Cry cry baby

Keskiviikkona sää on aivan täydellinen. Ei juurikaan tuule ja aurinko paahtaa paljon kuumemmin kuin olettaisi ja mustat housut polttelevat jalkoja. Mutta se on mukavaa. Olen manossa tapaamaan Harria, joka jostain käsittämättömästä syystä ei ole säikähtänyt sensuroimatonta käyttäytymistäni (liikajuominen, ahdistuksesta puhuminen, välttely) vaan haluaa tavata aina vain uudestaan. Tai ainakin vielä kerran. Minua ahdistaa. Minulla on ikävä Ronia. Minusta tuntuu, että toimin petollisesti ja olen sisäisesti pahoissa ristiriidoissa. Taas tunteet ja järki syövät toinen toisiaan sisälläni ja se on tuskallista. Tuntuu, että petän Ronin luottamuksen. Emme ole seurustelusuhteessa, mutta olemme rakkaussuhteessa. Ja tiedän, että hän aina ajoittain miettii, että mitä teen ja potee huonoa itsetuntoa. Jos hän keksii, että olen muiden kanssa (mene vaan niiden lentäjien kanssa!!) tai ahdistuu muutoin, niin hän nousee puolustuskannalle ja ottaa sen tunteettoman asenteen (me ollaan vain kavereita kuitenkin) ja hankkii itselleen tindereitä lohdutukseksi (mulla on naisia ja kaikki rakastavat mua!). Mutta koska koen, että sisimmässään hän rakastaa minua ja toivoo, että voisimme olla yhdessä, niin poden huonoa omaatuntoa, etten pysty olemaan hänen suhteensa täydellisen kärsivällinen ja joustava. Tämän lisäksi tunnen petollisuutta Harria kohtaan. Hän saattaa oikeasti pitää minusta ja ajatella, että tästä voisi tulla jotain. Hänessä ei ole kertakaikkiaan mitään oleellista vikaa. En usko, että hän tapailee useampia ihmisiä samaan aikaan. Eikä hän varmaan usko, että minun sydämeni on jossain muualla ja että minulla on monenlaisia säätömahdollisuuksia viikonlopulle, joihin saatan tunteettomasti tarttua ihan vain siksi etten osaa olla yksin. Pidän hänestä ja haluan pitää hänestä enemmän, koska hän voisi tarjota minulle kaiken. Mutta koska kävellessäni tapaamiseen en voi ajatella kuin sitä, kuinka pari viikkoa sitten kävelimme tästä rinnakkain Ronin kanssa ja hän hihkui ääneen, kuinka olemme kuin pariskunta iltakävelyllä, niin tunnen huonoa omaatuntoa. Syystä. Minua ahdistaa todella tuntuvasti. Etenkin kun olemme menneet tapaamispaikassa sekaisin ja joudun kävellä eestaas, eikä hän osaa selkeästi ilmaista missä on. Ajattelen, ettei näin ikinä kävisi Ronin kanssa. Minua alkaa ärsyttää ja ahdistaa. Minusta tulee sellainen välinpitämätön ja kylmä. Itseeni sulkeutunut maailmanomistaja, jota kukaan ei kuitenkaan voi ymmärtää, joten voin tehdä ja sanoa mitä vain. Outoa? En ole ottanut ylimääräistä ahdistuslääkettä, mutta nyt meinaan pysähtyä kadunkulmaan kaivamaan lääkkeen laukustani. En kuitenkaan tee sitä, koska ajattelen että saan ihan kohta viiniä. Join aikaisemmin yhden siiderin lepyttääkseni hermojani eikä se nyt auta lainkaan. Olen pukeutunut tyylikkäästi ja hieman On The Edge ja jotkut puistossa istuskelevat porukat vilkuilevat minua kävellessäni heidän ohi ilmeettömänä ja itsevarmana. Sellaisella ällöttävällä Tämä on mun katuni ja mun maailmani, mitä sä täällä teet -asenteella. Näin se vain tänään on.

