En halua tartuntaa

Eilisiltana menin illalla hetkeksi peiton alle sulkemaan silmät. Kun pysähtyy niin alkaa unettaa ja väsymyksen huomaa. Kun on koko ajan liikkeellä niin sitä ei huomaa. Suihku tekee hyvää. Lämmitän iltaruoaksi jonkun säilykekeiton, en ole tehnyt kunnon ruokaostoksia aikoihin. Tänään olen syönyt päivällä yhden jogurtin. Mietin, että johtaako tämä pysyvä stressitila jännitysvatsaan, jolloin ei oikein kunnolla voi syödä. En usko. Pyykit pyörivät koneessa. Tavoitteet siis saavutettu. Vaihdamme Ronin kanssa alkuillasta viestit. Hän on kotona. En tiedä onko hän yksin, mutta ei se kai tässä vaiheessa minun asiani olekaan. Viestimme ovat asiallisen lyhyet. Annetaan tälle vielä aikaa. Olemme olemassa. Tuntuu kummalliselta olla "kotona". Oma olo on perustason ahdistunut, mutta muutoin siedettävä. Voin katsoa vaikka jotain televisiosta pitkästä aikaa. Jotain hassua tai hölmöä, joka irrottaisi hetkeksi ajatukset muualle. Pitäisi nyt pystyä keskittyä juuri tähän hetkeen. Hyväksyä se. Ja nauttia siitä. Olen yrittänyt opetella hetkessä elämisen niksejä. Hetkessä pitää kysyä, että mikä juuri nyt aiheuttaa tuskaa. Sitten joko hyväksyy sen ajattelemalla, ettei asialle juuri nyt voi tehdä yhtään mitään, eikä se voi minua tässä hetkessä vahingoittaa. Toinen vaihtoehto on muuttaa se, mikäli se on mahdollista. Itse en voi tehdä tällä hetkellä enempää. Joten hengitän sisään ja ulos, katson ympärilleni, ja yritän unohtaa asian johon voin keskittyä lisää myöhemmin. Se ei vaikuta tähän hetkeeni (toivoisin). Kysyn Javierilta miten Jack voi. Vaihdamme pari ihan hyväntuulista viestiä. Myös Manuel puhelee jotain ostoksistaan, mutten pysty oikein keskittymään tai kiinnostumaan nyt riittävästi niistä. Ystävätär toteaa, että nyt hän on saanut riittävästi omasta sekavasta elämästään ja aikoo ottaa rauhallisesti jonkin aikaa. Voi kunpa voisin todella haluten sanoa samaa, mutten vielä voi. En kuule enää mitään Ronista illan aikana, mutta ei se mitään. Sovimme antavamme tälle tilanteelle aikaa. Sen sijaan Javier jatkaa keskustelua. Kerron hänelle heikentyneestä työmoraalistani, eikä hän pidä siitä. Mutta tuntuu hyvältä, että hän kyselee kiinnostuneena ja kuuntelee typeriä juttujani. Sitten yllättäen hän ehdottaa tapaamista huomiselle. Olen jossain koomassa, koska en jotenkin ymmärrä heti kutsua. Sitten alan miettiä. Entä jos Roni ehdottaa tapaamista myös huomiselle. Mitä jos hän tarvitsee minua? Ahdistus kasvaa. Vastaan, että se olisi mukavaa, jos voin hyvin. Sanon, etten halua tulla hänen luokseen vain valittelemaan tilanteestani, koska sitten hän varmaan hermostuu taas minuun. Javier toteaa, että saan valittaa jos tulen. Javier on ollut sydämessäni jo pitkään. Hän ajatteli minua joskus muutama kuukausi sitten vakavasti ja puhui parisuhteesta. Mutta helmikuussa ei vastannut suoriin kyselyihini väleistämme, kun olin päässyt yli Ronin menetyksestä. Ja nyt tämä sama tilanne on taas päällä. Miten edes voikaan olla. Ehkei minun kannata suhtautua Javieriin kovinkaan vakavasti, eihän hänkään suhtautunut minuun aiemmin. Enkä voikaan ajatella nyt ketään muuta kovin vakavasti kuin Ronia. Mutta ainahan ne kelkat kääntyy. Silloin kun vähiten odottaa. Illalla ei millään olisi tehnyt mieli mennä sänkyyn, jossa en ollut nukkunut pitkään aikaan. En yhtään haluaisi nukkua yksin. Enkä edes juonut viiniä, ihan vain siksi etten jaksanut valita mitään pulloa tai hakea lasia, jotta olisin voinut maistaa onko viikon auki ollut viini vielä juotavaa. Ennen sänkyyn menoa nostan pyykit koneesta yhtenä kasana pyykkitelineen päälle, josta pinoan edelliset kuivat vaatteet sänkyyn tyhjälle puoliskolle. En ole koskaan aiemmin tehnyt näin. Vieläkään mikään ei ole selvää. En voi lainkaan ennustaa missä tilanteessa olen viikon kuluttua. Olen aina ollut sitä mieltä, että Ignorance is a bliss. Mutta nyt se ei toimi.

