Aika kyynelten

Torstaina saan lounaskutsun muutamalta tyttökaverilta. No miksei! En ole muutenkaan  juurikaan saanut töitä aikaiseksi siitä huolimatta, että olen roikkunut toimistolla ennätysajan. Tapaamme kivassa aasialaisessa paikassa ja heti pari tyttöä kysyy, että miten ihmeessä en ole käynyt somessa näin pitkään aikaan. Saan selittää, että kunhan olen lapsellinen ja kokeilen hetken, että miltä tuntuu olla ilman. En tiedä milloin lopetan lakkoni. Poistin sovellukset puhelimestakin, jotten saa näytölle push-viestejä ja paina vahingossa facebookia auki. Mutta ainakin whatsappiin menen iltapäivällä. On pakko. Pakko nähdä onko Roni vastannut mitään, jotta ehdin selvitä ja sopia asiat Dimin kanssa huomiseksi jos emme tapaa Ronin kanssa. Lisäksi minun on ilmoitettava Manulle, etten ole kuollut, koska hän varmaan ihmettelee että olenko eilisillan deittini pakastimessa. Minulla on toinen facebook-tili, jonka olen tehnyt tinderiä ja fb-kirpputoreja varten, koska en halua, että kaikki ystäväni näkevät ostojani ja myyntejäni. Sitä kautta juttelen Singhin kanssa, joka toimii terapeuttinani. Hän sanoo, että älä murehdi! Rentoudu! Jumalalla on sinua varten parempi suunnitelma jos tämä ei toimi. Joo olen samaa mieltä, mutta meillä taitaa olla eri jumalat. Iltapäivällä töissä kaikki intoilevat vapusta ja minua väsyttää. Voi kunpa minullakin olisi jo selvät suunnitelmat sitä varten, mutta ei tietenkään ole. Juhlapäivät ovat aina tuottaneet minulle stressiä. Myös parisuhdeaikana. Jostain syystä aina juuri ennen jotain jo ennaltasovittua tapahtumaa saimme aikaan jonkinlaisen riidan joka pilasi lähtötunnelman. Ja nyt suunnitelmien tekeminen ennakkoon tuntuu olevan aina lähellä mahdotonta ja se aiheuttaa minulle ahdistusta. Kuten aina. 

Iltapäivällä avaan whatsappin ja näen vastauksen Ronilta, joka alkaa sanalla Anteeksi, kuten eroviesti silloin aikanaan. Heti vähän kirpaisee avata viesti kokonaan ja siellähän se Roni sanoo, ettei pysty ihmissuhteisiin. Se johtaisi vain pahaan mieleen. No se on huomattu kyllä! Alkaa harmittaa heti todella paljon. Sydän pomppaa hetkeksi kurkkuun. Poskia alkaa pistellä. Silmät vettyvät. Siis onhan se ollut tiedossa aivan koko ajan, mutta nyt on taas selvää ettei asiat etene mihinkään ja tauko on edessä. Puhuimme parisuhteesta enemmän kuin koskaan aikaisemmin ja se selvästi on aiheuttanut Ronille kriisin. Ja tottakai tiedän, että hänen tunteensa ja ajatuksensa vaihtelevat miten sattuu. Mutta silti ärsyttää. Joten mitä teen? Pyydän Dimiä kertomaan kun tietää huomisesta aikataulustaan enemmän ja pyydän alustavasti ystävätärtäni mukaan juhlimaan. Vastaan Ronille, että selvä taas kerran ollaan tässä. Sanon, että tämä on ärsyttävää. Roni vastaa, että niin on hänenkin mielestään, mutta hän ei voi itselleen mitään. Vastaan, että juuri siksi häntä olen jaksanutkin, koska koen, ettei hän voi itselleen mitään. Jatkan, että joskus vain vaikeat asiat pitää kohdata, ja ei me täältä kadota minnekään, rentoudu rauhassa. Tulee hetkeksi hyvä mieli. Olen sanonut kaiken mitä haluan. Kiltisti ja ymmärtäväisesti. Siten, että minuun on helppo ottaa yhteyttä heti kun siltä tuntuu. Kriiseilkööt nyt keskenänsä hetken. Jos olen kärsivällinen niin kuulen hänestä kyllä ennemmin tai myöhemmin. Kuten kävi viimeksikin. Ja sillä aikaa voin tutustua lisää Dimiin tai johonkuhun muuhun. Tietenkin ilmassa on taas pieni sydämensärkyminen ja armoton turhautuminen. Mutta mitä voin tehdä? En enempää mitään minun ja Ronin väleille. Kaikki tarvittava on sanottu. Ahdistaako? Kyllä tosi paljon. Kraateri heräsi eloon pitkästä aikaa. Varmaan jossain vaiheessa itkettää ja vituttaa. Oikeastaan nytkin. Itkisin tätä pettymystä ja hylkäystä ellen olisi työkavereiden silmien alla. Mutta olenko jo ollut tässä samassa tilanteessa muutamia kertoja? Kyllä olen. Ja onko niistä selvitty? Kyllä on. Nyt vain pitää tsempata ja yrittää olla masentumatta. Sovin heti töiden jälkeen meneväni yksille ystävättären kanssa, joka jakaa kaikki huoleni ja murheeni, sekä iloni ja juhlani. Onneksi on ystäviä näitä hetkiä varten. Ja rauhottavia lääkkeitä. Ja viiniä. Ja laastareita. Ja kirjoittaminen.

