, ja jotain täytyy pian sanoa ääneen. Ihan kuin olisin sanonut tätä muutaman kerran aiemminkin? Mutta nyt se on tässä, vihdoin kaikesta tulee selvää. Huokaus. Välipäivinä olemme olleet kohteliaan lämpimästi yhteyksissä, enkä yhtään tiedä mitä odottaa tältä illalta. Olen pyytänyt häneltä enemmän aikaa. Ja nyt saan sitä. Olen erityisesti halunnut viettää hänen kanssaan vapaailtaa, niin ettei tarvitse ajatella aamuheräämistä. Ja nyt saan perjantain. Siksi koen, että ehkä Javier yrittää nyt omalla tavallaan antaa minulle mitä haluan. Vaikkei ole varma onko valmis tekemään sen eteen niitä uhrauksia, mitä se vaatii. Eikä osaa ehkä tehdä sitä niin kauhean sujuvasti. Mutta hän yrittää. Kysyn heti aamusta Javierilta, että pitäisikö minun käväistä alkossa, jos hänen eilisiltansa venähti niin pitkälle, ettei tätä iltaa varten varaamamme pullo ole enää tallessa. Mutta iloinen Javier vastaa heti, että pullo on tallessa. Hän myöntää kysymättä, että parit oluet ystävien kanssa vähän pääsi venähtämään. Mutta muuten hän odottaa minua jo malttamattomana luokseen. Ei hän sitä sano suoraan, mutta hän alkaa suunnitella mitä voisimme syödä, ja kenties menisimme yhdessä katsomaan kokkoa ulos. Ehkä voisimme lämmittää saunan! Heti ajatus yhdessä ulos menemisestä saa minut innostumaan. Kävellään, yhdessä muiden edessä. Mieluiten käsi kädessä. Jos nämä eivät ole treffit niin mitkä ne on? Kaverusten pieni juhannusilta? Ei.

Olen energinen hyvin nukutun yön jälkeen, joten menen silti alkoon ennen sen aikaista sulkeutumista. Ihan vain varmuuden vuoksi. Yksi pullo valkoista ja yksi pullo punaista. On juhannus. Ties vaikka viikonloppumme vierähtäisi lauantainkin yli. Parempi olla varautunut. Ennen kuin menen suihkuun makoilen maltillisena sohvalla nauttien  piristeellä terästettyä kahvia ja pienen lasillisen valkoviiniä. Koska voin. Koska on juhannus. Ja koska kaikki näyttää juuri nyt sujuvan mallikkaasti. Olen edellisiltana nähnyt ihania ystäviäni, joiden kanssa olemme istuneet iltaa hauskaa pitäen yöhön saakka. Ja melkein harmittaa, etten pääse olemaan takuuvarmasti parhaissa juhlissa mukana tänään. Mutta nyt tilanne Javierin kanssa on tärkeämpi. Ystävät odottavat kyllä. Samalla vastailen kohteliaalle ja aina niin kivalle Ninolle, jonka tapasin ensi kertaa pari vuotta sitten juhannuksena tinderin välityksellä. Ja meillä on hauskaa. Silloin päälläni oli tummansininen mekko, johon Nino tykästyi. Hän osti minulle siihen sopivat asusteet lahjaksi myöhemmin, ja minua harmitti ihan pikkuisen, koska en melkein koskaan käytä sinistä väriä missään. Ja tänä vuonna taitaa mekkokin jäädä kaappiin. Jännittää vähän. Toisaalta tiedän, että meillä on kivaa ja vietämme varmasti kivan illan. Mutta toisaalta minua pelottaa, että jossain vaiheessa iltaa minun on otettava tilanteemme puheeksi, enkä halua pilata hauskanpitoa vakavilla aiheilla. Mutta ehkäpä viimein tästä asiasta ei tarvitse enää stressata vaan kaikki olisi selvää. Odotan innolla intohimoista rakastelua, mistä emme ole nauttineet pariin edellistapaamiseen. Koska sanoin, etten suostu siihen enää, jos seksiin ei sisälly rakkautta. Joten nyt voin varmasti toimia kuten yksityiset parkkisakkofirmat ja ajatella, että parkkeeramalla liian lähelle minua sitoudut antamaan pantiksi rakkautta.