Herään yöllä pari kertaa kissan metelöintiin tai vain siihen, että nukun yksin. Mutta aamulla herään yllättävän pirteänä aurinkoiseen aamuun, eikä töihin lähtö enää tunnu niin pahalta. Koko aamun jaksan keskittyä iloisesti töihin. Vau, olen yllättynyt! Olen jotenkin vapautunut nyt taas tuosta viikonlopun hulluudesta hetkeksi. Juttuni ovat olleet niin sekavia koskien yhteistä aikaamme Ronin kanssa, että se on kuulostanu siltä, kuin kyse olisi huumeissa pyörimisestä. Mutta se ei siis ole. Käytämme alkoholia kyllä, muttemme Ronin kanssa muuta. Vaikka hänen tuttavansa muuta käyttäisivätkin. Joskus aikaisemmin on ollut joku kertaluontoinen kokeilu muun seurueen mukana, mutta ei sen enempää. Roni on osittain lääkevastainenkin. Hän ei omasta näkökulmastaan halua minkään lääkkeen vaikuttavan liikaa mieleensä. Se, että meillä on jokin ihan oma todellisuus ja turvatalo ja oma todellisuus johtuu ihan omista täysin absurdeista jutuistamme, joista voimme puhua tuntikausia. Koemme yhteenkuuluvuutta ja sielunkumppanuutta, jonka joskus yhdessäollessamme vedämme äärimmilleen "kuplaan" analysoimalla ja pohtimalla sielua ja rakkautta ja elämää ja kohtaloa ja todellisuuksia filosofisilla tavoilla. Se on tavallaan peli jossa keksimme kaikenlaisia asioita, joita toinen ruokkii. Jopa ihan hulluja. Ei siihen huumeita tarvita, että pian tuntee olevansa ihan jossain omassa maailmassa jonkun kanssa, joka todella ymmärtää sinua. Ronilla on varmasti vaikeita mielenterveysongelmia. Hän on itse yksinollessaan suggeroinut itsensä syvälle omaan todellisuuteensa ja omiin teorioihinsa maailmasta ja elämästä. Se on jonkinlaista hulluuden ja nerouden rajamaastoa. Niistä asioista puhuminen on jännittävää ja kiehtovaa etenkin, kun olemme monesta asiasta niin samaa mieltä ja nautimme pohtia asioita, joista suurin osa ihmisistä ei ole mitenkään kiinnostunut. Roni on todennäköisesti masentunut. Siitä kertoo välinpitämättömyys esimerkiksi hygieniaa tai kodinsiisteyttä kohtaan. Sekä jatkuvat ahdistuskohtaukset, jotka saattavat vetää hänet sänkyyn viikoksi. Lisäksi aivan takuulla hän kärsii paniikkihäiriöstä, koska saa kohtauksen aivan yllättäen perinteisine oireineen kirkkaalta taivaalta. Ja kun nämä yhdistää hyvin erityislaatuiseen ja lennokkaaseen mieleen ja omalaatuiseen henkiseen elämään, niin sekoitus on aikamoinen. Näiden tekijöiden lisäksi hän on itsekäs ja osin narsistinen, eikä ahdistuskohtaustensa keskellä välitä mistään tai kenestäkään mitään. Siksi ennemmin katkaisee välit kokonaan, kuten viimeksi. Tai työntää vain pois seurauksia miettimättä. Se ettei hän ole riippuvainen mistään tai kenestäkään esimerkiksi taloudellisesti on varmaan johtanut jonkinlaiseen riippumattomuuteen kaikista normeista. Joskus hän toivoo, että jokin pelastaisi hänet ja tekisi onnelliseksi. Ja sitten taas seuraavaksi toteaa, että hänen kuuluu elää vain yksin eikä koskaan saada onnellisuutta. Valtavia ristiriitoja. 