Ystävättärelläni kestää joten ehdin tulla kotiin ennen tapaamistamme ravintolassa. Pääsen kotiin sisälle ja sitten oven sulkeuduttua perässä se pillittäminen alkaa. En voi sille mitään. Otan puolikkaan rauhottavan lääkkeen ja kaadan itselleni lasillisen viiniä. Soitan äidilleni ja sanon itkun seasta, että Roni teki sen taas eikä halua nähdä. Äitini kommentoi, ettei tuosta varmaan koskaan voi seurata mitään normaalia. Kerron hänelle olevani nyt masentunut hetken aikaa. Se on äidille tuttua. Vaihdamme Ronin kanssa viestejä ja sanon todellakin mitä ajattelen. Sanon, että tilanne itkettää minua. Sanon että hänen toimintansa on paskaa. Itkun seasta niin että kirjoitetut kirjaimet menevät aivan sekaisin. Ystävätär sanoo että nyt voidaan mennä. Näytän aivan kaamealta enkä tiedä voinko olla itkemättä nyt kun se kerran alkoi. Mutta lupaan yrittää ryhdistäytyä. Kerron Ossille tilanteen ja hän tsemppaa, että näinhän sen pitikin mennä. Niin ehkä. Hän sanoo, että mennään juhlimaan yhdessä sitten kun hänen selvä taukonsa loppuu. Jep tehdään niin. Yritän rauhoittua, jotta saisin itseni ihmisen näköiseksi. Ystävättären seura ja parit ulkona voisi nyt toimia lieventävänä tekijänä. Illalla voin ottaa unilääkettä. Sitten aamulla on tämä paska taas edessä. Sisimmässäni en usko, että olen kokonaan menettänyt Ronin. Mutta se, että hän on nyt lisännyt söpöjä kuvia deittiprofiiliin ja taas selvästi ottaa tämän vaiheen päälle, jossa hukuttaa murheensa naisiin ja viinaan, vituttaa minua niin paljon. En tiedä miksi, koska olinhan eilen itsekin toisen luona. Ja olen varmaan huomennakin. Mutta tunteeni eivät ole siellä. Tunteeni ovat vieläkin Ronilla. Ja ne ovat säpäleinä. Nyt yritän maalata meikillä itsestäni normaalin ja lähden ystävän luokse saamaan tsemppilauseita siitä, kuinka kaikki on vielä pian paremmin.