Jatkoaika

Olen herännyt vapaaseen maanantaihin heti viiden jälkeen samalla kun Javierin herätyskello on soinut ja hän on peitellyt minut sänkyyn ja noussut aamutouhuihinsa. Heti oloni on vähän ahdistunut. Koska on taas alkuviikko. Ja koska vaikka herään sieltä mistä haluan, niin en osaa pitää aisoissa lievääkään epätietoisuuden ja menettämisenpelon aiheuttamaa epävarmuutta. Mutta olen kuunnellut Javieria tarkaan kahden tapaamisemme aikana, jolloin hän on tehnyt selväksi, että mitä enemmän häntä yritetään ohjailla tai painostaa johonkin suuntaan, niin sitä kauemmas hän karkaa. Javier on sanonut suoraan sen, minkä kaikki jo tietävät. Jos nainen vaikuttaa tyytyväsieltä ja itsevarmalta, niin se on houkuttelevaa. Ei epävarmuus ja riippuvuus. Kyllähän minä sen tiedän. Siispä nousen sängyllä istumaan ja sanon aamiaista syövälle Javierille, etten ole varma saanko enää unta. Tuntuu oudolta. Mutta sanon, että se johtuu siitä, että minulla on kerrankin vapaa maanantai. Eikä siitä, että tuntuu hassulta jäädä hänen kotiinsa nyt, kun en tiedä missä me oikein mennään. Tuntuu hassulta, että aiemman perjantaisen tapaamisemme itkuriitojen lomassa Javier on sanonut, että hänellä on ollut siinä sängyssä paljon seuraa. Halutessaan ärsyttää minua ja kostaa sen, että hän oli joskus aiemmin edellisviikolla nähnyt minut aktiivisena tinderissä. Silloin kun olen hetkeksi laittanut sen päälle aikoessani etsiä vieraasta maasta jonkun ystävän näyttämään minulle paikkoja. Mutta muuttanut sitten mieltäni ja sulkenut koko sovelluksen. Siksi hän ei suostunut tapaamaan minua palattuani takaisin Suomeen. Koska hän oli täysin turhaan kiukkuinen ja katkera. Sen sijaan ilmanpuhdistuksemme lomassa minä en kysy, että miksi hän on jatkuvasti tinderissä. Sen keskustelun aika ei ollut nyt. Javier sanoo rauhallisesti ruokapöydän äärestä, että voisin levätä niin kauan kun haluan ja tulee antamaan minulle halauksen ennen kuin lähtee töihin. Ei pusuja. Ei mitään sen läheisempää toimintaa. Suhteemme on odotustilassa. Mutta jotain on pian tapahduttava. Mutta nyt maanantaiaamuna toivotan Javierille hyvää työpäivää, ja muistutan itseäni siitä, että minulla voi olla tämä sama ahdistus ihan missä tahansa tilanteessa, joten en paru Javierilta lohtua. Vaan hymyilen ja painan pääni takaisin tyynyyn. Nukahdan yllättävän helposti ja näen pitkästä aikaa sellaisen aidontuntuisen tilanneunen, jossa havahdun hereille Javierin sängystä ja huomaan, että joku on laittanut makuuhuoneen oven kiinni. Nousen, avaan oven ja olohuoneessa on Javier ja jotain hänen ystäviä. Oloni on tosi sekava ja sanon kaikille, etten tiedä näenkö nyt unta vai en. Ja sitten herään sängystä oikeasti, kun Javier kysyy viestissään, että taisin sittenkin saada unta. Nukun vielä pari tuntia lisää nähden entistä sekavampia unia jostain poikavauvasta, jota piilottelen kellarissa. Sitten herään ja vastaan taas Javierin ihmettelevään viestiin, että kyllä totta tosiaankin olen nukkunut yhteentoista. Oloni on tokkurainen ja inhottava, joten kerään kamani ja lähden äkkiä ulos liian tukalaan kuumuuteen ja kotiin. Jossa aion nyt viettää rauhallisen maanantain tekemättä muuta kuin kotitöitä. Koko päivän ajan olemme vaihdelleet kepeitä viestejä Javierin kanssa jalkapallosta ja ruoasta. Olen tarkkana etten sano mitään typerää tai vitsaile viesteissä liikaa, koska keskusteluidemme perusteella Javier ymmärtää asioita helposti väärin. Se, kun olen aikaisemmin toivonut, ettei hän olisi liian kiireinen, on näyttäytynyt Javierille kauhena painostuksena, kun minä taas olen vain halunnut ilmaista sillä ikävääni. Ei enää kiertoilmaisuita vaan suoraa puhetta. Jos tästä ikinä voisi tulla mitään, niin meidän täytyy opetella kommunikoimaan.

