Unfeeling robot piloted by mushy soft thing

Edelleen tasaisen epävireinen olo, muttei mitään sen kummempia emotionaalisia syöksyjä. Nautin illalla kolme pientä lasillista hyvää punaviiniä ja katselin sivusilmällä oikein hyvää jo ennenkin nähtyä Crash-elokuvaa, joka pyöri televisiossa. Vaihtelimme ystävättären kanssa facebookissa vanhoja valokuvia ja nauroimme niille. Mietimme taas, että tekisi hyvää lähteä viikonloppuna purkamaan yhteisiä masennuksenaiheitamme lasillisten ääreen! Vaikka vähän kolahtaa, koska tekisi niin paljon ennemmin mieli mennä jonkun syliin. Jonkun josta saisi tykätä, ja joka tykkäisi minusta. Jutustelimme myös Karrin kanssa vähän jähmeämmin elokuviin ja kirjoihin liittyviä juttuja, ja viimeiseksi illalla Manuel toivotti minulle hyvää yötä. Kaikki pyörii ennallaan. Kaikki on ok. Vai? Totta kai mietin, että viihdyttääkö Roni nyt jota kuta toista talossaan (puukonisku sydämeen). Puhuu syvällisyyksiä (vihloo). Juo viiniä yhteisestä lasista (auts!!) ja suunnittelee unelmatreffejä ja ehdottelee arjesta karkaamista (pure huulta!). Kaikki ei ole ok, vaikka niin itselleni saankin ajoittain uskoteltua. Meillä oli niin vahva yhteisymmärrys ja yhdessäolon vaivattomuus, että vaikea taas uskoa, että se olisi ollut yksipuolista (vituttaa!). Olimme samaa mieltä uskomattoman erityisistä asioista ja meillä oli mielettömästi yhteistä (eikö ollutkin!). Lempibiisejä, samat puhelimet (heh!), lempiruoat, samat silmät... Voihan toki olla, että hän on ihminen, johon kenen tahansa (miksi valitset jonkun muun!) on helppo mukautua. Johon kuka tahansa haluaa mukautua. Tai joka mukautuu kehen tahansa (mikset minuun!). Aina hetkeksi kerrallaan (oliko ajoitus väärä?). Täysillä ("lupaa ettei peruta huomista"), kunnes alkaa ahdistaa ("olen pahoillani, mutta..."). Kaikki tai ei mitään ("en ole valmis luopumaan vapaudestani"). Ei kompromisseja.

Aamulla herätessä olo on siedettävä. Ei tarvitse erikseen järkyttyä uudestaan siitä, mitä nyt onkaan tapahtunut, koska kaiken muistaa jo heti. Ei sen suurempaa kurjuutta, kuin se sama jomottava ahdistus rinnassa ja vatsassa. Ehkä se onkin tosi paha, mutta pahasta olosta on vain tullut uusi normaali. Perusharmitus. Perusvitutus. Eli paha olo. Yöunet olivat hyvät, ihme kyllä. Toimintakyky suhteellisen normaali: autopilotti. On jonkinlainen hatara tunne siitä, että tästä kyllä selvitään taas, vaikka sisällä muljahtelee ja rintaan sattuu. Voisin tirauttaa sen perinteisen itsesäälikyyneleen jos oikein asiaa miettisi, mutta ennemmin odotan kunnes se on pakollista. Kyllä se taas joku hetki on. Tästä asiasta, näistä ajatuksista ja tunteista kirjoittaminen ja muiden kanssa keskustelu prosessoi tehokkaasti taas tätäkin traumaa. Tunnen kuinka valutan kriisiäni ulos itsestäni jokaisella napautuksella. Mutta se on vellovaa. Eilen keskustelupalstalla puhuttiin lääkityksistä ja hetken aikaa mietin, kuinka ihanaa olisi vain ottaa lääke, joka saisi ahdistuksen pois. Mutta miten saisin helpoiten tarvittaessa otettavan ahdistuslääkityksen? Työmatkalla mietin hetken, että mitähän hän tekee. Mietin, että kysyisinkö häneltä joku kerta kuulumisia. Voisin ihan hyvin kysäistä hymynaaman kera, että miten menee. Tarjota tilaisuutta keskusteluun ja tilanteen muuttamiseen. Mutta ylpeys ei anna periksi. Ainakaan vielä. Se olisi säälittävää nyt, kun selkeä aloite suhteemme päättämiseen tuli häneltä. Ehkä joskus sitten, kun vastauksella ei enää olisi minulle sentimentaalista merkitystä. Ehkä ensi kuussa. Yritän tietoisesti siirtää tällaisia mielitekoja eteenpäin, kun sain vinkin tähän kognitiiviseen toimintamalliin toisesta blogista. Lähelle tai kauas. Ensi viikkoon tai ensi kuuhun. Se auttaa selviytymään taas vähän paremmin hetken eteenpäin ilman, että tarvitsee sitä viestiä lähettää. Roni on varmaan jo unohtanut sen mitä meillä oli ja siirtynyt uusiin seikkailuihin vapautensa kanssa. Hän jos kuka pystyisi siihen. Harmi ettei ottanut minua mukaan (meillä olisi ollut mahtavaa)... Heti työpisteen ääreen päästyäni Manuel lähettää huumorikuvan aikuisuuden kurjuuksista. Nailed it (katso alla)! Jotenkin hänen olemassaolonsa ja yhteydenpitonsa lohduttaa minua tänään. Minua lohduttaa se, ettei hänellä ole sen helpompaa. Lohduttaa taas vaihteeksi se, että olen saanut ystävän, joka pysyy luonani näinäkin vaikeina aikoina.  