Tänään Ronin ajattelu aiheuttaa lievää ahdistusta. Koko tämä mahdoton tilanne. On ehkä hyvä, että tapaan Javierin ja saan kosketuksen johonkin normaalimpaan, ja saamme vielä ainakin yhden välipäivän Ronin kanssa. Hän saattaa velloa ahdistuksessaan vaikka kuinka kauan. Tai sitten aivan yllättäen mihin tahansa kellon aikaan hän saattaa havahtua siihen, että haluaa tavata. Mikäli vielä tapaamme aion vastaisuudessa olla ruokkimatta enää hulluimpia juttujamme. Yritän kannustaa häntä tasaisuuteen viettämällä aikaa mahdollisimman normaalisti hänen kanssaan. Jos vain pystyn. Ehkä tämä, kun näin nämä kohtaukset niin läheltä ja ne kohdistuivat juuri minuun, sai minut havaitsemaan tilanteen epäterveyden. Se ei olekaan vain meidän ihana maailmamme, vaan se on vähintään osittain Ronin sairaus, joka on tarttumassa minuun. Mikään näistä seikoista ei saa minua kuitenkaan vieroksumaan häntä. Ei nämä asiat vaikuta henkiseen yhteyteemme ja sielunkumppanuuteemme. Mutta ne saavat taas miettimään niitä perusteluja, joita käytin hyödykseni kun viimeksi menetin Ronin. Joskus kohtaa sielunkumppanin, mutta se jää hetkelliseksi hyväksi muistoksi. Aina se, että sielunkumppanuus johtaisi elämänkumppanuuteen ei ole terve vaihtoehto. Mutta jos se on vaihtoehto minun on otettava se. Lounaalla minun ja Ronin biisi (meillä taitaa olla monta biisiä) alkaa soida radiossa. Vähän haikea olo. Pelottaa se, etten saa meitä. Miten mahtavaa olisikaan jos hän pääsisi eroon vakavimmista ongelmistaan ja voisimme aloittaa elämisen.

Työpäivä menee yllättävän nopeasti ja kivuttomasti. Joudun liikkumaan paljon päivän aikana. Pidän siitä. Kuuntelen kovalla musiikkia ja suljen muun maailman ympäriltäni. Se siitä mindfullnessista. En ole pisaraakaan kiinnostunut asioista tai ihmisistä ympärilläni tai siitä mitä he mahtavat ajatella minusta. Olen jatkuvasti omissa ajatuksissani. Mutta uskon, että se on aika yleistä. Ronin kanssa aina nautin siitä miten vedämme ihmisiä puoleemme ja otamme kontaktia muihin. Kulkuneuvoissa, ravintoloissa, kadulla aina saamme aikaan ihania kohtaamisia. Missä tahansa olemme yhdessä voimme nauttia tilanteesta ja ottaa siitä yllättävän paljon irti. Siksi ajattelen, että olemme puolikkaita, jotka eivät yksin osaa toimia luontaisella tavallaan. Hän on se täydellinen matchi, jonka kanssa muodostamme ympyrän, joka pyörii täysillä missä tahansa maastossa. Mutta riskinä on että se pyörii liian suurella vauhdilla aivan väärään suuntaan. Olisi varmaan ihan mahdollista, että toisen puolikkaani täyttäisi joku sellainen osa, joka ei ehkä olisi niin täydellinen, että vauhti huimaisi päätä, vaan jarruttelisi ja vetäisi minua parempaan suuntaan luontaisesta päämäärästäni. Nyt on kulunut yli vuosi elämäni muutoksesta. Vuosi sitten ajattelin, että olen ihanassa tasapainoisessa suhteessa varmasti viimeistään tämän vuoden kesään mennessä. Voi miten erilainen olinkaan silloin. Osittain parempi, osittain pahempi. BLING.Kun pääsen kotiin Javier kysyy monelta ehtisin paikalle. Kerron, että kuudelta. Sekin on aika nopeasti, koska saavuin kotiin vasta puoli viideltä ja tarvitsen hetken ollakseni valmis. Javier vaikuttaa pettyneeltä ja sanoo, että se on liian myöhään, koska hänen pitää mennä niin aikaisin nukkumaan. Nykyään jos olen ollut hänen luonaan arkena niin olemme menneet ennen kymmentä jo sänkyyn. Jaha. Suhtaudun tähän kevyesti. En nyt ollut tässä sydämelläni mukana, joten illan peruuntuminen ei juurikaan kirpaise. Ei kuten ennen. Totean, että voimme joku toinen kerta sopia, että menen vaikka suoraan töistä. Ei tässä sen kummempaa. Siispä päätän muistuttaa Ronia olemassaolostani ja lähetän hänelle hauskan meidän yhteiseen teemaan liittyvän kuvan. Hän vastaa heti kommentilla ja naurulla. Hyvä. Ainakaan hän ei osoita olevansa täysin ahdistunut minua kohtaan. Ulkona on kylmä mutta aurinko paistaa. En aio istua koko iltaa vain kotona taas, joten sovin ystävättären kanssa pitkästä aikaa pitkän kävelylenkin siltä varalta ettei illaksi kehkeydy muita suunnitelmia. BLING. Viiden jälkeen Javier yhtäkkiä kysyy, että tulisinko sittenkin. Hei camoon! Vastaan, että en enää ehdi kuudeksikaan, koska en ole tehnyt yhtään mitään lähtemisen eteen. Taas hän vaikuttaa pettyneeltä ja toteaa tekevänsä sitten kotitöitä. Vastaan hymynaamalla. Tietenkin haluaisin mennä, mutta onko siinä nyt sitten järkeä, että ehtisimme olla kaksi tuntia hereillä yhdessä. Ei juuri nyt tänään. Ja hyvä että hän on pettynyt. Ehkä hän pian ehdottaa toista tapaamisajankohtaa, mikä voi pelastaa yksinäisyyteni jos Roni päättää jatkaa taukoamme.