Edellisenä perjantaina siis Javier on suostunut empimättä tapaamisehdotukseeni. Kun hän on vielä hetkeä ennen kysynyt, että tahdonko varmasti tulla, olen kysynyt, että haluaako hän että tulen. Ja kyllä hän haluaa. Olen mennyt tosi jännittyneenä hänen luokseen toivoen lopullista ratkaisua tilanteellemme. Sitä että hän sanoisi, että kaikki on selvää ja hän tahtoo kanssani suhteen. Mutta olen halunnut olla mahdollisimman rauhallisesti aiheuttamatta mitään riitaa tai kohtausta. Joten katselemme aluksi jalkapalloja ja Javier yrittää vitsailla kauheasti koko ajan ja saada ilmapiiriä rennoksi. Hän heti mukavitsillä ottaa esille sen, miten oli nähnyt minut tinderissä ja huomaan, miten hän stressaa tapaamistamme itse. Minä sanon, että jos hänen mielestään asiassa ei ole enää mitään keskusteltavaa, niin voisimme vain olla. Mutta Javier puuskahtaa että on voinut tämän asian takia huonosti kolme päivää. Ei ole nukkunut hyvin. Hän kertoo yksityiskohtaisesti, että on kokenut viimeaikaiset yhteydenottoni rasittavina. Ja osan kommunikaatiostamme hän on ymmätänyt kokonaan väärin. Javier on muun muassa loukkantunut verisesti kun olen ehdottanut jossain viestissä että jutellaan myöhemmin lisää. Vaikka olen oikeasti vain ollut kiireisessä paikassa ja halunnut mielummin jutella pieleen menneestä lomastani hänen kanssaan livenä. Olemme puhuneet kaikesta. Siitä mitä minä haluan ja mitä hän haluaa. Miten paljon hänellä on traumoja menneistä suhteistaan, koska joku pitkä suhde on ollut avoin ja toinen petollinen. Hän katsoo minua niin murtuneen näköisenä ja kysyy, että enkö tajua, ettei hän välttämättä kykene tällaiseen. Hän huutaa, että jos jotain hyvää tulee hänen eteensä niin se menee pilalle ja siinä edessäni hän potkii ilmaa näyttääkseen miten itse kokee tuhoavansa kaiken edestään. En tietenkään pysty pidätellä itkua vaan kyynellehdin hiljaa ja otan vähän marttyyrimaisen asenteen. Sanon, että tahdoin vain tavata koska on ikävä. Ja tahdon jotain enemmän koska pidän hänestä. Sanon, että olen kyllästynyt pinnalliseen deittailuun ja valmis johonkin enempään. Koko tunnelma vaihtelee siitä, että Javier on vihainen ja turhautunut siihen, että hän tulee luokseni ja sanoo, että mikä vain  asia voi selvitä jos vain puhumme suoraan. Rauhallisemmalla hetkellä sanonut, että nauttii irtosuhteistaan. Nytkin kertoo ottaneensa jonkun luokseen yöksi vain siksi koska tiesi saavansa helppoa seksiä. Javier on tahtonut tahallisesti loukata minua. Hän liioittelee, minkä myöntää jälkikäteen. Olen halunnut puhua suuni puhtaaksi. Siksi olen tuolloin kysellyt kaikenlaista menneistä vuosista kun olemme tunteneet. Javier kertoo että olen ainoa, johon hän on pitänyt yhteyttä näin kauan. Olen ainoa, johon hän on edes jonkin verran luottanut. Kaikki muut ovat olleet merkityksettömiä. Huojennun kuullessani sen. Ja haluan että Javier itse joutuu sanomaan nämä asiat ääneen tajutakseen ne. Käymme läpi sen hetken kun särjin hänen sydämensä ollessani Ronilla, vaikka minun piti olla Javierin luona. Pyydän anteeksi. Käymme läpi sen miten olemme vuorotellen olleet tässä tilanteessa vääriin aikoihin. Olemme tosi rehellisiä ja puhumme kaikesta. Vähän välillä liioitellen ja vähän dramatisoiden. Mutta ilmaa puhdistaen. Javier sanoo, että on harkinnut minua vakavasti suhteeseen kanssaan, mutta asenteeni joka on liian kärkäs on estänyt suhteen etenemisen. Se, että aiheutan aina tällaisen shown enkä voi vain olla kiltisti hiljaa ja katsoa miten asiat etenevät. Mutta en voi kuin vastata, että ilman näitä hetkiä mikään asia ei etene mihinkään. Loppuillasta pillitän eteisen lattialla kooten tavaroitani, mutta Javier tulee vetämään minut sieltä sänkyyn ja sanoo, että tahtoo minun jäävän yöksi. Mutta keskusteluissamme emme päässeet eteenpäin. Minulle on jäänyt paha mieli siitä, kuinka Javier on sanonut olevansa onnellinen villissä sinkkuelämässään. Mutta samalla hän on myöntänyt ettei tavannut ketään muita niinä aikoina kun olimme tiiviimmin yhdessä. Olen sanonut etten halua seksiä ilman suhdetta. Joten siksi nukumme vain toisiamme halaten vailla enempää läheisyyttä, mitä nyt ikävöin ja kaipaan niin paljon. 

Seuraavana aamuna heräämme tosi väsyneinä lauantaihin. Itse en ole nukkunut lähes lainkaan, koska olemme valvoneet riidellen liian myöhään. Javier on äkäinen koska hänellä on aikainen lähtö tärkeään tapahtumaan. Pahoittelen sitä, että ilta meni miten meni. En halua jäädä nukkumaan hänen luokseen, vaan selvitän nopeasti, että kaverit ovat valveilla ja päätän lähteä suoraan heidän luokseen piristämään omaa murtunutta mieltäni. Lähdemme ulos Javierin kanssa yhtä aikaa. Hän neuvoo minua menemään kotiin nukkumaan, koska häntä selvästi häiritsee se, että olen menossa aamuvarhaisella ystävieni luokse. Mutta totean, ettei hän voi nyt minua ohjailla neuvoillaan. Istumme yhdessä bussiin. Javier koskettaa minua käteen ja sanoo, ettei tarkoittanut kaikkea mitä sanoi eilen. Ja että olisi halunnut vielä aamulla sanoa jotain muttei ehtinyt. Paremmalla hetkellä sitten. Heti kun tiemme eroavat tiukan halauksen jälkeen niin Javier alkaa kysellä viesteissä vointiani. Ja pyytää ilmoittamaan miten päiväni sujuu. Sanoo että välittää. Se tuntuisi paremmalta, jos hän ei juuri olisi selitellyt kuinka hänen kulttuuiinsa kuuluu kysellä kaikilta vointia vähän väliä, eikä se tarkoita mitään romanttista. Onnistun viettämään hyvän päivän ulkoilmasta nauttien ystävieni kanssa. Ja illalla Javier ottaa yhteyttä ja kertoo menneensä baariin yksille. Ja ehdottaa että tapaisimme heti huomenna, sunnuntaina. Olen innoissani. Tietenkin haluan! Ajattelen, että nyt jotain tapahtuu. Ja tästä innostuneena lähden kotiin ajoissa nukkumaan ja toivon Javierin tekevän saman. Sunnuntaina iltapäivällä jännitän ihan kauheasti, että voisiko uusi tapaaminen oikeasti toteutua näin pian. Ja Javier vielä sanoo tahtovansa näyttää minulle jonkun hänelle tärkeän paikan. Ja sydän meinaa pakahtua kun tapaamme sovitulla paikalla ja lähdemme kulkemaan johonkin luontokohteeseen, joka oli Jackin lempipaikka. Matkan aikana Javier kertoo jääneensä edellisiltana baariin koko illaksi ja tavanneensa naispuolisen ystävän, joka sitten yöpyi hänen luonaan (but nothing happened). Minusta tuo kuulostaa ihan käsittämättömältä. Että hänellä oikeasti on ihan jatkuvasti yöseuraa ja aina ystäviä joka paikassa pyytämässä häntä sinne tänne. Javier on niin sosiaalinen että on saanut ystäviä baarimikoista, kurssikavereista ja ohikulkijoista siellä täällä. Mukavaa, mutta joskus todella näyttää siltä, että hänellä on liikaa läheisiä, joille hänen aikansa ei riitä. 