Ed Sheeranin uusi biisi Shape of you saa jostain syystä aamupäivän aikana fiiliksen herkistymään. Ajatukseni ailahtelevat. Heti kun yhden kerran alan miettiä mahdollisuutta yhteydenottoon, niin alan keksiä sille erilaisia oikeutuksia. Ehkäpä hän ei itse kehtaa ottaa yhteyttä! Ehkäpä vielä voisimme korjata tilanteen! Ehkäpä tämä onkin juuri taas yksi sellainen hetki kun pitäisi olla rohkea ja viestiä! Mutta järjellä ajatellen se olisi typerää ja säälittävää, joten yritän hillitä itseni ja lopettaa ajattelemasta koko aihetta. Tiedän, että nyt on se hetki lähellä, kun alkaisin sommitella mielessäni valmiiksi jonkun mahdollisimman paljon omia kasvojani säästelevän yhteydenoton, jonka lankeaisin lähettämään parin viinilasillisen jälkeen, tai kun pettymys on riittävän vahva. Ihan vain ollakseni aivan varma. Kaikkeni tehnyt. Tai tarjotakseni kaverillista yhteydenpitoa. Mutta toivon etten tee sitä. Roni on aikuinen ja älykäs ihminen, joka varmasti osaa ottaa yhteyttä jos vain haluaa. Siispä paras ratkaisu on keskittyä aivan muuhun. Arkistoin ihanat, lennokkaat, romanttiset ja syvälliset kuvia ja videoita vilisevät keskustelumme whatsappin arkistoon, jossa on Carloskin. Ei se estä yhteydenottoa, mutta pakottaa minut muutamaan lisäpainallukseen, joiden aikana ehtisin muuttaa mieltäni jos olisin lankeamassa viestimään. Ja lisäksi minun ei tarvitse nähdä hänen nimeään jatkuvasti keskustelulistassani. Surullista. Syön lounaaksi pari lusikallista jogurttia. Jos nyt jaksan viel tän yhden mäen yli, onksen jälkeen uusii mäkii, onksen jälkeen vielä mäkii? Jaksaa, jaksaa! Mä nään tähtii.

Iltapäivällä töissä on vaativa ja keskittymistä tarvitseva parituntinen uuden yhteistyökumppanin kanssa. Pystyn keskittymään hyvin ja antamaan tarvittavan panostuksen. Pystyn miettimään muiden ongelmia. Leikkimään seppää, jonka lapsilla ei ole kenkiä. Yhteistyökumppani katsoo minua silmiin ja sanoo, että on hienoa nähdä kun työssä on tekijä paikallansa. Tukahdun hetkeksi ja minun tekisi mieli sanoa, että tietäisitpä miten paljon minulla on omia ongelmia. Kun jään yksin tuntuu tavallista kauheammalta. Joku hempeä biisi alkaa soida kuulokkeistani ja kyyneleet nousevat silmiin. Kaivan netistä lääkärin puhelinnumeroa. Tänään ei ole tarjolla soittoaikoja. En voikaan niin hyvin kuin luulin. Haluan jotain apua nyt! Tuntuu kuin joku saattaisi minua veden varaan kuin sarjahukuttaja konsanaan (okei huono vitsi). Ehkä tavallista pahemmalla ololla on jotain tekemistä sen kanssa ettemme ole tänään jutelleet lainkaan Javierin tai Karrin kanssa. En ole siis saanut päivän laastariannosta. Heti koen selittämätöntä torjutuksi tulemisen tunnetta, kun kenelläkään ei ole minulle asiaa. Olenkin yksin koko maailmassa. Puran nopeasti pahaa oloani työtoverille sähköpostin kautta. Ymmärrämme toisiamme. Hän sanoo, että kyllä se siitä. Miehet on miehiä. Kerron ystävättärelleni että tämä vuosi on nyt täysin paska juuri tällä hetkellä. Saan vertaistukea. Ei hänelläkään ole helppoa. Hänenkään suhdeyrityksensä ei toiminut. Hän suosittelee lääkkeitä. Joudun jäämään ylitöihin ihan vain siksi etten voi poistua työhuoneestani jos tiedän joutuvani törmäämään käytävillä työkavereihin.