Yritän hillitä mielenterveyshaasteitani ja asenneongelmiani kävellessäni Harrin luokse. Olen ehkä tahallani asustautunut hieman räväkästi (mutta tyylikkäästi ja coolisti) kokeillakseni Harrin sietokykyä. Tykkäätkö minusta vielä vaikka käyttäydyn julkisesti näin enkä välitä siitä mitä muut minusta ajattelevat? Kai hän tykkää. Näen hänet sovitussa paikassa ja otan ilmeekseni hymyn. Halaamme heti ja sanon, että nyt ärsyttää kun meni tapaamispaikat ihan sekaisin. Sitten nauran ja totean, että onneksi tykkään kävellä. Harri hymyilee suorilla valkoisilla hampaillaan hyväksyen minut täysin. Kysyn miten hänen viikkonsa on sujunut ja teen tarkentavia kysymyksiä kiinnostuneenoloisena, vaikka samaan aikaan mietin, ettemme ikinä puhuisi näin tavanomaisista asioista Ronin kanssa. Harri kysyy miten itse olen voinut ja sanon, että olen ollut ahdistunut ja turhautunut ja tylsistynyt keskinkertaiseen arkeeni. Hymyilen päälle ja Harri sanoo, että no voi sentään! Istumme aurinkoon ja jaamme tuomani hieman paremman valkoviinin. Harri kertoo, että hänellä on toinen pullo kotona, jos jatkaisimme iltaa sitten siellä. Nyökkään iloisena, vaikka sisäisesti minua puristaa ahdistus. Mutta onhan siinä auringossa kiva istuskella. Kuuntelemme musiikkia ja juomme viiniä minun tahtiini. En tällä hetkellä kauheasti välitä siitä tulenko juomaan liikaa vai en. Ja se johtuu siitä, että en vaan pysty tällä hetkellä välittämään siitä pitääkö Harri minusta vai ei. Kerron tulevasta viikonlopusta ja siitä, että aion ehkä jättäytyä pois tärkeästä tilaisuudesta. Sanon, että en jaksa mitään nipotusta ja olla jumissa jossain skutsissa koko viikonloppua ja pyöritän silmiäni. Harri nauraa ja toteaa, että varmasti voisi tehdä hyvää sitten jäädä kaupunkiin ja vaikka lukea kirjaa auringossa. Jep, sitähän minä sitten aion tehdä. No miksen tekisikin. Kerron minilomasta ja siitä, kuinka vaikea minun on olla missään ahdistumatta. Sanon etten voisi kovin monen kanssa lähteä minnekään koska ihmiset ovat niin rasittavia. Jostain syystä puhumme työjutuista ja totean, etten ikinä nuorena halunnut mennä kesätöihin koska ei kiinnostanut. Olen kauhea ja typerä (ja vähän hauska ja vitsikäs), mutta Harri nauraa jutuilleni ja kertoo ihanan tavanomaisesti tulevasta viikonlopustaan extremeurheilun parissa. Ehkä hän on niin tasapainoinen ja mukava vapaa-ajalla, koska saa purettua kaiken ylimääräisen stressin noihin hurjiin lajeihin? 

Sillä aikaa kun Harri menee vessaan minun on viestittävä hiljaiselle Ronille jotain viikonloppuun viittaavaa. Sanon, että haluan kysyä milloin hän palaa, mutta tiedän jo vastauksen, eli sen ettei hän tiedä. Roni vastaa heti naurulla ja todeten, että olen taas oikeassa! Hän ei tiedä. Mutta ainakin sain välitettyä hänelle tiedon siitä, että mietin asiaa. Sain vihjattua, että haluaisin nähdä. Ja hän vastasi epäröimättä. Minun on tyydyttävä tähän. Mutta en tietenkään pysty vaan olen ahdistunut viinistä huolimatta. Tietenkään se ei näy ulospäin muutoin kuin puheideni kautta. Sanon miltä minusta oikeasti tuntuu, mutta koska sanon sen itseironisesti ja hymyillen, niin oikea paha oloni ei näy missään. Olemme ulkona Harrin kanssa niin kauan kun aurinko paistaa. Minulla olisi nälkä, mutta olen iloinen että Harri on jo syönyt emmekä mene syömään, jotta voin sitten syödä huomenna enemmän. Jos minulla on ruokahalua. Olemme viettäneet muutamatuntisen juoden pullon viiniä ja mukana olleita muita juomia jutellen