No olemme siis erityisessä paikassa. Emmekä palaa puhumaan suhteestamme. Pidämme ilmapiirin kepeänä ja kivana nauttien luonnosta ja naureskellen vitseillemme. En anna minkään turhan yksityiskohdan häiritä itseäni nyt, koska tämä kortti on katsottava nyt täysillä loppuun, eikä riitautettava sitä turhaan ennen aikojaan. Meillä on mukavaa. Javier on huomioinut kaiken ja ottanut mukaan lempiherkkujani ja juomia, joista tietää minun pitävän. Otamme valokuvan, jonka Javier tahtoo laittaa sosiaaliseen mediaan. Olen tosi yllättynyt ja suostun tietysti. Vaikka samalla mietin, että ketkä kaikki sen näkisivät, ja mitä siitä ajattelevat. Mutta tämä on nyt tehtävä täysillä. Toivon, että olisimme voineet puhua suhteen aloittamisesta, mutta emme tee sitä. Vaan vietämme ihanan illan ja sitten palaamme Javierin luokse. Minua alkaa ärsyttää kun hän alkaa vaihtaa lakanoita, koska niissä on nukkunut joku toinen. En voi olla kuittaamatta siitä jotain puolivitsillä. Ja heti Javier näkästyy, koska hänen mielestään on aivan normaalia, että naispuolinen ystävä otetaan viereen nukkumaan, jos hän ei jaksa lähteä yöllä kotiinsa. Tunnelma pysyy ihan hyvänä. Mutta nukkumaan mennessä minua inhottaa se, ettemme ole toistemme kimpussa niinkuin yleensä. Javier ei tee aloitetta todistaakseen että kunnioittaa sitä, etten halua seksiä ilman suhdetta. Ja osoittaakseen, että haluaa minusta muutakin kuin seksiä. Mutta käperrymme toistemme kainaloon nukkumaan. Ja sitten herään maanantaihin. Eli vaikka tuntuu että paljon on tapahtunut niin silti tilanne on ennallaan. Nytkin Javier viestii minulle kertoen illastaan ja lähetän hänelle sydämen. Mutta en tiedä ollenkaan mihin suuntaan olemme menossa. Alustavasti olemme puhuneet, että vielä tapaisimme tällä viikolla. Ja se on viimeinen tilaisuus tehdä asiat selviksi ennen kun Javier lähtee pitkälle matkalle. Luottamukseni häntä kohtaan ei ole hyvissä kantimissa nyt, kun olen havainnut kuinka laaja hänen tuttavapiirinsä on. Miten paljon naisia hänellä on joka paikassa. Mutta samaan aikaan tiedän, ja olen saanut kuulla, että olen ainoa joka on merkinnyt mitään. Ja jollain tasolla uskon sen. Minun on hillittävä itseni, jotta tämän viikon tapaamisemme toteutuu. Ja sitten minun on kysyttävä suoraan, että haluaako hän, että odotan häntä täällä. Ja tekeekö hän minulle saman. Tekstini saattaa olla hieman hyppivä, koska niin paljon on ehtinyt tapahtua. Ehkä joudun palata joihinkin keskutelujemme yksityiskohtiin myöhemmin. Mutta nyt on vain jäljellä tämä viikko. Ja sitten on jotain oltava selvinnyt. Ja samaan aikaan kun odotan rakkauta Javierilta, niin Ricky muistuttaa taas olevansa minua varten olemassa. Ja Nino ehdottaa yhteistä matkaa. Ja Karri tahtoo jakaa minulle kuulumisiaan. Ja minä vain  jumitan tässä. Mutta vain tämän viikon.

Pikakelausta eteenpäin

Ahdistus muhii rinnassa koko keskiviikon, vaikka aika hyvin pystyn keskittymään näkemään perhettä ja kokkaamaan pienen iltaruoan. Siinä sivussa päätän, että haen heti seuraavana arkipäivänä omat reseptilääkkeeni takaisin. Ihan vain siksi koska en jaksa yhtään olla ahdistunut. Ja pelottaa jos ei mikään auta. On tosi vaikea tunnustella sitä mitä nyt oikeasti haluaa, kun ajatukset ja fiilikset menevät järjen ja tunteiden välillä minne sattuu. Ahdistus saa aikaan sen paniikin, että ajatus siitä, ettemme tapaisi pian Javierin kanssa on sietämätön. Se sama hylkäämispaniikki, kun aina aiemminkin. Sellainen, jota liikaa tutkaillessa on tosi helppo purskahtaa itkuun ja ihmetellä miksei kukaan tule nostamaan syliin ja halaamaan ja lohduttamaan. Inhoan sitä. Ja se sama fiilis hiipuu päälle torstaiaamuna. Onnekseni minulla ei ole univaikeuksia. Nukun sikeästi aina ongelmitta aamuun asti. Mutta taas siinä sängyssä makaan aamulla ja sekoitan variksen raakunnan herätyskellon torkutuksiin. Ja sitten muistan nähneeni unta Javierista. Siitä miten olemme istuneet auton takapenkillä ja olen painanut pääni hänen lämmintä rintaansa vasten. Kauhea ikävä iskee tajuntaan ja silmät rävähtävät auki. Ja päätän, että haluan ehdottaa vielä yhden kerran tapaamista ennen kuin hän lähtee taas viikonloppukiireisiinsä. Ja sitten lomakaudet tulevat pilaamaan kaiken. Joten ajoissa aamulla kysyn onko hän saanut jo nukuttua paremmin. Koska hän kärsii uniongelmista. Sitten kun hän vastaa niin ehdotan tapaamista ihan muuten vain. Siksi koska haluan halauksen. Tarvitsen sen nyt! Ja juuri nyt ei auta se, että Ricky on luvannut minulle halauksia. Vain pelkkiä halauksia, hän sanoo. Juuri nyt ei tunnu lämmittävältä sekään, kun Karri haluaa jakaa minulle tarkemmin lomasuunnitelmiaan ja toivoo, että voisimme sitten nähdä, kun on enemmän aikaa. Nyt juuri ahdistus odottaa vain tietoa siitä, että saan nähdä Javierin. Se on niin nirso ja käskyttävä, etten pysty keskittymään mihinkään muuhun. Joudun tietoisesti vetämään syvään henkeä toimistollani ja sanomaan, että stressaaminen ei auta mitään. Ihan turha särkeä sydäntä taas tästä samasta asiasta, kun tilanne on tuttu ja vielä kesken. Sain ahdistuksen aisoihin enkä ikävöinyt Javieria ollenkaan pitkään aikaan! Vaan päinvastoin, tiesin ettei meistä kuitenkaan tulisi mitään. Joten mitä vittua nyt oikein vingun. Olen rauhaa rakastava ihminen, mutta juuri nyt haluaisin kuristaa väkivaltaisesti tuon ahdistuksen, joka yrittää pilata minun hyvinalkaneen vuoteni. Mutta onneksi voin ainakin tainnuttaa sen taas sitten myöhemmin. 