Ällöttää se, että Roni todennäköisesti viestii nyt jollekin toiselle. Antaa jollekin muulle sen, mitä minä sain aiemmin. Inhottaa samoin, kuin edellisen parisuhteen jälkeen. Tuntuu, että joku saa jotain minulle kuuluvaa epäoikeudenmukaisesti. Tuntuu oikeasti pahalta että olin niin merkityksetön. Taas kerran. Luulin jo hetken, että menneet kokemukset tekisivät tästä helpompaa, mutta ei sittenkään. Joudun taas miettimään, että olisinko voinut tehdä jotain toisin (olisin varmasti). Tai mitä minussa on niin pahasti vialla, että näin käy aina. Kuinka paljon torjumista ja hylätyksi tulemista yksi ihminen jaksaa vastaanottaa lyhyen ajan sisällä toistuvasti? Jos en aloittaisi tapailuja kenenkään kanssa, niin riskit jätetyksi tulemiseen toki pieninisivät, mutten pysty siihen. En voi luovuttaa. Ahdistaa ja kyllästyttää, mutta toivoa on vielä. Pakonomaista toivoa jota tuottaa pelko siitä, että aika loppuu kesken. Pelko siitä, ettei tilanne koskaan muutu. Luoja, miksi minulla on niin paljon etuoikeutettuja hyviä asioita elämässäni, muttei onnellisuutta. Vain pieniä katoavia välähdyksiä onnesta, joiden takia kaikki muu tuntuu taas entistä pahemmalta. BLING. Javier kertoo iltapäivällä onnistuneensa työprojektissaan ja lähtevänsä juhlimaan sitä baariin. No kiitos että kerroit, mutta se ei juurikaan paranna oloani. Minua ehkä lohduttaisi jos hän ehdottaisi tapaamista (joku vielä haluaa sut!). Mutta se että hän kertoo lähtevänsä hauskanpitoon muiden kanssa lähinnä turhauttaa minua juuri nyt. Toisaalta nyt kun oloni on näköjään näin ailahtelevainen, niin on parasta, että menen vain kotiin, jossa voin yrittää purkaa pahaa oloani jotenkin omassa seurassani. Ja juuri kun teen lähtöä töistä niin radiossa soi Hear me now. Jota soitin Ronille fiilistellessämme ihania vapaapäiviämme yhdessä. Istuimme ja tanssimme hassusti toisiamme suurilla silmillä katsoen ja ilmeillen. En vahingossakaan katkaise biisin kuuntelua kesken. Vaikken halua kohdata tosiasioita niin en myöskään pakene kun ne lävähtävät korville. Paitsi ehkä pakenen illalla viiniin. Sydän räjähtää. Jostain syystä en kykene olla itkemättä kävellessäni kotiin, mutta nostan kaulahuivini nenälleni, laitan musiikin täysille ja katson maahan.