Alkuillasta Javier jatkaa keskustelua työasioista. Kiva, että meillä on hyvät välit. Myös Manuel ehdottaa tapaamista. Hän sanoo, että voisin vain mennä käymään. Ei tarvitse jäädä yöksi. Olen tietenkin iloinen, että hän haluaa olla ystäväni ilmeisestikin ilman intiimiä osuutta! Ja vielä niin ettei minun tarvitse ottaa asiaa esille nyt kun minusta on alkanut tuntua siltä, että se ei enää innosta. Mutta en vaan kerta kaikkiaan jaksa matkustaa parin tunnin takia hänen luokseen arki-iltana. Ainakaan tänään. Reitti ei ole nopea. Lenkille laitan siistit vaatteet, ja mukaan nappaan lompakon. Jotta voimme perinteiseen tapaan käväistä vaikka alkossa. Tai jos tuleekin jokin yllättävä kutsu, niin voin lähteä suoraan matkaan lenkiltä. Mutta juuri nyt lenkki ja lasillinen viiniä omassa nojatuolissa ei tunnu mahdottomalta ajatukselta. Heti lenkille päästyämme saan Javierilta viestin, että hänestä tuntuu pahalta, että ilta ei onnistunutkaan. Se saa taas minusta tuntumaan hyvältä. Puramme fiilisiämme miehistä ystävättären kanssa, joka yrittää ryhdistäytyä samankaltaisesta kierteestä, joka minulla on meneillään. Onneksi on joku joka ymmärtää. Menemme alkoon ja ostan tällä kertaa kaksi punaviiniä. Toisen hyvän, jonka voin viedä tuliaisiksi treffeille, ja toisen kierrekorkillisen, jonka voin tissutella itsekseni kotona. Lähetän Ronille viestin tapamme mukaan. Hänellä kestää hieman vastata, mutta saan kivan tervehdyksen. Hän on kotona. Hän on stressaantunut. Ei se mitään. Saat olla. Mutta pliis, kunpa se loppuisi pian. Viestittelemme kivoja arkisia juttuja ystävättären kanssa, ja Manuel jakaa mielipiteitään viinistä. Ei hänelläkään ole ollut helppoa, ja hänkin lievittää pitkää iltaa drinkillä. Sanoin ihan suoraan, että haluan selvittää tämän treffikuvioni nyt, ennen kuin pystyn ajattelemaan edes hänen luokseen menemistä. Yksinkertaisesti energiani ei riitä siihen. Jotenkin ahdistaa taas ja pelottaa. Ei ole mitään kunnon syytä. Mutta inhoan sitä, miten aina ennakkoaavistukseni on osunut oikeaan. Aina kun aavistelen pahaa niin se on toteutunut. Mutta toisaalta minulla on paha olo hyvin usein siitä huolimatta, että saan kaiken mitä haluan. Joten kai minun pitäisi vain ajatella, että tämä on pysyvä olotilani ja luopua yrittämästä edes saada mitään hyvää. Oppia vain totuttelemaan sietämään. Niin kuin Roni sanoo, ettei kaikki vain voi olla onnellisia. Olisinko onnellisempi jos hyväksyisin sen. Ja muistatteko Taunon? Hän aina yllättävällä hetkellä viestii jotain aivan satunnaista. Tänäänkin olemme vaihtaneet viestejä masennuksesta. Hän on mukava ja hyvin normaali. Ehkä jopa keskinkertainen. Ja takuulla onnellisempi kuin minä. Valitan Taunolle sydänsurujani ja hän toteaa, että minä aiheutin melkein hänelle sydänsuruja. Niin, olen pahoillani. Aina nämä jutut menee ristiin.