Ennen aamun kahvitaukoa töissä otan puolikkaan rivotrilin siksi, koska voin. Yritän pitää toleranssit alhaisina, mutta nämä jotkut päivät vaan ovat sellaisia, joita en halua tuhlata taisteluun ahdistusta vastaan. Heti olo kevenee ja jaksan jauhaa turhuuksia työkavereiden kanssa. Sitten Javier vastaa jotain nukutusta yöstään. Ja sanon heti ihan suoraan, että minulle tuli paha mieli siitä, ettei tiistai onnistunut. Mitäs jos tavattaisiin tänään tai huomenna. Ei selityksiä. Jännittää, mutta puolikas ahdistuslääke on saanut minut turtumaan sen verran, että olen valmis mihin vain vastaukseen. Olen aika varma, että hän sanoo, ettei nyt ole aikaa nähdä. Ajattelen hänen olevan ahdistunut suoruudestani ja siksi kylmä ja etäinen. Mutta Javier sanoo, että sunnuntai voisi sopia. Ja vastaan hetkeäkään miettimättä, että haluan nähdä nopeammin! Sunnuntai on liian kaukana. Olen yhä röyhkeämpi tarpeissani. Ja heti Javier sanoo, että selvä. Huominen sopii. Perjantai. Hän haluaa nähdä. Hänellä on jo epäilyksiä omaa käytöstään kohtaan. Muuten hän sanoisi ettei ehdi nähdä. Ja koska hän ei osaa hoitaa näitä asioita, niin minun on pakko. Minun pitää siirtää sivuun oma ylpeyteni ja tehtävä tämä hänelle helpommaksi. Huominen on vasta huomenna, joten tietysti vähän pelkään, että jotain ehtii tapahtua, mikä vaarantaa tapaamisemme. Mutta tein sen taas. Tiesin kirkkaasti mitä haluan ja pyysin sitä. Ja nyt ehkä saan sen. Ainakin hetkeksi. Kun tapaamme niin halaamme heti ja varmaan purskahdan pieneen itkuun häntä vasten. Sanon etten halua menettää häntä. Ja Javier halaisi minua tiukasti. Ja sitten ei enää puhuttaisi tästä aiheesta vaan tehtäisiin jotain kivaa. Ja sitten myöhemmin ehkä yöllä kun oltaisiin sängyssä niin otettaisiin taas asia vähän esille ja oltaisiin tunteellisia. Hän saisi tilaisuuden muuttaa mieltään. Ja minä saan tilaisuuden sanoa, että tämä on oikeasti käsillä nyt. Ja kohta se on taas kadonnut. Eli nyt voin hetkeksi lakata stressaamasta Javieria. Siihen saakka kunnes olen hänen sylissään niin pelkään tapaamisen peruuntumista, mutta jotenkin haluan uskoa että tämä onnistuu. Koska hän välittää minusta enemmän kuin aina muistaa. Ja tänään voin mennä moikkaamaan ystäviä ulos ja rentoutua niin, etten tunne ahdistusta enää missään. Ja huomenna on sitten koitoksen hetki.