Otan heti kotiin päästyäni yhden lasillisen jäljelle jääneestä viinipullosta. Se on jännä miten osittain pystyy olemaan niin tasapainoinen ja toimintakykyinen ja luotettava ja hyvä ihminen. Ja osittain on täysin tuuliajolla ja rikki. En tiedä miten ne ihmiset selviävät vastaavista tilanteista, joilla ei ole samanlaista turvaverkkoa kuin minulla. Siis ne, jotka selviävät. Ne jotka eivät tiedä saavansa laastareita laastareiden päälle heti seuraavana viikonloppuna tai huomenna. Ehkä he ovat onnekkaampia. Heidän on ehkä pysähdyttävä ja käsiteltävä menetys, jonka jälkeen elämä jatkuu viisaampana. Ehkä he osaavat elää normaalia elämää ja nauttia hengissä olemisesta ilman jatkuvia taikatemppuja ja suuria odotuksia. Miltä tuntuu, kun on aidosti onnellinen siitä, että saa lukea rauhassa kirjaa ja kokata itselleen hyvää ruokaa ilman, että kuolee henkisesti yksinoloon. Millaista on, kun ei tarvitse elääkseen ketään muita ihmisiä, eikä sydän ole jatkuvasti palasina omasta syystä? Miltä tuntuu, kun voi oikeasti olla kiitollinen siitä, että on joskus saanut kokea jotain ihmeellistä, mutta osaa jatkaa elämää vaatimatta loppuelämältä liikoja. Hajotan itse itseäni omilla selviytymiskeinoillani ja mielettömyyksilläni. Luulen ansaitsevani jotain erityistä. Kuvittelen olevani jossain omassa spesiaalissa ulottuvuudessani (johon pääsin yhdessä Ronin kanssa) enkä kestä pettymystä siitä, ettei se ehkä pidäkään paikkaansa. Minulla on siis harhakuvia. Mitä nopeammin ja villimmin heittäydyn taas uusiin tuuliin, sitä suuremmin  todennäköisesti satutan itseäni ja kasvatan tätä itsekästä ja ahnetta pimeyttä. Ehkä taas perjantaina luulen olevani kunnossa ja asioiden parantuneen, kun pystyn keskittymään viikonloppuun. Ehkä tunnen silloin taas itseni paremmaksi ja kauniimmaksi ja erityisemmäksi. Olen kauhea ihminen, kun parannan omaa oloani ajattelemalla ihmisiä, joilla menee minua huonommin. Niitä, jotka eivät voi ikinä saada asioita, joista olen saanut nauttia avokätisesti. Mutta hetkittäin se toimii. Vaikka välähdyksittäin tunnen kateutta ihmisiä kohtaan, joille asiat ovat yksinkertaisia. Jotka osaavat tyytyä. Jotka eivät yliajattele. Jollain kummallisella ajatusmallilla pidän itseäni liian fiksuna ja vahvana ihmisenä ongelmille, joita en voisi itse ratkoa, mutta olenhan minä ihan hakoteillä aina vähän väliä. Ja uskon, että saan sen vielä tuta. Saan varmaan vielä katua tätä naurettavaa melodramaattisuutta näin vähäpätöisen asian takia. Saan varmastikin oikeita syitä itkeä, kuten äitini sanoisi, jos tietäisi miten käyttäydyn taas.

Iltapäivän kyynelten vuodatus ja ajatusten teatterimainen purkaminen saavat olon sellaiseksi kohtalaisen turraksi alkuillasta. Itkeminen edelleenkin vapauttaa mielihyvähormoneja, joiden ansiosta olo on vähän aikaa parempi kuin aiemmin. Se on kuin hyvin mieto huume. Siihen voi jäädä koukkuun. Itku voi väkisin tulla kun kroppa tarvitsee annoksen. Mutta voisin joskus näissä fiiliksissä ottaa jotain vahvempaakin. Viinikin on pian liian tavallista. Uskon, että monet, jotka saavat elämän kautta riittävästi (liikaa?) adrenaliini- ja endorfiinisyöksyjä ajautuvat helpommin päihteiden käyttäjiksi. Enää urheilusuoritus tai keikka tai hyvät kemut ei riitäkään tuottamaan samaa nautintoa kuin aiemmin, ja siksi se on haettava jostain keinotekoisesti. Todellisuus tuntuu pahalta. Tuntuu, ettei "muut" ymmärrä. Elää itse omassa ylhäisessä erityisyydessä, ja sitä on pakko lääkitä jotenkin. Se hyvä olo täytyy saada aikaan tai ei kestä. Ehkä siksi niin monet muusikot ja näyttelijät ovat ajautuneet päihteisiin. Ne joilla ei ole ketään vetämässä takaisin maanpinnalle. Ne jotka eivät tule jätetyksi riittävän ajoissa, jotta pystyisivät selviytymään omin neuvoin takaisin maan kamaralle. Kuuntelimme Ronin kanssa syvässä yhteisymmärryksessä myös alemman kuvan lainauksen biisiä. Juuri sellaista olin halunnutkin. Jonkun ihanan ihmisen, joka kokee olevansa yhtä weirdo kuin minäkin.