niitä näitä. En ole sensuroinut juttujani tai koittanut olla parempi kuin olen, mutta silti Harri ehdottaa, että siirtyisimme hänen luoksensa jatkamaan iltaa. Sisällä sykähtää. Melkein haluaisin lähteä muualle. Mutta tiedän ettei se olisi fiksua. Miksi työntäisin hänet pois siksi, että ailahtelevainen Roni on jossain tunteideni kanssa tekemässä ties mitä hieman etäisenä minua kohtaan pystymättä suunnittelemaan tai sopimaan mitään. Siispä sanon, että mennään vain. Kävelemme hänen kotiinsa. Näytän iloiselta ja puheliaalta vaikka olen vähän hajalla sisältäpäin. Ehdotan, että katsoisimme jotain sarjaa. Tietenkin se sopii Harrille, joka kaataa meille lisää juomaa ja laittaa sarjan pyörimään. Hän pitää kättään olkapäälläni ja silittää minua. Sarjan loppupuolella kumartuu pussaamaan. Olen vähän pidättäytyvä ja hän on kohtelias eikä painosta. Kello on kaksitoista ja ehdotan, että siirrymme nukkumaan. No, jos olet ihan varma, Harri toteaa vähän ehkä harmistuneena. Hän olisi halunnut peuhata kanssani siinä olohuoneessa. Oloni on väärä. Mutta riisun kaiken muun paitsi alushousut ja pujahdan peiton alle ja käännyn selkä Harriin päin, kuten aina kun nukun siellä. Harri tulee viereeni ja silittelee minua. En estele, mutten ole aktiivinen. Annan hänen kosketella minua ja vetää alushousuni pois. Mietin, että mitä väliä. Harri nousee päälleni. Olen vatsallani ja koitan nauttia tilanteesta, mutta olen iloinen, kun hän kuiskaa korvaani, ettei pysty nyt kauaa, koska meillä on ollut taukoa. Kun hän siirtyy pian viereeni ja halaa minua takaapäin jään aloilleni ja purskahdan pieneen äänettömään itkuun vasten tyynyä. Ei Harri sitä tietenkään huomaa. Hän nukahtaa pian ja minua harmittaa etten ole enemmän kännissä, jotta sammuisin vaivattomasti. Mietin Ronia, jonka kanssa rakastellessa hänen silmänsä kääntyvät ympäri ja kaikki tuntuu niin oikealta. Ajattelen, että on kuitenkin ihan sama mitä teen, koska niinhän hänkin kuitenkin ajattelee. Mietin miten sairasta tämä kaikki on. 

Aamulla herään ennen herätyskelloa. En malta odottaa, että se soi. Haluan lähteä kiireesti töihin. Ahdistus on läsnä, mutta en voi tehdä sille mitään. Roni on siellä jossain. Minä olen täällä ja Harri on kiva. Kaikki on tavallaan ihan yhdentekevää, niin kauan kunnes välimme Ronin kanssa selkenevät. Kylmetän itseni sisäisesti. Kello soi, jes! Sanon, että nyt mun täytyy lähteä töihin. Nousen ja pukeudun, kieltäydyn suihkusta. Pesen hampaat ja kulautan samalla aamulääkkeet kurkusta alas. Hymyilen laittaessani tavarani laukkuun ja toivotan hänelle hyvää urheilumatkaa. Harri odottaa, että saan kengät jalkaan ja voisin halata häntä. Rintaa puristaa mutta halaan häntä, pieni pusu, nähdään taas moi! Ulkona on aivan ihana ilma. Koitan nauttia hetkestä kävellessäni pysäkilleni. Pääsin ulos, en voi muuta kuin olla ja odottaa mitä tapahtuu. Ehkä viestin Ronille jotain myöhemmin jos ei hänestä kuulu mitään. Vastailen Rickylle jotain. Panikoin tulevaa viikonloppua. Mitä ihmettä teen. Minua itkettää. Vaikka kaikki on ihan ennallaan ja ihan hyvin, niin minusta tuntuu kuin tilanteeni olisi sietämätön labyrintti jonka uloskäynti on muurattu umpeen. Yritän selittää itselleni, että olen vain idiootti ja minun täytyy rauhoittua ja odottaa, koska kaikki järjestyy kyllä. Pyydän sukulaisen kanssani ulos lounaalle, vaikka juuri nyt ajatus ruoasta oksettaa. Toivottavasti kohta häpeän taas ylireagoimistani ja typeryyttäni ja saan oloni tasattua.