Prosessin kakkosvaihe

Heti ensimmäisenä keskiviikkoaamuna lähetän Javierille viestin siitä, miten tyhmältä tuntuu herätä omasta sängystä. Oikeasti ei tunnu tyhmältä vaan aika ahdistavalta. Kun makaan sängyssä ja silmieni ollessa vielä kiinni muistan miten kaikki taas meni, niin toisaalta olen tyytyväinen. Mutta toisaalta en pysty estää ahdistusta tulemasta. Se on se pahin. Että vaikka itse kokisin kontrolloivani tilannetta ja tiedän miten tämä tulee menemään. Niin silti hallitsematon ahdistus tulee selittelemään minulle muuta. Siinä makaan sängyllä avaan silmät ja alan väkisin hymyillä ja sanon itselleni, että kaikki on hyvin. Mutta silti lähetän Javierille viestin. Koska haluan, että hän tietää, että minulla on sama fiilis kuin hänellä.  Juuri kuten olin koko ajan suunnitellutkin, niin olen saanut nopeutettua tätä tuttua prosessia, jossa olemme Javierin kanssa pyörineet jo pariin kertaan. Ja itse olen sen verran oppinut, että tiedän että tämä on oikea tapa. Kun olen ensin nieleskellen ja tahtomattani kieltäytynyt kolmesti tapaamasta Javieria, koska hän ei kykene luopumaan casanovan viitastaan, niin olen mennyt tapaamaan Simoa ja paria muuta kaveria aurinkoiseen puistoon saadakseni muuta ajateltavaa. Ja siellä ollessani Javier tulee vähän toisiin ajatuksiin ja myöntää pelkäävänsä, että mokaa nyt elämänsä tilaisuuden. Hän lähettää minulle alla olevan kuvaviestin. Vaihtelemme kepeästi kaipaavia viestejä. Vähän niinkuin tietäen, että kaikki vakavat asiat on nyt sanottu ja nyt voimme hymistellä omalle typeryydellemme ja katsoa mitä tapahtuu. Kukaan ei jaksa jatkaa enää draamailua. Siksi minäkään en tee asioista vaikeita vaan sanon heti suoraan. Että tuntuupas tyhmältä ettei nähty. Koska se on totta. Javierille kaikki on vaikeampaa. Hän on edellisiltana myöntänyt minulle, että on keskustellut tilanteestamme ystäviensä kanssa. Hän on myöntänyt ettei ole varma miten toimia. Ja se tavallaan riittää minulle, koska jos nyt vain malttaisin mieleni ja pystyisin pitämään ahdistuksen aisoissa, niin nyt olemme juuri siinä vaiheessa, missä Javier muuttaa pian mieltään. Ihan pian - ehkä päivien, ehkä viikkojen - kuluttua tulee se yksinäinen hetki, kun Javier päättää laittaa kaiken likoon ja suoraan ehdottaa minulle vakavamapaa suhdetta. Näin se tulee menemään, jos kierrämme samaa kehää kuin aiemmin. Niin on tapahtunut jo kahdesti. Ja noina aiempina kertoina minä olen karistanut hänet mielestäni sen verran hyvin etten ole katsonut taakseni. Mutta nyt on viimeinen tilaisuus. Kolmannen tilaisuuden kakkosvaihe.

Mistä ihmeestä löydän kärsivällisyyttä? Miten selviän lomapäivistä, jos minua ahdistaa? Se pelottaa ihan aidosti. Olin suunnitellut alunperin olevani tässä kohtaa taas romanttisesti jonkun kanssa suunnittelemassa lomamatkaa. Mutta enää ei saa järkeviä lentoja Karrin mukaan. Jos nyt sillä ajatuksella lähtisi leikkimään. Ja Rickyllakin on lapset kylässä juuri kun olisin voinut hyödyntää hänen ehtymätöntä rakkauttaan. Hänen rakkauttaan, josta vähän vitsailen, mutta jota arvostan. Ei se ehkä ole rakkautta. Ehkä se on joku kulttuurinen läheisrakkausjuttu, jota ei vaan täällä ymmärretä? Ihan sama mitä se on, mutta näillä hetkillä se aina tuntuu hyvältä. Olen kyllä valmistautunut tähän tilanteeseen. Minähän olen tiennyt, että tämä tulee läpikäytäväksi. Vaikka kuinka olisin toivonut ihmettä, niin tiesin että näin käy. Minulla on kotona ahdistuslääkkeitä, joita olen säästellyt niihin päiviin, kun ahdistusta ei saa mieliharjoitteilla aisoihin. Minulla on vanhat omat ahdistuslääkkeet vielä reseptillä jos tilanne menisi niin pahaksi, että haluaisin säännöllisempää apua. Minulla on ystäviä, ihania ihmisiä. Mutta haluan välttää mitään sekoiluputkia, koska sellaisesta ei pidemmän päälle tule varmastikaan sitä tasaista tyytyväisyyttä johon tähtään. Pitkällä tähtäimellä. Miksi kaiken hyvän pitää tuntua olevan niin kaukana. Pitkällä. Olen viettänyt jo monta kaupunkijuhannusta, joten se ei ajatuksena tunnu enää samallailla tylsältä kuin aiemmin. Olen viettänyt city-juhannuksia ihan yksinäni. Ja nyt todennäköisesti minulla olisi ainakin ystävistäni seuraa. BLING. Javier vastaa puolivitsillä ja kyselee miten edellisiltani sujui. Ja kertoo itse menneensä baariin ja valvoneensa myöhään yöhön. Hän vaikuttaa vähän sekavalta ja puhuu jotain toisista mahdollisuuksista ja hokee nimeäni viesteissään. Muttei sano kuitenkaan suoraan mitään. Se saa silti oloni paranemaan. Kun tiedän, että hän haluaisi tehdä asiat toisin, muttei vaan osaa. Minä saan olla se, joka toimi oikein ja katkaisi ikuisen pelleilyn. Ja hän mokasi tilaisuuden. Kuten minäkin olen tehnyt aiemmin. Vuoroin vieraissa. Sanon Javierille, että olen aika tyytyväinen itseeni. Kun olen osannut edes jotenkin toimia erilailla kuin aikaisemmin. Ja totean vielä perään, etten aio enää ikinä käydä läpi näitä samoja vaiheita, jotta joskus löytäisin itseni jostain onnellisena. Ja suosittelen hänelle samaa. Ja samaan aikaan se ruotsalainen mies, johon tutustuin minimatkallani kutsuu minut Ruotsiin luokseen (ei kiitos, en halua Ruotsiin! Ja mies lupaa odottaa jos muutan mieleni). Ja Ricky lupaa yrittää järjestää asiat niin, että tarvittaessa voisi lähteä matkalle kanssani jos tarvitsen seuraa vapaapäivinäni (kiitos). Simo hehkuttaa hyviä säätiedotuksia ja sanoo, että voimme olla ulkona vaikka joka päivä lomani aikana. Ja toinen kaveri kertoo omasta työpäivästään ja kaipaa puolestaan minun rohkaisuani. Ei kaikki näytäkään niin synkeältä. Ahdistus pysyy asioissa. Oikeastaan iltapäivällä se katoaa kokonaan hetkeksi. Se, että voimme keskustella suoraan Javierin kanssa tekee olostani tuhat kertaa helpomman. Kuten se teki silloin Roninkin kanssa. Normaali yhteydenpito jotenkin kesyttää sen pelottavan yksinäisyyshirviön, jota pelkään.

Olemme keskustelleet Javierin kanssa niin paljon hyvässä hengessä, että yhtäkkiä minusta tuntuu kuin olisimme käsitelleet asiaa aivan riittävästi. Tulee sellainen hyvä huojentunut tunne, jossa kaikki tällä hetkellä tarpeellinen on tehty. Tämä sopii hyvin juuri siihen elämänohjeeseen, että jos jokin asia vaivaa, niin tee sille jotain, ja jos ei ole mitään tehtävissä niin lakkaa murehtimasta. Jos en voi sanoa tai tehdä enempää, niin en voi muuta kuin lakata murehtimista. Olinkin hetkeksi unohtanut tämän hetkessä elämisen peruskulmakiven. Hengähdän syvään ja koitan keskittyä nauttimaan tästä arki-illasta, joka vielä aamulla tuntui ahdistavalta. Mutta kesä on edessä ja mikä vain mahdollista. Vaikka välähdyksittäin minusta tuntuu kevyeltä ja valoista, että saimme puhdistettua ilmaa Javierin kanssa, niin olen samaan aikaan varma, ettei tilanne ole vielä ohi. Sisimmässäni tiedän, että kuulen hänestä vielä. Yllätysmomentti on vain se, että milloin se tapahtuu. Ja se, että olenko silloin jo taas päässyt hänestä henkisesti eroon. Aiemmin olin ihan varma, että haluan käydä tämän prosessin läpi ja odottaa häntä. Mutta nyt en olekaan varma. Minusta tuntuu, että hän on liian itsekäs ja hankala, jos ei nyt havahdu tähän hyvin pian. Ja se kiukku saisi minut taas etenemään vauhdilla kohti jotain muuta, mikä on aina auttanut minut yli näistä hetkistä. Tunnen mustasukkaisuutta ja ärsytystä siitä, että hän saattaisi vitkuttaa tilannetta niin pitkälle, että minusta tulisi katkera. Ja samaan aikaan ajatus siitä, etten enää ikinä heräisi hänen vierestään tuntuu mahdottomuudelta! Viiltää sydäntä saman tien syvältä. Mutta enkö joskus ole tuntenut samoin jotain muuta kohtaan ja selvinnyt siitä? Selvinnyt, niin hyvin, etten enää edes muista sitä tuskaa. Eli vaikka olen ennakoinut koko tämän tilanteen. Niin minusta tuntuu, että asioilla on kiire, tai paluuta ei enää ole. Jos vain olen yhtään fiksumpi kuin aiemmin. Enkä enää lankeaisi tähän samaan kierteeseen. BLING. Javier vastaa viimeisimpään viestiini, että hänen täytyy miettiä sitä tarkemmin. Vastaan hänelle vielä, että olen ollut aina liian ylpeä tai peloissani sanoakseni suoraan mitä tarvitsen. Ja, että tämä tapa on paljon parempi. Miten vapauttavaa onkaan sanoa asiat suoraan. Jos sattuu joka tapauksessa, niin tapahtukoot se näin. Eikä siten, että ensin on kärvistellyt hiljaa odottaen toisen aloitetta. Minulle tulee mieleen vielä pari sentimentaalia asiaa, jotka haluan vähän myöhemmin todeta Javierille suoraan, ennen kuin tämä kakkosvaihe etenee tästä johonkin suuntaan. Koska nyt minusta tuntuu siltä, etten jää pitkäksi aikaa tuleen makoilemaan. Ei siksi että se polttelisi liikaa. Vaan siksi, että tämä kokko on jo nähty. Mutta enköhän parit tuoreet palovammat nappaa itselleni tästäkin, kun fiilikset menevät laidasta laitaan ennätysajassa.

keinulaudalla

Olen ollut maanantaina vähän ärsyyntynyt siitä miten etäiseltä Javieri on taas vaikuttanut, mutta en voi olla varma johtuuko tuo fiilis vain minusta. Ja koska en näköjään välitä enää niin kovasti siitä minkä vaikutuksen annan itsestäni muille, niin kysyn ihan suoraan että tavataanko tällä viikolla. Aiemmin Javier on sanonut, että ehdota suoraan tapaamista jos kerran sellaista haluat. Hän on kiireinen ihminen eikä osaa lukea ajatuksia! Hän on kylmä ja vaikastitavoiteletava. Joten ehdotan sitten. Vaikkakin minua ärsyttää niin paljon etten juuri nyt edes jaksaisi nähdä häntä. Mutta ennakointi on aina hyvästä. Javier ei vastaa mitään pitkään aikaan vaan menee heti offlineen. Mutta ennemmin tai myöhemmin hänen on pakko vastata, joten olen taas tehnyt tehtäväni. Otan lasillisen laadukasta italialaista punaviiniä, jonka joskus aiemmin olen ostanut deitti-iltaa varten. Muutoin olen vähentänyt alkoholin käyttöä sen verran, että pari lasia silloin tällöin arkena on jo enemmän kuin sallittua. Samalla kun vilkuilen jotain sarjaa ja koitan nauttia vapaaillastani mietin mielessäni millaisen eroviestin oikein hänelle laittaisin, jos hän nyt selittelisi ettei ehdi tavata. Sanoisin, että on törkeää, että hän ylipäätään tahtoi tavata minua vielä sen jälkeen, kun sanoin, ettei tunteeni jaksa mitään kepeää ja pinnallista tapailua. Puhelin soi. Jukka soittaa ja haluaa vain jutella. Olemme tavanneet viikonloppuna ja kaikki on sujunut hyvin. Hän tapailee jota kuta, joten käyttäytyy hyvin illanistujaisissamme. Vaikka aina ohikulkiessaan koskettaa olkapäätäni ja kuiskaa, että välittää vielä. Nyt Jukka vain haluaa puhua siitä, miten kiva oli olla samoissa kemuissa viikonloppuna. Ja että toivottavasti voidaan olla kavereita. Sanon, että tottakai voidaan. Jukka kysyy kuulumisiani ja purskahdan itkuun samalla kun selitän, että perusalkuviikot ovat välillä vaikeita, vaikka kaikki on hyvin. Jukka ymmärtää ja ehkä puhuminen tekee ihan hyvää. Meillä on vielä se kaverillinen yhteisymmärys kaiken muun pohjalla. Unohdan hetkeksi odotella Javierin vastausta suoraan kysymykseeni. Jukan kanssa sovimme että törmäillään taas jossain kavereiden kanssa. Ja mikäs siinä. Syön puuroannoksen iltapalaksi ja nukahdan sohvalle. Herään yöllä ja huomaan Javierin vastanneen jotain, mutta olen sen verran unenpöpperössä, etten lue viestiä vielä. 

Aamulla herään tosi sikeästi nukutun yön jälkeen pirteänä. Kestää hetki muistaa, että mikä päivä ja todellisuus on kyseessä. Katson puhelimen näyttöä ja luen kuinka Javier ehdottaa tapaamista tälle päivälle, mutta samalla selittelee olevansa taas kiireinen koko ensi viikonlopun. Ristiriitainen olo. Haluan nähdä hänet ja ikävöin häntä. Mutta samalla ärsyttää, että minä saan vain näitä ylimääräisiä arkivapaita, kun lomat ja viikonloput hän on jossain muualla. Mietin matkalla töihin, että mitä vastaisin. Miten saisin sekä nähtyä hänet että muutettua asioita johonkin suuntaan. Vastaan, että voin tulla tänään kylään, jos sovitaan seuraava tapaaminen muualle kuin arki-iltaan jo valmiiksi. Jos kerran sitä haluan niin sitten sitä pyydän. Yksinkertaista. Teen kaikkeni rimpuillakseni irti tästä limbosta nopeammin kuin aiemmin. Nyt jos Javier ei pysty sopimaan tulevaisuuteen muuta kanssani kuin yhden arki-illan, niin voin sanoa suoraan ettei käy. Kestää kauan enne kuin Javier reagoi mitään. Kurkkua vähän kuristaa ja poskia polttelee, koska jännittää, että miten käy. Voisin vain olla huoleton ja mennä hänen luokseen ja viettää ihanan illan. Mutta sitten tämä sama tilanne vain jatkuisi ikuisuuden. Lounasaikaan Javier vastaa. Hän välttelee aihetta. Sanoo, ettei halua puhua näistä asioista. Sitten alkaa pitkä viestienvaihto, jossa selittelen, että tarvitsen jotain enemmän. Tämä kevyt säätö on jo nähty eikä enää riitä minulle. Javierkin käy vähän tunteelliseksi ja sanoo ettei tiedä mitä tahtoo. Selittelee vanhoja sydämensärkymisiä. Pyytää vielä tulemaan, mutta sanoo silti, että haluamme eri asioita. Kysyy kaipaanko parisuhdetta. Ja vastaan, että jossain vaiheessa kyllä. Hän koittaa kysyä, että mitä oikein sitten haluan. Ja sanon, että varmuutta siitä, että meillä on jotain enemmän kuin kaveruutta. Varmuus siitä, että tapailemme toisiamme. Mutta keskustelu ei etene mihinkään. Javier haluaisi nähdä. Ja hän haluaisi ehkä enemmän. Muttei ole varma. Ei osaa toimia toisin. Keskustelumme on lämminhenkinen ja saan sanottua kaiken mitä haluan. Sen miten paljon nautin yhteisistä illoistamme. Ja Javier sanoo samaa. Ja vaikka hän vielä pyytää minut viettämään kanssaan iltaa, niin joudun vastaamaan ei. Ei, jos hän on varma, ettei mikään voi muuttua. Ja tiedän, ettei hän ole varma. Vaikka ei juuri nyt pystykään sitä suoraan sanomaan. Ahdistus kuplii rinnassa kovasti ja pelottaa, että miten tästä selviää. Voisin edelleen milloin vain sanoa, että tulen. Mutta jätän pallon hänelle. Tuntuu hyvältä, että olemme puhuneet avoimesti tunteistamme. Tiedän, että Javierin mieli heittelehtii ja hän saattaa ihan hyvin jonain yksinäisenä hetkenä muuttaa mielensä. Mutta olen ehkä silloin jo päässyt hänestä tämän tuhannennen kerran yli. Ja sen verran viisaampi etten enää palaa takaisin tähän pyörään. Olen laittautunut varmuuden vuoksi treffejä varten, enkä haluaisi vain mennä kotiin. Ehkä ehdotan drinkkejä jonkun kaverin kanssa lohdutukseksi.